Muutama vuosi sitten Lauri Nurmi opetti vielä lukiossa yhteiskuntaoppia. Nyt hän ärsyttää Sauli Niinistöä.
Teksti: Miikka Pynnönen
Kuva: Olli Puumalainen
Lauri Nurmi saapuu Alma-talon aulaan vartin myöhässä, suoraan kentältä. Aamulehden politiikan toimittajan päivä on alkanut aikaisin Airiston helmi -operaatioon liittyvän tutkinnan parissa: kommandopipopäiset asemiehet ratsasivat syyskuun puolivälissä Turun saaristossa sijaitsevia kiinteistöjä. Tyhjilleen jätettyjen mökkien raskaissa betonilaitureissa kellui muun muassa puolustusvoimien vanhoja panssariveneitä. Heitän jonkun vitsin ”talousrikoksista”, mikä saa tutkivan journalistin puuskahtamaan: ”Joo, en kyllä luottaisi viranomaisviestintään tässä kohtaa ollenkaan.”
Nurmi esittelee kirjoittamaansa juttua. Hänen lähteidensä mukaan valtionjohto presidenttiä myöten on ollut kiinnostunut Airiston helmestä jo vuodesta 2011 lähtien. Hämärän yhtiön jäljet näyttävät johtavan Venäjälle.
”Meillä on tässä kaksi todellisuutta: politiikkojen haluttomuus puhua siitä, minkälaisen uhkan Venäjä meille muodostaa, ja toinen, jonka kansalaiset voivat tuntea, kokea, lukea ja nähdä omin silmin, kun tehdään tällainen näytösluontoinen operaatio kommandopipoineen ja rynnäkkökivääreineen”, Nurmi selittää.
Turun saariston suuroperaatiossa oli siis kyse näyttämisenhalusta? Kiinnostavaa.
Palataan hetkeksi ajassa taaksepäin.
Kesäkuussa 2017 Suomen politiikassa rytisi. Jussi Halla-aho nousi Jyväskylän puoluekokouksessa perussuomalaisten puheenjohtajaksi ja Juha Sipilän hallitus hoippui kaatumaisillaan. Lopulta perussuomalaisista loikanneet 20 kansanedustajaa perustivat oman eduskuntaryhmänsä nimeltään Uusi vaihtoehto, joka osoittautui hallituskelpoiseksi. Timo Soini riisui rinnastaan perussuomalaisten pinssin ja pääministeri poltti eroanomuksensa Kesärannan saunassa. Politiikan toimittajat seurasivat tapahtumia hengästyneinä.
Kaikki paitsi yksi.
Silloinen Lännen Median toimittaja Lauri Nurmi oli jo hyvissä ajoin ennen puoluekokousta ”ennustanut” kirjoituksessaan tapahtumien kulun. Hänen mukaansa hallituspuolueet tiesivät varautua Halla-ahon voittoon ja olivat yhdessä ”soinilaisten” perussuomalaisten kanssa laatineet tarkat askelmerkit, joita julkisuudessa seurattaisiin, kun aika koittaisi. Timo Soini kiisti jyrkästi jutussa esitetyt tiedot, mutta oli jo muutaman päivän päästä esittänyt loppuun sen roolin, jonka Nurmi oli hänelle kirjoittanut. Myöhemmin Nurmi kirjoitti tapahtumista kirjan Perussuomalaisten hajoamisen historia.
”On meidän pienen maamme ongelma, että ajatellaan, että kun joku nyt on ministeri, niin kyllä hän varmaan puhuu totta.”
Haastattelen Nurmea Alma-talon Lönnrot-neuvottelutilassa, jossa 38-vuotias, siistiin pikkutakkiin sonnustautunut toimittaja avautuu työstään. Perussuomalaisten hajoamisen jälkeen puolustusministeri Jussi Niinistö kertoi olevansa huolissaan, että “Nurmen versio tapahtumista” vakiintuu todeksi historiankirjoitukseen. Kumpi Suomessa kirjoittaa poliittista historiaa, politiikot vai toimittajat?
