Teksti: Sara Aalto-Setälä
Kuva: Minna Ruusinen
Tammikuussa ilmestyneessä Timo Soinin uutuuskirjassa Populismi päästään populistin pään sisään. ”Populismi on tämänpuoleista gospelia, se on ilosanomaa köyhille ja vaikeuksissa oleville”, Soini tiivistää.
Viimeisten kannatusmittausten mukaan Perussuomalaiset ovat selvästi Suomen suosituin puolue kaapaten jopa 22,8% äänisaaliin (HS 22.1.2020). Ilmiö on tuttu muualta Euroopasta. Populistit jyräävät ohi vanhojen puolueiden. Mitä aiheesta sanoo Suomen tunnetuin populisti, Perussuomalaisten perustaja ja puolueen pitkäaikaisin puheenjohtaja? ”Siinä [populismissa] on ideologiaa, syndroomaa, järkeä, laskelmointia, tunnetta ja tuskaa”, Soini määrittelee.
Joillekin voi tulla yllätyksenä, että Soini on Valtsikan kasvatti. Kirjassaan hän käyttääkin muiden akateemisten lähteiden ohella myös omaa pro graduansa Suomen Maaseudun Puolueen (SMP) populismista. Siten Soinia voi pitää lähes populismin ammattilaisena – onhan hän sitä opiskellut ja myöhemmin itse toteuttanut. Hän määritteleekin itsensä ylpeästi ”vennamolaiseksi populistiksi, soinistiksi”. SMP:n puheenjohtajan, Veikko Vennamon, oppipoikana Soini pääsi tutustumaan populismiin jo nuorena. Vennamolta hän oppi, ettei politiikassa pärjää pelkällä järjen puhumisella — ”ainakaan vaihtoehtopuolueissa”. SMP:llä oli vahva vaikutus Soinin omaan politiikkaan. Puolueeseen liittymistä hän vertaakin uskoontuloon.
Soinin polku olisi kuitenkin voinut johtaa aivan toiseen suuntaan. Nuorempana hän päätti lähteä opiskelemaan katoliseksi papiksi Irlantiin, mikäli ei tulisi valituksi SMP:n varapuheenjohtajaksi. ”Sisälläni mylläsi valtava sekamelska, jossa poliittinen ja uskonnollinen kutsumus taistelivat keskenään eivätkä olleet yhteensoviteltavissa.” Valituksi hän kuitenkin tuli, ja politiikan tiellä on siitä asti pysytty.
Soini ei määrittele populismia täysin uudestaan vaan pikemminkin pyrkii kääntämään sen negatiivisiksi mielletyt piirteet myönteisiksi.
Henkilökohtaisen historiansa ohella Soini analysoi populismia ilmiönä ja käsitteenä. Populismi määritellään usein monimutkaisten asioiden yksinkertaistamiseksi. Tämän mielikuvan kirja pyrkii murtamaan. Heti esipuheessaan Soini huomauttaa, ettei kirja ole tarkoitettu niille, jotka uskovat tällaiseen populismin määritelmään. Kun kirjaa lukee eteenpäin ajatus kuitenkin takkuuntuu. ”Monimutkaisessa maailmassa yksinkertainen on arvokasta. Asioiden ymmärrettävä selittäminen, yksinkertaistaminen ja kiteyttäminen on osa populistin ammattitaitoa”, Soini toteaa. Tämä tuntuu olevan ristiriidassa Soinin aiemman väittämän kanssa. Jos populismin ytimessä on tiivistää asiansa lyhyisiin ilmaisuihin, eikö se edellytä mutkien oikomista? Voiko populisti täysin välttyä monimutkaisten asioiden yksinkertaistamiselta?
Soini ei määrittele populismia täysin uudestaan vaan pikemminkin pyrkii kääntämään sen negatiivisiksi mielletyt piirteet myönteisiksi. Hän myöntää populistien käyttävän tunteita herättävää retoriikkaa ja lyhyitä iskulauseita vakuuttaakseen äänestäjät, mutta näkee nämä vain vahvuuksina. ”Epämääräisyys ja tunnepitoinen resonanssi tekevät tehokkaan taisteluhuudon.” Soinin mukaan onnistunut populistinen retoriikka tiivistää tärkeät asiat iskulauseisiin, jotka jäävät kuulijan mieleen. SMP:n tunnuslause ”Kyllä kansa tietää” tai Soinin oma letkautus ”Missä EU, siellä ongelma” ovat malliesimerkkejä onnistuneista väittämistä. Soinin esittämä populisti onkin nokkela sanailija, joka voi voittaa vaalit vaikka kolmella sanalla — sanat on vain valittava oikein.
”Populistille kansan ääni on Jumalan ääni.”
