Sanna Marin on noussut nopeasti SDP:n näkyvimpiin poliitikkoihin. Hän haluaisi tuoda Suomeen blokkipolitiikan, listavaalit ja asiakeskeisyyden sekä profiloida SDP:stä puolueen, joka kannattaa ihmisoikeuksia poikkeuksetta. Aluksi pitäisi kuitenkin saada Tampereelle pinkki ratikka.

Teksti: Alvar Aalto-Setälä
Kuvat: Paavo Jantunen

Maaliskuussa 2018 SDP sai pitkästä aikaa gallup-kultaa: Ylen kannatusmittauksessa puolue päihitti jo noin vuoden gallupeja dominoineen kokoomuksen prosentin erolla. Vaikka kokoomus nousikin sittemmin jälleen gallupien johtoon, SDP hengittää niskaan vain parin prosentin päästä ja vaikuttaakin yhä selvemmältä, että tuleva pääministeri edustaa jompaakumpaa näistä kahdesta puolueesta.

Yksi seuraavan hallituksen ministereiksi spekuloiduista on SDP:n ensimmäinen varapuheenjohtaja, Pirkanmaan viime eduskuntavaalien ja Tampereen viime kuntavaalien suurin ääniharava Sanna Marin. Marin on noussut puolueensa ytimeen erittäin nopeasti ja vasta vuoden 2015 eduskuntavaaleissa Arkadianmäelle astellut 32-vuotias on saanut mainetta SDP:n tulevaisuuden toivona. Tutkain päätti haastatella tätä potentiaalista tulevaa suurvaikuttajaa demariuden ytimessä eli Tampereella, kaupungissa, jota johtaa tehtaanhajuinen SAK:n entinen puheenjohtaja Lauri Lyly ja jossa SDP:n tulevaisuuden toivo sattuu pitämään äitiysvapaatansa.

”Toivoisin, että ensi vaaleissa saataisiin punavihreä enemmistö eduskuntaan…”

Tapaamme Marinin vielä pääsiäisloman jäljiltä uneliaassa Tampereen yliopiston päärakennuksessa, jonne hän saapuu puolisonsa ja rattaissa olevan nykyisen pomonsa kanssa. Vauva syntyi tammikuussa ja hoitovastuu vaihtuu vanhemmalta toiselle syyskuussa Marinin palatessa eduskuntaan. Joihinkin poliittisiin kysymyksiin, kuten neuvolapalveluiden ja päiväkotien tasoon, vauvan saaminen on luonut Marinille henkilökohtaisen kosketuspinnan, mutta sen suurempia mullistuksia hänen poliittiseen ajatteluunsa pienokainen ei ole saanut aikaan: esimerkiksi mielipide perhevapaauudistuksesta on säilynyt yhtä myönteisenä kuin ennenkin.

Ihan poissa poliittisilta kentiltä Marin ei vauvasta huolimatta ole ollut, sillä hänen haastattelua edeltävänä viikkona perustamansa Tamperelaiset pinkin ratikan puolella –Facebook-liike on saanut jo toistatuhatta tykkäystä ja muodostunut varsinaiseksi someilmiöksi myös Twitterissä. Innostus liikkeen alullepanoon lähti pinkin värin poisjättämisestä ratikan jatkoon etenevistä värivaihtoehdoista, vaikka juuri pinkki voittikin Aamulehden ja Tamperelaisen värisuosikkikyselyt syksyllä.

”Meidän tavoite on saada pinkki ratikka mukaan äänestykseen, jotta kaupunkilaiset itse voivat todella päättää, minkä värinen ratikka tänne lopulta tulee. Itse veikkaan että pinkki lopulta voittaa, vaikkei siitä satavarma voi olla”, Marin kertoo.