“Suomessa poliitikot kirjoittavat itse itsestään. Virkakauden loppupuolella kynäillään niin sanottuja vaalikirjoja ja uran jälkeen sanellaan muistelmia. Ylimmässä vallankäytössä on kuitenkin paljon sellaista, mitä ei koskaan kirjoiteta paperille. Tehdään suullisia sopimuksia, joista ei tarkoituksella haluta jättää historiankirjoihin mitään jälkiä.”
Nurmi elehtii käsillään ja tuntuu innostuvan puhuessaan.
”Meillä on liikaa auktoriteettiuskoa. Ylimpien vallankäyttäjien ei pidä antaa itse määritellä sitä, miten he kokevat, vaan heidän toimintaansa pitää pystyä arvioimaan ja analysoimaan rakentavan kriittisesti, silloin kun he ovat vielä virassa. Siis so what! Ketä se kiinnostaa, jos joku tekee kaksikymmentä vuotta myöhemmin kirjan jostakin, mikä tapahtui 90-luvulla? Myyntilukujen perusteella vain kirjoittajia itseään.”
Nurmi puhuu jatkuvasti ”ylimmistä vallankäyttäjistä”.
”Suomessa otetaan aivan liian helppoja maaleja, siis käydään läpi jonkun yksittäisen kansanedustajan taksikuitteja.”
Omat tähtäimensä toimittaja on asettanut korkeammalle.
”Tämä on populistinen politiikanteon metodi: Niinistö saa suosionsa kansalta ja kurittaa herroja ja rouvia siinä välissä.”
Niinistö-myyttiä purkamassa
Elokuussa julkaistiin Nurmen yhdessä Matti Mörttisen kanssa kirjoittama kirja Sauli Niinistö – Mäntyniemen herra. Kirjassa toimittajakaksikko käy läpi presidentti Niinistön koko elämäntaipaleen, keskittyen tämän poliittiseen uraan ja presidenttiaikaan. Pääosassa on suurta kansansuosiota koko uransa ajan nauttinut juristi Salosta, josta tulee ensin kansanedustaja, sitten lama-ajan tiukka valtiovarainministeri, kokoomuksen puheenjohtaja, eduskunnan puhemies ja lopulta tasavallan presidentti.
”Kirjalla oli kaksi tarkoitusta. Ensinnäkin kansalaisten valtava kiinnostus Sauli Niinistön persoonaan, se tiedollinen intressi, johon meidän pitää ammattimme puolesta vastata. Toinen tarkoitus on demokratian itsesuojelu”, Nurmi kertoo nyt.
Hänen ja Mörttisen kirjaa varten haastattelemien ihmisen lista on pitkä ja vaikuttava: Tarja Halonen, Alexander Stubb, Antti Rinne, Petteri Orpo ja Paavo Lipponen, sekä näiden lisäksi kymmeniä muita näkyviä ja näkymättömiä vallankäyttäjiä.
“Tarkoitus oli tehdä kirja, jossa esitetään sekä vaaleanpunainen kuva suurmies Niinistöstä, jolla on maailmantähden katse, sekä harmaa, salaisia kokouksia junaileva taitava vallankäyttäjä. Lukijan tehtäväksi jää sitten muodostaa oma kuvansa annettujen eväiden pohjalta.”
Kirjaa tehdessään Nurmi ja Mörttinen kutsuivat itseään myytinpurkajiksi. Istuva presidentti voitti viime presidentinvaalit ensimmäisellä kierroksella ylivoimaisella 62,6 % äänisaaliilla. Niinistön ilmiömäisen kansansuosion salaisuutta selvittämään palkattiin myös tutkimusavustaja Mari Rautiainen, joka samosi kirjaa varten Niinistöä koskevat lehtijutut, haastattelut ja Salon kaupunginarkiston kokouspöytäkirjat 1970-luvulta alkaen.
