Työttömyysturvan niin sanottua aktiivimallia koskeva poliittinen keskustelu on luultavasti ohi, ja nyt on ruumiinavauksen aika. Niille, jotka ovat välttyneet asialta: aktiivimalli on työttömyysturvan uudistus, joka leikkaa työttömyyspäivärahaa sellaisilta työttömiltä, jotka eivät ole olleet tietyllä aikajaksolla riittävän aktiivisia. Aktiivisuudeksi lasketaan tietyn mittainen työssäolo tai osallistuminen työllisyystoimenpiteisiin kuten koulutukseen.
Varsin vaatimaton uudistus sai aikaan suhteettoman suuren metelin. Työttömien turhautuminen surkeasti toimiviin työmarkkinoihin ja vaatimattomaan työllisyyspolitiikkaan on ymmärrettävää, eikä tarkoitukseni ole kritisoida sitä. Sen sijaan aktiivimallista poliitikkojen ja some-älymystön piirissä käyty julkinen vääntö kertoo valitettavan surullista tarinaa suomalaisen talouspoliittisen keskustelun lukkiutumisesta. Tässä muutama turhautumisen aihe.
Epä-älyllisyys
Keskeinen syy vastustaa aktiivimallia näytti olevan se, että se rankaisee ihmisiä asioista, joihin he voivat itse vaikuttaa vain osittain. Työllistyminen tai koulutukseen pääseminen eivät ole kokonaan työttömän omissa käsissä. Mutta on mahdotonta nähdä tässä mitään suurta periaatteellista ongelmaa. Yhteiskuntaelämä kävisi mahdottomaksi, jos ihmisiä ei voitaisi palkita ja rangaista lopputuloksen, eikä yrittämisen mukaan.
Tulospalkkaus, urakan viivästyssakot, tenttien arvostelu, autovakuutuksen bonusjärjestelmä ja kymmenet muut asiat perustuvat vain osittain kohteen omissa käsissä olevista asioista palkitsemiseen. Silloin kun palkitsija ei havaitse vaivannäköä (kuten työnhaun intensiteettiä) vaan pelkästään lopputuloksen, ei ole mitään muuta vaihtoehtoa. Asiasta on olemassa kokonainen taloustieteellinen kirjallisuus.
Ansiosidonnainen työttömyysturvajärjestelmä itsessään rankaisee 400 päivää työttömänä ollutta peruspäivärahalle putoamisella, aivan riippumatta siitä, johtuuko työn saamatta jääminen omasta ahkeruudesta vai olosuhteista.
On aivan selvää, että tässä ei ole mitään periaatteessa epäeettistä tai väärää, vaan kysymyksessä on täysin jokapäiväinen ja yhteiskuntaelämän kannalta välttämätön ilmiö. Aktiivimallin vastustaminen epäeettisenä tämän perusteella on jokseenkin synkkää.
Pula-ajan käyttäytymistaloustiede
Moni keskustelija esitti mielipiteen, että aktiivimallin olisi pitänyt epäaktiivisten rankaisemisen sijasta palkita aktiivisia. Mutta tässä on kysymys ihan samasta asiasta. Jos antaa aktiivisille enemmän, tulee samalla rangaisseeksi epäaktiivisia antamalla heille vähemmän. Onnistumisesta palkitseminen on aina epäonnistumisesta rankaisemista.
Kun huomautin tästä jossain, seurauksena oli vastalauseiden myrsky. Käyttäytymistaloustiede on kuulemma osoittanut, että tämä matemaattinen välttämättömyys ei enää päde. Ainakin se on osoittanut, että ihmisiä voidaan onnistuneesti huijata luulemaan, että näin ole ja siksi olisi ollut huomattavasti jalompaa ja työllistävämpää sokerikuorruttaa täsmälleen yhtä katkeran makuinen aktiivimalli palkitsemisen retoriikalla.
Käyttäytymistaloustiede ei todellisuudessa ole osoittanut mitään tällaista. On myös hankala innostua työllistämispolitiikasta, joka perustuu huijaukseen, olipa tälle käyttäytymistaloustieteellinen perustelu tai ei.
”Onnistumisesta palkitseminen on aina epäonnistumisesta rankaisemista.”
Moralismi analyysin korvikkeena
Keskustelua leimasi täydellisesti halpa moralismi kaikilta puolilta. Mallin puoltajat saarnasivat ihmisten velvollisuudesta elättää itsensä ja vastustajat työttömien kiusaamisesta. Kiinnostavaa olisi sen sijaan ollut analyysi mallin vaikutuksista taloudelliseen hyvinvointiin, mutta analyysi on vaikeaa ja moralismi helppoa.
Siksi kenellekään ei jäänyt epäselväksi, että porvarien mielestä työttömät eivät pyri itsensä elättämiseen ja että opposition mielestä hallituksen ainoa tavoite on työttömien kiusaaminen. Sen sijaan kansalaisille jäi täydellisen epäselväksi, mitä aktiivimallin ajateltiin saavuttavan tai olevan saavuttamatta.
Kannustindenialismi
Suomalaisen vasemmiston erikoisuus, kannustindenialismi, oli jälleen voimissaan. On selvää, ettei työllisyys riipu pelkästään työnhakijoiden aktiivisuudesta. Mutta yhtä selvää on, että työnhaun kannustimilla on merkittäviä työllisyysvaikutuksia. Vasemmisto kiistää jatkuvasti näiden kannustinvaikutusten olemassaolon ja tulkitsee jokaisen yrityksen kannustaa työnhakuun hyödyttömäksi työttömien syyllistämiseksi ja kiusaamiseksi.
Tämä asenne on masentava. Kannustinvaikutusten olemassaolon myöntäminen ei tarkoita, että työttömiä syyllistetään, vaan sitä, että heitä pidetään järkevinä elämänsä suunnittelijoina siinä missä kaikkia muitakin.
Väärät syylliset
Viimeinen valituksen aiheeni on se, että aktiivimalli ja muu työttömien kiusaaminen leimattiin oikeiston ja kapitalistien salajuoneksi. Todellisuudessahan aktiivimallin aatteellinen tausta on pohjoismainen hyvinvointiajattelu. Työttömien aktivointi, kyttääminen, kannustaminen ja kiusaaminen on väistämätön seuraus mallista, jossa työttömyysturvan korvaustaso on suhteellisen korkea.
Jos nimittäin halutaan yhdistää edes kohtalaisen hyvät kannustimet korkeaan työttömyysturvaan, vastikkeellisuus eli suomeksi kyttääminen ja sanktiot ovat välttämättömiä. Muuten työttömänä olemisesta tulee liian houkuttelevaa. Siksi pohjoismaiseen malliin liittyy väistämättä aktivointi. Se patistaa työntekoon ja toimii myös pelotteena. Jos et työllisty, joudut tällaiselle kurssille tai tuollaiseen työkokeiluun.
Kunnon kapitalistithan eivät kannata ollenkaan tällaista mallia, vaan useimmiten suhteellisen niukkaa perustuloa ja joustavia työmarkkinoita. Tämä paketti hoitaa kannustimet itsestään ilman kyttäämistä, mutta hintana on suhteellisen niukka korvaustaso.
Aktiivimalli on siis seurausta nimenomaan pohjoismaisesta ajattelusta, jossa suhteellisen korkeaan työttömyysturvaan liittyy vastikkeellisuus. Se ei siis ole kapitalistien, vaan demarien juoni.
Heikki Pursiainen on ekonomisti, entinen ajatuspaja Liberan tutkimusjohtaja ja nykyinen MustRead-digimedian sisältöjohtaja.
Artikkelin kuva: Ada Kangas