Pinkistä on hyvä siirtyä punaiseen. Kuten todettu, SDP:llä pyyhkii nyt hyvin: gallup-sukellus on kääntynyt nousuksi ja puolue on taas opposition suosituin. Vihreille Marin ei kuitenkaan halua lähteä asiasta ilkkumaan, sillä hänestä SDP:n ei ylipäätään tulisi kilpailla äänestäjistä vihreiden ja vasemmistoliiton kanssa: ”Toivoisin, että ensi vaaleissa saataisiin punavihreä enemmistö eduskuntaan eli että vihreät, demarit ja vasemmistoliitto saisivat sellaisen äänivyöryn, että tältä pohjalta voitaisiin muodostaa hallitus, joka kerrankin olisi vihreä ja vasemmistolainen.”

Marin puhuu vihervasemmistolaisesta hallituksesta yhtä mutkattomasti kuin pinkistä ratikastakin. Marin kertoo vihervasemmistolaisuuden kuvaavan hänen omaa ajatusmaailmaansa paljon: harkitsihan hän sekä SDP:tä, vihreitä että vasemmistoliittoa politiikkaan lähtiessään. Kaikkia kolmea puoluetta yhdistää hänen mukaansa samanlainen arvoliberaali arvopohja. Täysin mutkattomaksi hän ei kolmikon yhteistyötä kuitenkaan näe, sillä ”kaikki puolueet tekevät politiikkaa”.

Sinipuna- tai punamultahallitukset eivät sen sijaan Marinia ajatuksina hirveästi viehätä, vaikka ennen vuoden 2015 eduskuntavaaleja hän keskustan ja demarien hallitusyhteistyötä kannattikin. ”On tullut oikeastaan aika yllätyksenä, kuinka oikeistolaista politiikkaa keskusta on tehnyt Sipilän johdolla.”

Kokoomuksen kanssa arvopohjaeron lisäksi hallituskaavailuja häiritsevät muistot hankalasta yhteistyöstä viime hallituskaudelta. ”Monista sovituista asioista ei kokoomus pitänyt kiinni, mikä oli hallitusyhteistyön kannalta tosi ongelmallista.”

Suomessa vallitseva, hyvinkin joustava tapa muodostaa hallitus on ollut Marinista suhteellisen toimiva malli. Hänestä olisi kuitenkin äänestäjiä kohtaan rehellisempää siirtyä Ruotsin mallia muistuttavaan blokkimalliin, jossa äänestäjä tietäisi äänestämänsä puolueen potentiaaliset hallituskumppanit jo etukäteen. Marin näkee muutakin hyvää Ruotsin poliittisissa käytännöissä, nimittäin listavaalit eli vaalit, jossa henkilökohtaisen äänimäärän sijaan ehdokkaiden läpimenojärjestyksen ratkaisisi puolueen määrittämä lista.

Marin ei turhaan vallitsevia rakenteita puheissaan suojele, vaan kuin ohimennen lipsauttelee toiveitaan blokkimallin ja listavaalijärjestelmän kaltaisista suurista poliittisista reformeista. Hänestä nämä uudistukset tervehdyttäisivät suomalaista politiikkaa, jota tällä hetkellä leimaa yleinen tyytymättömyys.

”Esimerkiksi nykyinen hallitus nauttii alle 40 prosentin luottamusta, vaikka käyttää yli 50 prosentin valtaa.”

Marin suhtautuu myönteisesti myös kansalais- ja kuntalaisaloitteiden kaltaisiin suoran demokratian menettelytapoihin silläkin riskillä, että nämä uudet tavat toteuttaa demokratiaa vähentäisivät innokkuutta liittyä puolueisiin. ”Puolueet ja poliitikot ovat vain välineitä. Tärkeintä on, että saadaan asiat hoidetuksi.” Oli hänessä uudistajan vikaa tai ei, on SDP:n ensimmäisen varapuheenjohtajan pakko uudistaa jotain hivenen rakenteita konkreettisempaa – nimittäin yli 100-vuotias työväenliike.

”On ihan eri asia ideologisesti haluta jotain kuin oikeasti viedä asioita eteenpäin yhteiskunnassa.”

Sosiaalidemokratian kriisi, termi, jonka kuullessaan Marin naurahtaa, ei hänestä kuvaa kovin hyvin sosiaalidemokratian muutosta: ”Kysymyksenasettelu tästä on ollut sama viimeiset 20 vuotta ja kriisinhän pitäisi olla lyhytaikainen juttu.”

