Teksti: Helmi Soininvaara

Kuva: Vilma Puttonen

Tutkain haastatteli Greenpeacen toiminnanjohtajaa Sini Harkkia, jonka mukaan seuraavan hallituksen on tehtävä isoja päätöksiä ilmaston suhteen, jotta 1,5 asteen tavoitteeseen voidaan päästä. Miten tulevista vaaleista saadaan ilmastovaalit ja mitä päättäjiltä pitäisi vaatia?   

”Uhkakuvista on vaikea puhua kuulostamatta järjettömän dramaattiselta, mutta ei sille voi mitään.” Näin aloittaa Greenpeacen toiminnanjohtaja Sini Harkki, kun kysyn häneltä ilmastonmuutoksen uhkakuvista. Kuunnellessani Harkin litaniaa kahden asteen lämpenemisen aiheuttamista tuhoista käy selväksi, että dramaattisia tulevaisuudenkuvia tosiaan riittää. Ihmiselämän kannalta tuhoisaa on, että ruoantuotannon mahdollisuudet ja makean veden saatavuus heikkenevät merkittävästi, jos ilmasto lämpenee 2 astetta 1,5 asteen sijaan esiteollisesta ajasta lähtien laskettuna. Ilmaston lämpeneminen voimistaa huomattavasti myös äärimmäisiä sääilmiöitä, kuten kuivuutta ja kuumuutta. Maailman maat eivät kuitenkaan ole kyenneet tekemään sitoumuksia, joilla päästäisiin edes kahteen asteeseen, vaan ehkä kolmeen. On mahdollista, että esimerkiksi Antarktiksen sulaminen ja lisääntyvät metsäpalot saavat lämpenemisen kiihtymään kolmesta asteesta entisestään. Jos mitään ei tehdä, vuosisadan loppuun mennessä iso osa planeetasta saattaa olla valtaosalle ihmisistä elinkelvoton. Tätä kaikkea kerratessaan Harkki päätyy ennakoimaan hillitsemättömän ilmastonmuutoksen johtavan tavalla tai toisella yhteiskuntien romahtamiseen, ja toteaa maalaamalleen kauhukuvalle hymähdellen: ”Syyt pysyä siinä 1,5 ─ 2 asteessa ovat erittäin painavat, sanotaan vaikka niin.”

“Syyt pysyä siinä 1,5-2 asteessa ovat erittäin painavat.”

Siitä huolimatta, että paljon on pelissä, aihetta toivoonkin on. Viimeistään menneestä syksystä lähtien ilmastonmuutoksesta on Suomessa keskusteltu ennennäkemättömällä intensiteetillä niin, että tilanteen vakavuuden välttely alkaa käydä kaikille mahdottomaksi. Ilmasto on noussut politiikan agendalle voimalla, juuri sopivasti kevään vaaleja ennakoiden. Puolueiden vaaliohjelmat ovat Harkin mukaan tulleet paljon eteenpäin vuoden takaisesta, vaikka ovatkin monelta osin riittämättömiä. Taustalla vaikuttaa ainakin syksyllä julkaistu hallitustenvälisen ilmastopaneeli IPCC:n ilmastoraportti, jossa aiempaa selväsanaisemmin todettiin sinänsä yllätyksetön viesti: Ilmastonmuutos on syytä rajoittaa 1,5 asteeseen. Sen eteen on tehtävä paljon, eikä aikaa ole hukattavaksi. Suomessa ilmastouutisointi sai lisäpontta poikkeuksellisen kuumasta ja kuivasta kesästä, joka tulkittiin merkiksi ilmaston lämpenemisestä. On ymmärretty, ettei kulu pitkään, ennen kuin ilmastonmuutoksen vaikutukset ovat kahta kauheampia.

Lopulta Harkillekin on mysteeri, miksi ilmastopolitiikka nousi politiikan agendalle juuri nyt, vaikka samoista asioista on puhuttu ja tiedetty jo pitkään. Huoli on kytenyt pinnan alla, kunnes lopulta kriittinen massa ihmisiä kiinnostui ilmastosta niin, ettei sitä voida jättää huomiotta enää edes konservatiivisemmin ajattelevissa puolueissa. Kaikki puhuvat nyt ilmastosta, toiset vakavammin, toiset vähättelevämpään sävyyn.

