Tuntuuko elämä helpolta ja valinnat vaikeilta? Huomaatko puuhailevasi ja pöhisteleväsi kaikenlaisen kivan parissa, mutta hullua hurskaammaksi tulet vain harvoin? Kohdistatko epäonnistumisen hetkellä syyttävän sormesi useammin muualle kuin peiliin? Olet todennäköisesti ihminen ja astelet lajityypillisen tarmokkaasti rinta rottingilla luksusloukusta toiseen. Ja niitähän riittää.
Kirjassaan Sapiens: Ihmisen lyhyt historia israelilainen historioitsija Yuval Noah Harari väittää, että maanviljelyn vallankumous oli ihmiskunnan suurimman edistysaskeleen sijasta sen suurin virhe. Melko tuimaa tavaraa, ainakin näin edistysuskovaisen modernin länsimaalaisen makuun. Hararin mukaan agraarinen vallankumous oli ensisijaisesti luksusloukku, johon ajauduttiin enemmän vahingosta kuin pakosta. Maanviljely ja aloillaan pysyä karjatalous olivat aluksi luksusta, joka muuttui välttämättömyydeksi vasta populaation kasvaessa. Monipuolinen liikunta, tasapainoinen ravinto ja rikas hengellinen elämä vaihtui hiljalleen staattiseksi ja kuluttavaksi peltotyöksi, viljapainotteiseksi appeeksi ja massayhteisöiksi, joista ensimmäiset sivilisaatiot hiljalleen puhkesivat kukkaan.
Mitä traagista tässä sitten oli, jos mitään? Se on toki tulkintakysymys. Hararin tulkinnan mukaan ihmisten onnellisuus oli vähentynyt. Metsästäjä-keräilijä-elämäntapa oli ja on lajimme evolutiivisesti kehittynyt normi, joka tyydytti ihmisen fyysiset ja henkiset tarpeet huomattavasti paremmin kuin sitä seurannut elämänmalli. Takaisin ei ollut enää paluuta, sillä kukaan ei lopulta edes muistanut, millaista elämä oli ollut ennen kuluttavaa peltotyötä. Vetäytyminen primitiiviseen elämään olisi myös tarkoittanut yhteisöille suuria uhrauksia sekä saavutetun aseman luovuttamista.
Olisiko ihmiskunnan sitten ollut vain parempi jäädä liikkuvien leirinuotioiden, syvän luonnonläheisyyden ja shamanistisen mystiikan pysähtyneeseen aikaan? Miksei. Olisiko luksusloukkujen äidiltä voitu millään välttyä? Tuskinpa vain. Korkealle kehittynyttä tietoisuutta on vaikea kuvitella ilman viettiä kohti vaivattomampaa oloa ja eloa. Korkea tietoisuus ei kuitenkaan ole juuri koskaan ollut tarpeeksi korkea valintojensa pitkän tähtäimen seurauksien hahmottamiseen tai edes niistä piittaamiseen. Tätä puutetta kohtaan luonnonvalinta on ollut kynnetön.
Sivilisaation tiellä räpsähtäneiden luksusloukkujen toistaiseksi korkein lakipiste on saavutettu vauraassa, rauhallisessa ja elämän helppouden kalvamassa lännessä. Moderni länsimainen ahdistus ei ole useinkaan tulosta oman taakan alle rutistumisesta vaan siitä valinnanvaikeudesta, joka syntyy lukemattomien polkujen risteyksessä, kun kuulemma mikään ei ole pakko ja jokainen pystyy kaikkeen. Mikä äärettömyyden, hybriksen ja prokrastinaation ansa – melkoinen luksusloukku.
Aikakaudellemme ominainen lapsenomainen yliherkkyys, uhrihierarkioiden rakentelu ja militantti kivapuhe ovat oireita tulehduksesta, jonka lukemattomien luksusloukkujen hampaat ovat jalkoihimme raapineet. Jos usein suurin ongelma on ongelman itsensä keksiminen, on kyseessä hätähuuto raskaamman elämän puolesta. Omaan henkiseen niskaansa tarttuminen kuitenkin vaatii paljon, jos sitä ei vaadita. Vaikka hyvinvointivaltio on järjestelmänä kaunis ja armollinen, toistaa turhankin tiiviiksi tikattu turvaverkko pilkallisen pompöösiä melodiaa, jonka tahdissa surullisen moni venyttää henkisen teini-ikänsä kiusallisen pitkäksi. Luksusloukku tämäkin.
Hyvinkin oikeutettu uusliberalistisen edistysuskonnon vastustus ei useinkaan kulje käsi kädessä sen tuottaman elämänmuodon torjunnan kanssa. Rutinaa kuuluu, mutta elämää helpottavat hedelmät poimitaan hymyssä suin sitä mukaa kun Sampo niitä jauhaa. Sinnikkäimmätkin luddiitit joko taipuvat maalliseen Zeitgeistiin tai yksinkertaisesti siirtyvät ajasta iäisyyteen menneisyyden symbolit ja tulevaisuuden uhka sydämissään. Taustapeiliin voi vilkuilla, mutta kelkka ei hevin käänny.
Olemisen keveys voi todellakin olla sietämätöntä, mitä Milan Kundera halusi painottaa jo ihan klassikkoromaaninsa nimessä. Raskas tie voi olla ikuisesti palkitseva tai täydellisen musertava, mutta keveyden anti taas on epävarma: usein se lipuu sormista yhtä kevyesti kuin niihin tarttuikin. Keveyden onni on jahti, joka uuvuttaa sitkeimmänkin metsästäjän kannonnokkaan pohtimaan, olisiko raskas tie sittenkin ollut vähemmän kuluttava.
Luksusloukkuja on todellakin joka lähtöön, ja keveyden ja raskauden dilemma jää jokaisen itsensä ratkaistavaksi. Taakkansa on siis syytä puntaroida ja polkunsa valita tarkoin. Kun matka alkaa, on muille reiteille tuijottelu turhaa, sillä valinta ei ole mikään lopullinen tuomio – sivupolkuja kyllä riittää. Päänsä pitäminen on hyve, sillä itsekunnioitus löytyy harvoin sieltä, missä seireenit livertävät kutsujaan.
Albert Camus’ta mukaillen: Sisyfos on nähtävä onnellisena. Luottakaamme, että oma murikkamme vielä vierähtää mäen laelle, kunhan olemme vahvistuneet sen syleilyssä tarpeeksi. Uskollisin keveys saapuu nimittäin vasta silloin, kun kaikki on annettu.
Janne Suutarinen
Julkaistu alun perin 22.12.2017