Marinista SDP:n kriisistä puhuttaessa tarkoitetaan SDP:n kannatuksen laskeutumista takavuosien yli 30 prosentin kannatuksen menestysvuosista nykyiseen eli 15–23 prosentin välille vakiintuneeseen kannatukseen. Tämä kielii Marinin mukaan puoluekentän muutoksesta kokonaisuutena enemmän kuin SDP:n kriiseilystä. ”Uusi normaali on se, että liikkuvia äänestäjiä on runsaasti ja kaikkien puolueiden kannatukset vaihtelevat paljon.”

Jotain SDP:n kriisistä kuitenkin kertoo puolueen olematon nuorisokannatus: Eurooppanuorten tuoreen kyselyn perusteella vihreät (yli 30 prosenttia), kokoomus (25 prosenttia), keskusta (13 prosenttia) ja perussuomalaiset (10 prosenttia) ovat kaikki suositumpia vaihtoehtoja kuin vain seitsemän prosentin SDP (joskin on mainittava, että suosituin vaihtoehto tässäkin kyselyssä oli nukkuvien puolue yli kolmanneksen kannatuksella).

Marin myöntää, että SDP:llä on ollut vaikeuksia kohdata nuorempia äänestäjiä: ”Myös sen takia olen mukana politiikassa: yritän muuttaa puolueen agendaa sellaiseksi, että se puhuttelisi myös nuoria.” Hän tosin uskoo demarihenkisen arvopohjan omaavien nuorten pallottelevan juuri SDP:n, vihreiden ja vasemmistoliiton välillä eikä edelleenkään ole näiden puolueiden välisen kilpailemisen fani. Mutta kantaako SDP näitä puolueita enemmän nuorille luotaantyöntävää historiallista painolastia, esimerkiksi suomettumisen historiaan liittyen?

”Uskoisin, että enemmän nuorten kannatukseen vaikuttaa SDP:n suhtautuminen ympäristökysymykseen tai se, voidaanko selkeästi nähdä arvokartalta, että SDP puolustaa ihmisoikeuksia aina.”

Entä sitten se työ työväenpuolueessa? Miten työn muutos vaikuttaa SDP:hen perinteisten duunariammattien kadotessa ja erityyppisten silppu- ja pätkähommien korvatessa perinteiset ammatti-identiteetit? Marinin mukaan pätkätyöläiset saattavat olla uusi työväenluokka, mutta tiukkojen luokka- ja työidentiteettien aika poliittisen vakaumuksen määrittäjänä on sellaisenaan ohi. Nyt on arvopohjaisten poliittisten identiteettien aika.

”Olenko arvoliberaali, miten suhtaudun kansainvälisyyteen, kuinka tärkeitä ympäristöarvot ovat itselle?” Marin luettelee antaen esimerkkejä identiteettiä määrittävistä arvokysymyksistä, joiden vaikutus puoluekantaan on nykyään ammattia suurempi. ”Poliittisten identiteettien muutos on tässä suhteessa tärkeämpi trendi kuin työn muutos, joskin ne liittyvät toisiinsa.”

”Ihmiset harvoin saavuttavat asioita yksin. Puolueet ovat yhteisiä projekteja ja politiikka on yhteistyötä.”

Sosiaalidemokratian näkeminen vihreiden ja vasemmistoliiton blokkiin kuuluvana poliittisena identiteettinä on selvästi Marinin tapa profiloitua nuoren, uudistushenkisen sosiaalidemokraatin perikuvana. Hänet itsensä demareihin houkutteli kuitenkin nimenomaan puolueen historia: ”Mä olen vähävaraisesta perheestä ja mä en olisi pärjännyt tässä yhteiskunnassa – mulla ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia – ilman sitä yhteiskuntaa, jonka demarit ovat hyvin pitkälti rakentanut tähän maahan.”

Hyvinvointivaltion rakentamisen ohella Marin arvostaa SDP:n historiaa vahvana kansainvälisenä toimijana sekä sen pragmaattista aikaansaamista: ”On ihan eri asia ideologisesti haluta jotain kuin oikeasti viedä asioita eteenpäin yhteiskunnassa.”