Mittavaan aineistoon perustuvat tulokset on nyt julkaistu. Mäntyniemen herra maalaa kuvan Niinistöstä karismaattisena ja taitavana vallankäyttäjänä, joka pyrkii harkituilla ulostuloillaan maksimoimaan kansansuosionsa ja äänimääränsä.
”Tulimme siihen tulokseen, että Niinistö on populisti – joskin sivistynyt sellainen. Hän on 1970-luvulta lähtien järjestelmällisesti puheillaan pyrkinyt luomaan sellaista kuvaa, että hän on oikeamielinen tuomari Niinistö, joka pistää kuriin ja nuhteeseen turmeltuneet kuntapäättäjät ja pikkupolitiikot, joita kohtaan suomalaiset tuntevat epäluottamusta.”
Nurmi piirtää sormellaan pöytään havainnollistaakseen puhettaan.
”Tämä on populistinen politiikanteon metodi: Niinistö saa suosionsa kansalta ja kurittaa herroja ja rouvia siinä välissä. Tästä on laaja todistusaineisto. Hänellä on politiikkona täysi oikeus toimia näin, mutta hänen suuri kansansuosionsa synnyttää myös ongelmia.”
Esimerkiksi silloin, kun kansalaisilta unohtuu, että presidenttikin on politiikko.
”Jos haluaa harrastaa runoutta, voisi keskittyä omaan lyriikkaan, eikä lainata muita.”
Kun presidentti antaa ymmärtää
”Poistakaa vaan koko ajan valtaoikeuksia, sitten presidentistä tulee semmoinen kuninkaallinen”, lausuu Tarja Halonen Mäntyniemen herran takakansitekstissä. Presidentin valtaoikeuksia on Suomessa tuntuvasti karsittu viimeisen 30 vuoden aikana, viimeksi vuonna 2012. Paperilla Sauli Niinistö onkin Suomen historian vallattomin presidentti. Presidentti on kuitenkin huomattava arvovallan käyttäjä: toisin sanoen, Mäntyniemen herran sana painaa.
”Tasavallan presidentti käyttää hyvin suurta valtaa, käyttää sitä ilman valtuuksiakin asioissa, jotka eivät muodollisesti hänelle kuulu. Hän tietää sen ja tahtoo toimia näin. Itse hän voi kyllä sanoa, että hän keskustelee”, Nurmi sanoo ja painottaa viimeistä sanaa. Hän kumartuu kaivamaan salkustaan vanhoja lehtileikkeitä ja ottaa esille kolumnin, joka on lähtöisin Niinistön kynästä vuoden 1994 presidentinvaalien alla. Kolumnissa silloinen kokoomuksen puoluejohtaja ihmettelee presidentin valtaoikeuksiin takertumista enteellisin sanoin: ”Karismaattinen presidentti pitää kyllä puolensa ja vaikuttaa ilman mahdollisia valtuuksiakin.”
Nurmi ja Mörttinen väittävät kirjassaan, että presidenttinä Sauli Niinistö käyttää kaiken sen vallan, joka hänelle on annettu, eikä pysähdy siihen. Otsikoihin Mäntyniemen herran nosti etenkin sen kaksi lukua: ”Kiusallinen ydinvoimalahanke” ja ”Kiky-sovun salattu takuumies”.
Pyhäjoen uuden ydinvoimalan rakennuttaja on venäläinen valtionyhtiö Rosatom, jonka näkyvin edunvalvoja ulkomailla on presidentti Vladimir Putin. Energiayhtiö Fortumilla, josta valtio omistaa hieman yli 50 prosenttia, taas on mittavat omistukset Venäjällä. Kiikkerä, mutta ulkosuhteille tärkeä ydinvoimalahanke oli kaatumaisillaan, kunnes Fortum yllättäen päättikin lähteä mukaan projektiin, josta se oli ensin kieltäytynyt. Päätös syntyi sen jälkeen kun presidentti oli keskustellut asiasta pääministerin ja Fortumin johdon kanssa.