Esimerkeiksi Harkki ottaa kokoomuksen ja SDP:n, joiden ilmasto-ohjelmat ovat hänen mukaansa ”huomattavasti rohkeampia ja konkreettisempia kuin kummallakaan aiemmin”. On puhetta muun muassa polttomoottoriautojen kieltämisestä sekä laaja-alaisesta fossiilisista polttoaineista ja turpeesta luopumisesta 2030-luvulle tultaessa. Harkki muistuttaa kuitenkin, että molemmilla puolueilla on konservatiivinen teollisuussiipi, joka suhtautuu hyvin kriittisesti ilmastotoimiin. Puolueiden ristiriitaisesta suhteesta ilmastopolitiikkaan kielii muun muassa kokoomuksen ”Autot kuuluvat teille” -kampanja, joka herätti kohua muutama viikko haastattelumme jälkeen. Harkki pitääkin tärkeänä, että ilmastosta huolissaan olevat kansalaiset pitävät meteliä huolestaan ja vaativat päättäjiä ottamaan ilmaston prioriteetikseen. ”Puoluejohtajat kuuntelevat kansalaiskeskustelua ja miettivät sen perusteella, kuinka pitkälle on varaa mennä suututtamatta omia äänestäjiään”, Harkki muistuttaa.

Mitä päättäjiltä sitten pitäisi vaatia näin ilmastovaalien alla? ”Suomi voisi pyrkiä olemaan maailman ensimmäinen hyvinvointivaltio, joka luopuu fossiilisista polttoaineista kokonaan 2030-luvulla”, Harkki ehdottaa. Fossiilisista energialähteistä luopuminen on jo lähtenyt hyvään alkuun, sillä uuden lain ansiosta kivihiilen polttamisesta luovutaan vuoteen 2029 mennessä. Harkin mielestä turpeesta tulisi luopua samassa aikataulussa, ja liikenteen osalta olisi siirryttävä sähköllä ja biokaasulla sekä tarvittaessa kestävillä biopolttoaineilla toimiviin menopeleihin 2030-luvulla. Nämä ja muut isot päätökset olisi saatava aikaan seuraavalla hallituskaudella, jos halutaan pysyä Pariisin sopimuksen aikataulussa ja estää ilmastonmuutoksen pahimmat seuraukset. Harkki pitää hyvänä, että tuore IPCC-raportti kiristi ilmastotoimien aikataulua: hiilipäästöjen on pudottava merkittävästi jo vuoteen 2030 mennessä ja hiilineutraalius tulee globaalisti saavuttaa vuonna 2050. Aikataulu on kuitenkin kireämpi teollisuusmaille, koska kehittyvien maiden ei voida olettaa vähentävän päästöjään samassa tahdissa rikkaampien maiden kanssa. Pysyäkseen vastuullisessa vauhdissa Suomen olisi Harkin mielestä otettava hiilineutraalius tavoitteekseen jo vuonna 2030. Selkeä vuosikymmenen mittainen aikaikkuna päästövähennyksille saattaa motivoida lyhytsyklistä päätöksentekoa paremmin kuin hamaan tulevaisuuteen ajoitetut epämääräiset uhkakuvat.

“Suomi voisi pyrkiä olemaan maailman ensimmäinen hyvinvointivaltio, joka luopuu fossiilisista polttoaineista kokonaan 2030-luvulla.”