Yksiselitteistä poliittista esikuvaa Marinilla ei ole, mutta hän suostuu listaamaan muutamia arvostamiaan poliitikkoja: ”Erkki Tuomioja, pitkän linjan punavihreä sosiaalidemokraatti, ehkä ristiriitainenkin hahmo meidän puolueessa; Tarja Halonen pitää aina mainita, ja ehkä nykyisistä kansanedustajista vielä RKP:n Eva Biaudet, hän on tehnyt erittäin paljon töitä ihmisoikeuksien eteen.”

Politiikan henkilökeskeisyys on Marinia häiritsevä seikka ja hän puhuisi mieluummin asioista kuin ihmisistä. Juuri henkilökeskeisyyttä vähentääkseen Marin kannattaakin listavaalin käyttöönottoa. ”Puoliavoin listavaali olisi ehkä parempi malli, sillä siinä puolueet ja niiden ajamat asiat korostuisivat enemmän kuin ehdolla olevat yksilöt.”

Pelkääkö Marin ehkä tulevan ministerisalkkunsa myötä tulevaa jatkuvaa henkilöön menevää kritiikkiä; sellaista, josta saimme osviittaa Juha Sipilän avautuessa rankoista kokemuksistaan Yökylässä Maria Veitola -ohjelmassa? ”No jos se pelottaisi, niin en pystyisi tekemään politiikkaa.”

Marinista mahdollista kritiikkiä pelottavampi skenaario on globaali epäonnistuminen ilmastonmuutoksen vastaisessa kamppailussa ja ajatus siitä, miten se tulisi vaikuttamaan hänen lapsensa elämään. ”Jos tätä ei saada hoidettua minun elinaikanani niin mitä sitten tapahtuu?”

Toinen Marinia huolettava tulevaisuuden skenaario on luottamuksen rapautuminen demokraattiseen järjestelmään: ”Aika usein minunkin mielestä näyttää liikaa siltä, että puolueet ja poliitikot pelaavat eivätkä oikeasti hoida yhteisiä asioita.” Hänestä läpinäkyvyys ja avoimuus ovat avainasemassa turvaamassa luottoa demokraattiseen päätöksentekoon: esimerkiksi kaikille osapuolille epämieluisat kompromissit tulisi avoimesti myöntää myös laajemmalle yleisölle silläkin uhalla, että joku suuttuisi kuullessaan päätöksenteon taustat.

Yksilökeskeisyyttä karttava poliitikko ei halua lähteä arvailemaan millaisia saavutuksia hänen Wikipedia-sivultaan löytyy hänen joskus päättäessään uransa. ”Ihmiset harvoin saavuttavat asioita yksin. Puolueet ovat yhteisiä projekteja ja politiikka on yhteistyötä.”

Marin ei myöskään usko kauheasti katselevansa omaa Wikipediaansa jälkikäteen: ”Ehkä siellä sitten mainittaisiin se pinkki ratikka, vaikkei sekään yksin minun saavutukseni olisi.”

Sanna Marinin terveiset valtiotieteilijöille

Tutkimisen arvoinen ilmiö suomalaisessa politiikassa?

”Poliittisen johtamisen muuttuminen kunnissa ja valtakunnallisesti” (toim. huom. Marin itse teki hallintotieteiden gradunsa kuntien poliittisen johtamisen muutoksesta viime keväänä).

Mitä yliopistolta jäi oppimatta?

”Vaikka mitä! Kauheasti jäi kursseja käymättä ja aineita lukematta vain siksi, että politiikka vei niin paljon aikaa. Jos antaisin neuvon kymmenen vuoden takaiselle itselleni niin sanoisin, että ei ehkä ole niin kiire eteenpäin politiikassa ja voi olla ihan vain opiskelijakin vähän aikaa.”

Vapaat terveiset

”Kannattaa lukea jotain muutakin kuin omaa pääainettaan, ottaa siis laajasti erilaisia aineita: se avaa omia mahdollisuuksia ja siitä ei ainakaan ole työelämässä haittaa.”