Teksti: Oscar Arminen
Kuvat: Verna Ruokonen
Useat organisaatiot, kuten Plan International ja World Vision mainostavat kummiohjelmiaan, joihin lahjoittamalla voi “muuttaa lapsen elämän”. Todellisuudessa raha menee organisaatiolle, joka tukee yhtä lailla koko yhteisöä. Lapsi ei siis ole suoraan riippuvainen kummistaan rahallisesti, vaan kummius on lahjoittajille suunnattu markkinointikeino. Tämä on itse asiassa hyvä asia, sillä kummiohjelmat sisältävät joitain eettisesti epäilyttäviä seikkoja.
Useilla hyväntekeväisyysorganisaatioilla on kummiohjelmia, joissa voi ryhtyä ”kummiksi” jonkin köyhän alueen lapselle ja tukea rahallisesti lapsen sekä tämän yhteisön toimeentuloa. Tarkoitus on hyvä – lapsi saa paremman mahdollisuuden elämään ja lahjoittaja saa hyvän mielen. Mitä vikaa siinä on?
Autettavat lapset elävät usein globaalin etelän vähävaraisissa maissa ja kuuluvat rodullistettuun ihmisryhmään. Monesti näissä maissa köyhyys myös johtaa juurensa kolonialismiin. Lahjoittajat taas ovat yleensä rikkaista globaalin pohjoisen maista ja usein myös valkoisia. Syntyy kuin huomaamatta kuvio, jossa lahjoittaja tukee lasta, koska “hänen oma yhteisönsä ei siihen kykene”. Tämän voi nähdä heijastelevan valkoisen pelastajan (white saviour) kompleksia sekä globaalin oikeudenmukaisuuden näkökulmasta klassista kuviota, jossa yksilön hyväntahtoisuudella paikataan rakenteellisen sorron aiheuttamaa kuilua.
”Hyväntekeväisyyden ideahan on, että vastineeksi ei saa mitään. Silti organisaatiot lupaavat lahjoittajalle kirjeitä, valokuvia tai jopa mahdollisuuksia mennä tapaamaan lasta.”
Lahjoittaja saa valita lapsen iän, sukupuolen sekä maan, ja joillain sivustoilla lapsen kuvankin näkee jo valintavaiheessa. Tämä voi vaikuttaa viattomalta, mutta sisältää mahdollisuuden erinäisille syrjinnän muodoille ja arvottamiselle, vaikka lahjoittaja tekisikin niin tiedostamattaan. Esimerkiksi vanhempien lasten voi olla vaikeampi saada kummeja, sillä pienet lapset herättävät usein enemmän sympatiaa. Lisäksi tyttöjä saatetaan suosia kummiohjelmissa, sillä heidän nähdään olevan yleisesti huonommassa asemassa ja siten tarvitsevan enemmän tukea. Lasten valokuvat mahdollistavat etnisen syrjinnän tai ihan vain sen, että “söpöimmät” lapset valitaan ensin. Siksi onkin hyvä, että raha ei todellisuudessa mene suoraan yksittäisille lapsille.
Kummiohjelmat luovat myös valta-asemia yksilötasolla, kun aletaan pohtia, mitä lahjoittaja saa vastineeksi rahalleen. Hyväntekeväisyyden ideahan on, että vastineeksi ei saa mitään. Silti organisaatiot lupaavat lahjoittajalle kirjeitä, valokuvia tai jopa mahdollisuuksia mennä tapaamaan lasta. Lahjoittaja saa tietoja lapsen henkilökohtaisesta elämästä, hänen kodistaan, perheestään, harrastuksistaan ja koulutuksestaan. Lahjoittajaa ei kuitenkaan edellytetä kertomaan itsestään lapselle mitään. Suhde on siis alustavasti yksipuolinen, ellei kummi aktiivisesti esittele itseään lapselle. Muutoin kummi on lapselle joku tuntematon aikuinen, joka lähettää rahaa kaukaisesta maasta. Kummiohjelmilla luotu suhde lahjoittajan ja lapsen välillä on siten enemmän tai vähemmän kuvitteellinen.
Yhteydenpidon tulisi olla täysin vapaaehtoista myös lapsen puolelta. On kyseenalaista, jos lapsen täytyy ikään kuin esiintyä vastineeksi hänelle elintärkeästä avusta, ja häneltä kenties odotetaan tiettyä roolia. Jotkin organisaatiot lupailevat jopa videotervehdyksiä lapsilta. Mitä jos kummilapsi ei teini-ikäisenä enää halua pitää yhteyttä lahjoittajaansa tai alkaa hävetä osallisuuttaan kummiohjelmassa? Ehkä kummi loukkaantuu ja lopettaa lahjoittamisen. Onneksi lapsen toimeentulo ei ole suoraan riippuvainen siitä, onko hänellä kummia vai ei, koska raha menee organisaatiolle, joka jakaa resurssit tasaisesti. Joka tapauksessa lapsi voi kokea jonkinlaista kiitollisuudenvelkaa lahjoittajaa kohtaan.
On totta, että kummiohjelmista on apua vastaanottavalle yhteisöille hyötyä. Esimerkiksi Plan International Suomi kommentoi kummiohjelmaansa Tutkaimelle seuraavasti:
“Ohjaamme kummien tuen koko kummilapsen yhteisön hyväksi, jotta ei syntyisi eriarvoisuutta ja jotta kehitys kestävällä pohjalla. Näin rakennamme turvallisen ja kehittävän ympäristön myös niille lapsille, joilla ei ole omaa kummia. Työmme kummiyhteisöissä on pitkäkestoista. Jatkamme sitä, kunnes yhteisö pärjää omillaan.” – “Turvallisuussyistä emme — luovuta kummeille kummilasten yhteystietoja, vaan yhteydenpito kulkee kauttamme. Kummit eivät myöskään saa luovuttaa kummilasten tietoja eteenpäin.”
Kummiohjelmissa organisaation toiminta voi siis olla hyvinkin eettistä ja kestävää. Ongelmallisia ovat ennemminkin valta-asetelmat, joita tämän kaltainen “henkilökohtaisen tason” hyväntekeväisyys luo. Ja vaikka lasten yksityisyys on turvattu, niin uskon, että mikäli olisi jokin kummiohjelma, jossa tuettaisiin suomalaisten lasten toimeentuloa, ei heistä varmaankaan jaettaisi valokuvia kaikkien nähtäväksi organisaation nettisivuilla (Plan ei näytä yksittäisten lasten valokuvia sivuillaan).
Kummiohjelmat ovat merkityksellisiä monille lahjoittajille, varmasti etenkin silloin, jos ei ole omia lapsia tai lapsenlapsia. Uskon lahjoittajien ajattelevat vilpittömästi vain lasten parasta, eikä kummiudessa varsinaisesti ole mitään vikaa, mutta sen eettiset ulottuvuudet ovat kieltämättä kyseenalaisia. Kysymys kuuluu, lahjoittaisiko ihminen saman määrän rahaa organisaatiolle joka kuukausi, jos ei saisi tietää “kummilapsestaan” mitään. Lasten käyttäminen markkinointiin on arveluttavaa, vaikka rahat käytetäänkin heidän toimeentulonsa parantamiseen.
Kuvankaappaukset Planin ja World Vision verkkosivuilta.