Teksti: Nea Rastas
Kuva: Unsplash

Ensimmäisenä vuotenani valtsikassa fuksimökillä pelattiin peliä, jossa käsitteitä, asioita ja ihmisiä tuli arvata toisen esittämänä. Ystäväni koetti saada minut arvaamaan Turkin presidentin nimen Recep Erdoğan. Kun hiekka oli valunut kokonaan tiimalasin läpi, kysyin: “kuka se on?” 

En tunnistanut yhteiskuntatieteilijöiden keskuudessa ajankohtaisen poliittisesti relevantin henkilön nimeä. Miksi tietämättömyys tuossa tilanteessa hävetti minua niin paljon?

Francis Bacon sanoi, että “tieto on valtaa”. Hän totesi, että valta-asemaa maailmassa ei takaa enää raha eikä asevoima, vaan tieto.

Yhteisössä ja yhteiskunnassa, jossa tietäminen on hyve, on sen puuttumisen tunnustaminen vaikeaa. On naurettavaa väittää tietävänsä kaiken. Miksi silti oman tietämättömyyden myöntämistä hävetään?

Sokrates sanoi, että viisautta on myöntää oma tietämättömyys. Kuuluisa lause “Tiedän, etten tiedä mitään” on kaksiulotteinen: Ensinnäkin se tarkoittaa sitä, ettei maailmassa voi mitenkään tietää kaikkea. Toiseksi lause implikoi sitä, ettei absoluuttisia totuuksia ole. Mitään ei voi tietää varmuudella, joten kaikki ovat enemmän tai vähemmän tietämättömiä.

”Mitä enemmän tietää, sitä enemmän tietää olevan asioita, joita ei oikeasti tiedä. Ne, jotka väittävät tietävänsä eniten, usein tietävät kaikista vähiten.”

Mitä enemmän tietää, sitä enemmän tietää olevan asioita, joita ei oikeasti tiedä. Ne, jotka väittävät tietävänsä eniten, usein tietävät kaikista vähiten. On helpompaa näyttäytyä kaikkitietävänä kuin myöntää oma tietämättömyys. Vääristynyttä kuvaa omasta tiedon määrästä kutsutaan “tietoilluusioksi”. Illuusio puhkeaa silloin, kun ihminen pyydetään selittämään tiedetty asia.

Sokrateelle kaikki viisaus alkaa ihmettelystä ja kysymysten kysymisestä, joita ei voi tehdä myöntämättä omaa tietämättömyyttään.  

Baconin väite ei pidä rahan suhteen ainakaan paikkansa. Rahalla saa maailmassa valtaa, eikä tietämys takaa demokratiassa korkeinta päätäntävaltaa.

Akateemisissa piireissä tieto kuitenkin on valtaa. Tutkijat saavat tiedolla uskottavuutta ja valtsikayhteisössä tiedolla saa arvostusta. Eikä siinä mitään. Tietäminen on tärkeää ja uuden oppiminen on välttämätöntä ihmiskunnan selviytymisen kannalta.

”Tietämättömyyttä pitäisi juhlistaa. Kehuja ja sosiaalista pääomaa tulisi jakaa yhtä lailla kysymysten esittäjille, jotka myöntämällä tietämättömyytensä avaavat Sokrateen kuvaaman viisauden tason.”

Tutkijatkaan eivät ole kaikkitietäviä, jonka vuoksi myös tiedolla saatua valtaa tulee kyseenalaistaa.

Miten itse tietämättömänä voi kyseenalaistaa toista tietämätöntä? Kaikki lähtee itsensä kyseenalaistamisesta, joka vaatii myös toisinaan kyseenalaistamisen kyseenalaistamista. Joskus voi myös luottaa vuosien opiskeluun ja ansaittuun dosentin titteliin.

Tutkijat eroavat naapurin kaikkitietävästä siinä, että he usein myöntävät tietämättömyytensä.

Jotain me tiedämme ja sitä tietoa ei pidä väheksyä. Tietämättömyyden myöntämisen häpeä saattaa johtaa huijarisyndroomaan, joka tappaa uteliaisuuden ja motivaation oppia lisää. 

Ottakaamme mallia siis lapsista. Lapset kyselevät ja ovat uteliaita ilman pelkoa tietämättömäksi paljastumisesta.

Tietämättömyyttä pitäisi juhlistaa. Kehuja ja sosiaalista pääomaa tulisi jakaa yhtä lailla kysymysten esittäjille, jotka myöntämällä tietämättömyytensä avaavat Sokrateen kuvaaman viisauden tason.

Koska miksi pelätä tietämättömäksi paljastumista? Kukaan meistä ei ole kaikkitietävä, eikä ihmisen arvoa määrittele tiedon määrä, vaan se, kuinka muita ihmisiä kohtelee.