Eräs ongelma tiukentuneessa aikataulussa on: yksittäisen polttoaineen (kivihiilen) kielto ei välttämättä todellisuudessa edistä hiilineutraaliustavoitetta. Esimerkiksi BIOS-tutkimusyksikön mukaan tällä hetkellä Helsingin kaukolämmöntuotannossa ainoa todellinen mahdollisuus korvata kivihiili on puun polttaminen, joka ei kuitenkaan juuri vähennä voimaloiden päästöjä. Harkki mainitsee haastattelussa hiilivoimaloiden vaihtoehdoksi muun muassa tuulienergian ja lämpöpumput, mutta BIOS-yksikön mukaan näillä ei Helsingissä voida taata riittävää lämmöntuotantoa ympäri vuoden. BIOSin linja on, että olisi parempi investoida polttamattomiin lämmönlähteisiin ja jatkaa kivihiilen käyttöä rajoitetusti kuin investoida biomassavoimaloihin ja jatkaa haitallista puun polttoa kymmeniä vuosia. Toisaalta BIOS näkee kivihiilikiellolla olevan sekä suomalaisen että kansainvälisen ilmastotyön kannalta ”tärkeä mobilisoiva ja innostava vaikutus”.

Myös Harkki pitää tärkeänä positiivisen esimerkin antamista. Vaikka tiedetään, että Suomen päästöt eivät ratkaise absoluuttisesti ilmastonmuutosta, Suomi voisi olla inspiroiva malli maasta, joka etsii rohkeasti ratkaisuja ilmastonmuutokseen. Harkin mielestä nyt ei ole aikaa jäädä odottamaan hitaimpien maiden osallistumista ilmastotalkoisiin, vaan on pyrittävä aktiivisesti kirittämään kansainvälisiä neuvotteluja. Kenties on ylipäätään väärin ajatella ilmastonmuutosta peliteoreettisena tilanteena, jossa minkään maan ei kannata ottaa ensimmäistä askelta ja vaarantaa yhteisen hyvän puolesta kilpailukykyänsä. Päinvastoin edelläkävijyys voi koitua merkittäväksi kilpailueduksi: ”Jos Suomessa mennään pois kivihiilestä aiemmin ja kehitetään tarvittavat ratkaisut, […] niin siinä todennäköisesti syntyy samalla kymmeniä uusia yrityksiä ja teknologioita, joilla on käytännössä ennennäkemättömät markkinat kansainvälistyä.”

Yksittäiselle maalle kunnianhimoinen ilmastopolitiikka voi olla muussakin mielessä akuutti kohtalonkysymys. Harkki ottaa esimerkiksi Amazonin sademetsän, joka saattaa kaatua kuivuuteen, jos maailma lämpenee 2 astetta, vaikkei metsää tietoisesti tuhottaisikaan. Amazon on paitsi merkittävä koko maailman ilmaston kannalta, myös keskeinen tekijä siinä, kuinka sateet siirtyvät Yhdysvaltoihin. ”Kukaan ei tiedä millaista Yhdysvalloissa on, jos sademetsä katoaa. Siinä mielessä, jos he olisivat järkeviä, heidän kannattaisi ostaa koko sademetsä ja käyttää siihen valtion budjetista niin paljon rahaa kuin liikenee”, Harkki toteaa ja jatkaa: ”mutta tuulet ovat tietysti ihan toiset politiikassa siellä.”

Maailma tosiaan kaipaisi ilmastojohtajaa, mutta Yhdysvalloista ei siihen pestiin presidentti Donald Trumpin johdolla näytä olevan. Venäjällä taas ollaan skeptisiä ihmisen aiheuttaman ilmastonmuutoksen suhteen, ja Kiina pitää kiinni asemastaan ”kehittyvänä maana”, jotta sen ei tarvitsisi sitoutua teollistuneiden maiden tiukkoihin päästövähennystavoitteisiin. Näyttää siltä, että kansainvälisiin sopimuksiin tukeutumisen sijaan on otettava käyttöön luovan kaaoksen malli, jossa kaikki kansalaisista ylikansallisiin instituutioihin tekevät parhaansa ilmastonmuutoksen torjumisen eteen. Kaikkea on kokeiltava ja virheistä opittava nopeasti.