”Ei ole väliä sillä, mitä sanoja siinä tilanteessa on käytetty. Fortum meni Suomen valtion määräyksestä mukaan Fennovoiman hankkeseen”, Nurmi alleviivaa. ”Fortumin nykyinen toimitusjohtaja sanoi suoraan, että kaikki energia on poliittista ja suhteet valtionjohtajiin ovat yhtiölle tärkeitä.”
Vuonna 2015 Sipilän hallituksen kilpailukykysopimus taas oli umpikujassa, kunnes presidentti Niinistö kutsui neuvottelujen osapuolet aamiaiselle virka-asunnolleen Mäntyniemeen. Presidentillä ei ole valtaoikeuksiensa puolesta sanottavaa sisäpolitiikassa, ja tapaaminen pidettiin salassa.
”Palaverista ei kerrottu medialle eikä edes valtiovarainministeri Alexander Stubbille. Jos tämä olisi tullut julki, meillä olisi ollut täysi perustuslaillinen hulabaloo: kuka tätä maata oikein johtaa?” Nurmi huudahtaa.
Nurmen ja Mörttisen kirjassaan esittämät väitteet olivat sen verran vakavia, että presidentin oli jotenkin julkisuudessa vastattava niihin. Lopulta tämä kommentoi kirjan herättämää keskustelua yllättävällä tavalla: runolla. Presidentin Facebook-seinällään julkaisemassa runossa pojan pyytämä piskuinen kala paisuu siitä kerrotuissa tarinoissa suuremmaksi ja suuremmaksi.
Nurmi on tähän mennessä asetellut sanansa tarkkaan, mutta kysyy nyt, eikö opiskelijalehdessä sallita räväkkäämpääkin ilmaisua. Vastaan myöntävästi.
”Jos haluaa harrastaa runoutta, voisi keskittyä omaan lyriikkaan, eikä lainata muita. Tässä näkyy klassinen politiikon yritys johtaa puhe jonnekin muualle, pois itse asiasta. Lehdistöhän nielaisi syötin täysin: voi kuinka hurmaavan runon meidän lukenut presidenttimme julkaisikaan! Runon viesti oli kuitenkin selvästi: ‘Älkää keskustelko minun vallankäytöstäni, minun salaisista tapaamisistani, koska minun mielestäni tässä ei ole mitään keskusteltavaa.’”
Käymme yhdessä läpi tasavallan presidentin kanslian nettisivuilta löytyvää vastinetta Nurmen ja Mörttisen kirjaan. Blogipostauksessaan presidentti kommentoi ”kirjan pohjalta julkiseen keskusteluun levinneitä väitteitä” ja kieltää painostaneensa ketään ydinvoimalahankkeeseen. Nurmen ja Mörttisen kirjassa ei tosin puhuta painostuksesta.
”Niinistön lausunto on muotoiltu juristin tarkkuudella. Hän ei kiellä kirjan väitteitä, vaan kritisoi kirjan pohjalta käytyä julkista keskustelua. Tämä on tärkeää. Hän ei voinut kiistää kirjan väitteitä tai sen paikkansapitävyyttä, mutta häntä ärsytti kirjan pohjalta käyty julkinen keskustelu, se että hänen sisäpoliittiseen vallankäyttöönsä kiinnitettiin huomiota”, Nurmi selittää.
Kiky-kokouskaan ei presidentin mukaan ollut salainen, sillä hän oli ilmaissut toiveensa sovun löytämisestä kolme viikkoa myöhemmin myös uudenvuoden puheessaan. Tuossa puheessaan presidentti kannusti työmarkkinaosapuolia etsimään sovintoa ja lausui monitulkintaisesti: ”Ei ole hyvä kevättä riidellen kohdata”.