Pelkkä gospel ei kuitenkaan politiikassa riitä. Soinin mukaan populistit käyttävät hyväksi ”sosiaalista tilausta”, jolla hän viittaa yhteiskunnissa kytevään tyytymättömyyteen poliittisia johtajia kohtaan. ”Populismi pyrkii vastaamaan kansalaisten huoliin kansallisesta identiteetistä muun muassa tiukalla maahanmuuttopolitiikallaan”, hän toteaa. Soini myöntää maahanmuutto- ja ilmastonmuutoskeskustelun sataneen populistien laariin, mutta huomauttaa sen kasvattaneen myös vihreiden kannatusta. Trendi on maailmanlaajuinen. ”Populismin noustessa vasemmisto radikalisoituu, menee vasemmalle ja liukuu identiteettipolitiikkaan asettaessaan erilaiset marginaaliryhmät perinteisen työväenluokan enemmistön sijaan. Perinteiset kannattajat eivät enää tunnista käsitteitä, kieltä, asialistaa eivätkä asioiden tärkeysjärjestystä omakseen”, Soini selittää tilannetta.
Kansainvälisen verkoston muodostumiseen Soini ei kuitenkaan usko, sillä populismi on aina sidoksissa kansaan. ”Populistille kansan ääni on Jumalan ääni. Tuo viisaus on luettavissa kirjojen kirjasta. Alussa oli Sana, ja Sana oli Jumalan tykönä, ja Sana oli Jumala”, hän toteaa. Soini luo maailmasta kuvan, jossa rikas eliitti hallitsee valtiota ylikansallisten instituutioiden kautta ja tavallinen kansa on kykenemätön vaikuttamaan yhteiskunnan asioihin. Tässä kohtaa esiin astuvat ”populistiset pelastajat”, jotka toteuttavat kansan tahtoa ja tuovat esiin ääneen lausumattomia asioita, joita muut eivät kehtaa sanoa suoraan.
Kaikkia näkemyksiään Soini ei vaivaudu argumentoimaan. Hän muun muassa kertoo eronneensa evankelisluterilaisesta kirkosta, koska naispappeuden hyväksyminen oli hänelle liikaa. Soini ei kuitenkaan avaa päätöstään sen enempää, ja jää lukijan tehtäväksi pohtia miksi näin oli. Rivien väleistä saa kuitenkin paljon irti. Soini esimerkiksi ilmoittaa suhtautuvansa puolueettomasti brexitiin, mutta hänen puheestaan huokuu hyvin myönteinen brexit-kanta. Ainakaan ymmärrystä brexiteerejä tai ystäväänsä Nigel Faragea kohtaan ei puutu. Tämä ei toki yllätä, sillä onhan Soini itsekin kriittinen EU:ta ja muita kansainvälisiä instituutioita kohtaan. Hänen mukaansa äänestäjiä on peloteltu ylenpalttisesti brexitin seurauksilla. ”On toissijaista kinata siitä, kuka valehteli kampanjan aikana ja mitä valehdeltiin. On selvää, että tällaisessa vaalissa tilanne kärjistyy kahteen vaihtoehtoon.” Hän pitää jopa huvittavana brexitin ”vaalivaikutusvyyhtiä”, jossa toisinaan syylliseksi nostetaan venäläiset ja toisinaan jopa ”värikäs kampanjabussi”.
Soinin kirjoitustyyli on samanlaista kuin hänen ”plokissaan”. Kappaleet ja virkkeet ovat lyhyitä ja toistoa on paljon — joskus tekstissä toistuvat jopa täsmälleen samat ilmaisut. Blogiin tällainen tyyli voi vielä sopia, mutta kirjassa lyhyet toteamukset tuntuvat tökeröiltä. Paikoittain kirja tuntuukin olevan täynnä lyhyitä lausahduksia — ”soinilaisen populismin oppeja”. Herää kysymys, onko opus tarkoitettu vain sitaatteja ahmivalle medialle, jonka raportointi nostaisi poliitikon taas parrasvaloihin? Median huomiosta Soini on aina tuntunut nauttivan. Kirjan julkistamistilaisuudessa hän mainitsikin ikävöineensä toimittajia. Soini on pysynyt poissa julkisuudesta sen jälkeen kun lopetti tehtävänsä kansanedustajana ja siirtyi Espoon kaupunginvaltuustoon. Hän on todennut jättäneensä politiikan pysyvästi taakseen.
Kokonaisuudessaan kirja on mielenkiintoinen: se esittelee populismia populistin silmin. Aiheesta on kirjoitettu valtavasti, mutta vain murto-osa populistipoliitikon näkökulmasta. Soini kuuluu niihin harvoihin, jotka määrittelevät itsensä ylpeästi populisteiksi. Oli Soinista mitä mieltä tahansa, hänen politiikallaan on ollut merkittävä vaikutus Suomen puoluepoliittisiin muutoksiin, mikä näkyy puoluekentällä edelleen. Timo Soini tulee jäämään Suomen poliittiseen historiaan yhtenä 2000-luvun merkittävimmistä ja toisaalta myös kiistanalaisimmista hahmoista. Nähtäväksi jää, jatkuuko Soinin tarina 2020-luvulla.