Oppimissyklejä nopeuttaisi, jos tieteen kertomat opit suostuttaisiin ottamaan vastaan. Harkin mukaan kullakin maalla on ilmastopolitiikassa jokin erityisen vaikea asia, ja Suomessa se on metsät: ”Poliitikoilla on käsityksiä siitä, että suomalainen metsätalous on maailman parasta ja kestävää, vaikka näin ei ole vahvasti missään tutkimustiedossa todennettu.” Vastoin näitä käsityksiä metsien lisähakkuita olisi Harkin mukaan hiilinielujen vahvistamiseksi syytä vähentää. Suomalainen ilmastopolitiikka on kuitenkin viime aikoina ja erityisesti viime hallituskaudella paketoitu vahvasti biotalouden kääreeseen, mikä käytännössä tarkoittaa metsäteollisuuden kasvattamista ja puun käyttöä polttoaineena ─ siis juuri sitä, mitä vastaan BIOS Helsinki energiaratkaisuissaan varoitti. ”Suomi on halunnut puolustaa metsäteollisuutta muutoksia vastaan ja lobannut täysin epätieteellisiä määritelmiä hiilinieluista EU:hun”, Harkki harmittelee. Harkki kertoo Maaseudun tulevaisuuden paneelista, jossa maa- ja metsätalousministeri Jari Leppä oli väittänyt puusta ja kivihiilestä ilmakehään tulevan hiilidioksidin olevan eri asia: ”Poliittinen diskurssi on sellainen, että uudet sellutehtaatkin ovat hyviä ilmaston kannalta, vaikka jokaisen sellutehtaan päästöt ovat miljoonia tonneja, ja kaikki metsien lisäkäyttö pienentää hiilinieluja.”

“Poliittinen diskurssi on sellainen, että uudet sellutehtaatkin ovat hyviä ilmaston kannalta, vaikka jokaisen sellutehtaan päästöt ovat miljoonia tonneja, ja kaikki metsien lisäkäyttö pienentää hiilinieluja.”

Joidenkin perinteisesti vahvojen teollisuudenalojen on Harkin mukaan tulevina vuosikymmeninä pakko lakata olemasta, supistua tai muuttua. Hän kuitenkin ymmärtää huolen näillä aloilla työskentelevien kohtalosta, ja pitää siirtymän hoitamista reilusti ja oikeudenmukaisesti yhtenä ilmastopolitiikan suurimmista kysymyksistä. Esimerkkejä maailmalta kuitenkin on jo: esimerkiksi Espanjassa tehtiin avustuspaketti hiilialalle kivihiilestä luovuttaessa, ja Norjassa on puhetta vastaavasta öljyn käytöstä luopumisen yhteydessä. Näillä keinoin on pyritty ratkomaan sitä, että siellä missä muutos väistämättä sattuu, se hoidetaan oikeudenmukaisesti. Idealistisimmillaan ilmastopolitiikan voisikin ajatella mahdollistavan aidosti uudelleenjakavan politiikan niin kansallisesti kuin kansainvälisestikin.

Työnsarkaa on paljon, mutta tunnelin päässä odottaa toivon mukaan entistä valoisampi ja merkityksellisempi tulevaisuus. Kysyin Harkilta, millaisessa maailmassa eläisimme viidenkymmenen vuoden kuluttua. Haastattelussa pyöritellyistä uhkakuvista huolimatta hänen tulevaisuudenvisionsa on toiveikas: viidenkymmenen vuoden päästä ilmastonmuutos olisi saatu hallintaan ja kaikista fossiilisista polttoaineista olisi luovuttu. Ilmakehästä olisi onnistuttu nappaamaan takaisin hiilidioksidia kaikki liikenevät alat metsittämällä, ja lämpeneminen olisi saatu vakiinnutettua jonkin verran kahden asteen alle. Järjestäytyneet yhteiskunnat olisivat edelleen olemassa ja maailman resursseja olisi opittu jakamaan aiempaa oikeudenmukaisemmin. Maailman kattaisi supernopea junaverkosto, joka mahdollistaisi liikkumisen lähes yhtä nopeasti kuin lentokoneilla, vaikka matkustaisimmekin vähemmän kuin ennen. Kenties valtameren ylitykseen on kehitetty jotain muita keinoja, kuten vaikkapa sähkölentokoneita tai tuulella ja sähköllä kulkevia laivoja. ”Uskon, että jos tässä ilmastonmuutoksen torjumisessa onnistutaan, niin se olisi varsin hyvä maailma.”