”Presidentti-instituutiolla on erityissuhde mediaan. Toisin kuin pääministeri, hän voi astua tiedotusvälineiden eteen silloin kun haluaa. Hänen julkisuuskuvansa on niin korkealla, ettei hän ole vapaasti haastateltavissa. Tiedotusvälineet lainaavat häntä usein sanasta sanaan, vaikka lausunnot olisivat monitulkintaisia”, Nurmi miettii.
Jos näyttääkin siltä, että Mäntyniemessä istuu filosofikuningas, voi hän myös valita kenen kanssa keskustelee. Samalla viikolla Nurmen ja Mörttisen kirjan kanssa kanssa julkaistiin myös toinen presidentistä kertova kirja, jonka kirjoittaja on pitkän linjan tietokirjailija Risto Uimonen. Uimosen kirja Sauli Niinistö – Tasavallan presidentti käsittelee presidenttiä pelkästään positiivisessa valossa. Kun presidentti sitten ilmoitti osallistuvansa Turun kirjamessuilla paneeliin, joka käsittelee poliittisia elämänkertoja, hän valitsi keskustelukumppanikseen juuri Uimosen. Nurmea ja Mörttistä ei ensin mainittu lainkaan, mutta kun tapahtumasta uutisoitiin, heidät kutsuttiinkin yllättäen mukaan. Mistä tämä kertoo?
”Se kertoo enemmän kohdehenkilöstään kuin kirjan kirjoittajista. Kukapa ei olisi perso tällaiselle asialle? Suomen suurimpiin kuuluva kustantaja WSOY julkaisee tälläisen kritiikittömän rakkaudentunnustuksen, kukapa kansansuosiossa kylpevä politiikko ei olisi tällaisesta jotenkin otettu.”
Onko sitten sattumaa, että kaksi presidentistä kertovaa kirjaa julkaistaan samaan aikaan elokuussa 2018?
”Niinistöstä kirjoitetuille kirjoille nyt on tilausta”, Nurmi aloittaa, kunnes keskeytän: ettäkö kaksi kirjaa julkaistaan vain päivän päässä toisistaan? Nurmi on hetken hiljaa.
”Niin. Elämässä on monenlaisia sattumia”, hän sanoo lopulta. ”Yhdenlainen sattuma sekin, että meidän kirjamme sattui olemaan se, joka julkaistiin päivää aikaisemmin.”
”Meidän keskustelukulttuurissamme on trauma, joka alkoi syksystä 1944 ja kesti aina Neuvostoliiton hajoamiseen asti.”
Kekkosen paluu?
Yksi tekijä selittää Sauli Niinistön suosiota presidenttinä ehkä enemmän kuin mikään muu: ulkopoliittisen tilanteen muutos. Lännen ja Venäjän välit vajosivat jäihin viimeistään vuonna 2014 Krimin miehityksen jälkeen. Samaan aikaan Niinistö otti aktiivisen ja itsenäisen roolin idänsuhteiden hoitamisessa. Niinistön realpolitik koostuu siitä, että Suomi lähestyy länttä, mutta vaalii kahdenvälistä suhdettaan Venäjään, jonka toimintaa ei arvostella räväkästi. Suomessa poliitikot arastelevat taas Venäjästä puhumista, ja Airiston Helmen tapaus on tästä yksi esimerkki.
”Meidän keskustelukulttuurissamme on trauma, joka alkoi syksystä 1944 ja kesti aina Neuvostoliiton hajoamiseen asti. Tuolloin Suomessa ei ollut vapaata lehdistöä eikä vapaata keskustelua, ja se on edelleen monelle tuon ajan lapselle kipeä paikka. Kun Sauli Niinistö nyt rakentaa julkisuuskuvaansa Putinin vieressä poseeraamisen kautta, se aktivoi niitä muistijälkiä ajalta, kun Urho Kekkonen oli idänsuhteiden takuumies”, Nurmi analysoi.
