Teksti: Olli Puumalainen
Kuvitus: Ali Isokangas
Kun Suomessa pohditaan asevelvollisuutta, puntaroidaan kysymystä teknisin argumentein: Kauanko palvellaan ja mitä maksaa? Kenen opinnot viivästyvät ja miten palveluksesta pääsisi sujuvasti töihin? Silloin unohtuu, että asevelvollisuutta ei ole vain asepalvelus aikuisuuden kynnyksellä. Pohjimmiltaan kyse on siitä, keiden vaadimme olevan valmiita tappamaan ja kuolemaan yhteiskuntamme puolesta, ja millä perustein.
Rauhanajan Suomessa tunnistetaan kyllä yksittäisen sotilaan kuoleman pohjaton traagisuus. Raasepori 2017, Rovajärvi 2018 ja Kajaani 2022 – pelkästään opiskeluaikanani viisi varusmiestä on kuollut palveluksessa erilaisissa onnettomuuksissa.
Ukrainan sota on syönyt tuon määrän minuuteissa, korkeintaan tunneissa, joka ikinen päivä helmikuun 24. lähtien. Viime kesänä, jo ennen syksyn suuria vastahyökkäyksiä, presidentti Volodymyr Zelenskyi arvioi sodan vievän 60–100 ukrainalaissotilaan hengen päivittäin. Venäläissotilaita on saattanut kuolla enimmillään jopa lähes tuhat päivässä.
Venäjä hyökkäsi Ukrainaan juuri sillä keinovalikoimalla, joka olisi sodassa suomalaisia vastassa.
Sodan oikeussäännöissä suomalainen sotilas on laillinen maali. Sitä minun oli asepalvelusaikanani vaikea hyväksyä: jos minut tapetaan, sen pitää olla rikos! Näin asia silti on jokaiselle reserviläiselle.
Koin palvelusaikanani välähdyksenomaisia vihjeitä sotaa käyvän ihmiselämän mitättömyydestä. Eniten se tuli iholle sotaharjoitusten simuloiduissa taisteluissa. Jos ne olisivat olleet oikeaa sotaa, elämäni olisi ohi.
Eräässä harjoituksessa etenimme halki nuoskalumisen metsän kohti ”vihollista”. Tuntikausiin emme nähneet heistä vilaustakaan. Lopulta jossain edempänä syntyi tulitaistelu. Olin ryhmäni kanssa valmiina puiden suojassa. Tylsyys ja paleleminen olivat vaihtumassa toimintaan.
Vain hetkeä myöhemmin harjoitusta valvova upseeri asteli kertomaan meille tuhoutuneemme vihollisen epäsuorassa tulessa.
Toinen muisto loppuvuoden harmaista saaristomaisemista painui vielä lujemmin mieleeni. Satuin olemaan johtovastuussa ryhmäni hyökätessä. Olimme edenneet maihinnousupaikalta joitain satoja metrejä rannan suuntaisesti, kun löysimme edestämme paljaita kallioita, avaran rantaniityn ja sen takaa metsäisen rinteen.
Kuulin laukauksen. Seuraavaksi simulaatioliivini robottimainen naisääni ilmoitti korvani juuressa minun tuhoutuneen. Muutamissa minuuteissa suurin osa ryhmästäni hävitettiin samoille rantakallioille. Laukausten ääniä lukuun ottamatta emme havainneet ”vihollisestamme” jälkeäkään.
Sotilaan uhraus ei ole vain kuolemanvaarassa. Sotilaskielessä vihollista ei tapeta, siihen ”vaikutetaan”. Mikään ei voi silti muuttaa sitä tosiasiaa, että jokainen sotilas, oma tai vihollinen, on ihminen. Ihminen ei tapa ihmistä, eikä kohtaa kuolemaa, ilman syvää jälkeä. Sen tiedämme eri aikakausien ja maailmankolkkien veteraanien kokemuksista.
Minulle palvelusaikani muistutti erityisesti siitä, kuinka kaukana todellisuus on sotapelien ja -elokuvien maailmasta, jossa toimijuuden langat ovat visusti sankarien hyppysissä. Sota on unettomuutta, kylmää, nälkää, odottamista ja odottamista, sattumanvaraista kuolemaa – ja tottelemista.
Sodankäynti on aina myös omien harkittua uhraamista. Väijytys etäällä omista asemista voi maksaa toteuttajiensa hengen, mutta tuottaa suurta vahinkoa viholliselle. Se voi lopulta säästää omia sotilaita, mutta tappamista ja kuolemaa se silti on.
Ei ole mitään niin totaalista valtaa, kuin toisen elämästä ja kuolemasta päättäminen. Mitä on itsemääräämisoikeus, kun sotilaan elämästä ja kuolemasta päättävät aivan muut?
Asevelvollisuuden määräämä asepalvelus ei ole sen suorittaville vain pakollinen paha, aikuistumisriitti tai jännittävää roolileikkiä. Se on viime kädessä sitoumus valmiudesta tappaa ja kuolla yhteiskuntamme puolesta. Se on suostumista kaikkein perustavanlaatuisimpaan vallankäyttöön.
Pienikin todennäköisyys tarkoittaa merkittävää riskiä, jos sen toteutumisen seuraukset ovat tarpeeksi vakavat. Tappaminen ja kuoleminen ovat juuri sitä. Edes rauhanaikana sodan todellisuutta ei voi haudata triviaalien yksityiskohtien alle.
Sota ei kaikkia meistä kaipaisi. On kuitenkin mieletöntä, että nyt vastuu sen käymisestä on rajattu sukupuolen perusteella. Tasa-arvoinen yhteiskunta arvioi jäseniään yhteisillä kriteereillä: jokaiselta kykyjensä mukaan, jokaiselle tarpeittensa mukaan.
Suomi tarvitsee aseellista maanpuolustusta. Imperialistisen Venäjän naapurina meillä on vähän vaihtoehtoja. Juuri siitä syystä asevelvollisuuskeskustelua pitää käydä katse tiukasti maanpuolustuksen tosiasioissa.