70 prosenttia suomalaisista on tyytyväisiä siihen, miten ulkopolitiikkaa on Niinistön kaudella hoidettu. Presidentin toimintaan tyytyväisiä oli vuonna 2014, eli Krimin miehityksen aikaan 80 prosenttia kansalaisista. Nurmi ymmärtää ilmiötä.
“Kaikkihan pohjaa turvattomuuden tunteeseen. Olisihan helpottavaa, jos meillä olisi yksi vahva johtaja, jonka selän taakse voisimme kaikki juosta ja tuntea olevamme turvassa.”
Kirjassaan Nurmi ja Mörttinen käyttävät sanaa ”valtioviisaus” kuvatessaan Niinistön toimintaa. Mitä se on?
”Se voi olla valtioviisautta, että presidentti on diplomaattisen varovainen sanoissaan silloin, kun Vladimir Putin seisoo kahden metrin päässä salissa, joka on täynnä Kremlin talutusnuorassa olevia toimittajia. Kotimaan sisäisessä keskustelussa asioista pitäisi kuitenkin pystyä puhumaan niiden oikeilla nimillä. Niin ei saisi käydä, että 2030-luvulla kirjoitetaan, kuinka 2010-luvulla Suomessa alkoi uusi suomettumisen aikakausi.”
Nurmi lainaa kirjaa varten haastateltua Helsingin sanomien Kaius Niemeä, joka kirjan julkaisun jälkeen kysyi kolumnissaan, onko suositun presidentin ympärille muodostumassa ”hiljaisuuden kehä”, ja laski vastuun demokratialle tärkeän julkisen keskustelun ylläpitämisestä lehdistön ja politiikkojen harteille.
”Ongelma on se, että poliitikot eivät uskalla sanoa mitään suositun presidentin linjasta poikkeavaa, koska pelkäävät joutuvansa tämän runojen kohteeksi.”
Entä onko Suomessa journalisteja, jotka tietävät ajatella omaa parastaan ja jättävät vaikka haastattelujen toivossa käyttämättä ne paikat, joissa presidenttiä pitäisi kritisoida?
”Voi on, vaikka kuinka paljon! Haastatteluista käydään kauppaa. Kirjaa tehdessämme kävimme läpi Niinistön mediasuhteita ja puhuimme paljon myös media-alan työntekijöiden kanssa. Olen nähnyt sähköposteja, joissa sovitaan että tasavallan presidentistä jätetään julkaisematta asioita ja näkökulmia siinä toivossa, että saataisiin häneltä haastattelu. Siis ihan suurissa suomalaisissa tiedotusvälineissä.”
Nurmen vastaus yllättää, vaikka sen ei ehkä pitäisi. Hänen työnantajalleen Aamulehdelle tasavallan presidentin kansliasta ei ole löytynyt haastatteluaikaa koko syksynä.
”Mutta ei toimittaja voi ajatella sellaista. Jos journalistina alkaa ajatella sellaista, että jos minä en jutun kirjoitettuani saakaan haastattelua tai kutsua Linnan juhliin tai Kultaranta-keskusteluihin, on jo astunut itsesensuurin tielle. Tämä on vain Niinistöstä puhuvien ihmisten omaa hampaattomuutta, eihän presidentti pakota ketään itsesensuuriin.”
Tämäkin ilmiö saa Nurmelta ymmärrystä.
”Tämä on sellainen klassinen juttu, että se lumo ja karisma vallanpitäjien ympärillä vetää puoleensa. Ihmiset tuntevat halua paistatella heidän loistossaan. Kun sitten on siellä Kultaranta-keskusteluissa presidentin kutsuvieraana, on hienoa laittaa sieltä kuva että täällä sitä ollaan, hieno puku päällä. Pahin ammatillinen pelko minulla on se, että muuttuuko sitä itsekin joskus tälläiseksi hajuttomaksi, värittömäksi ja hampaattomaksi…”
Hovijournalistiksi.
Entä sitten?
Enemmistö suomalaisista on sitä mieltä, että presidentillä tulisi olla enemmän valtaa. Sauli Niinistö on kansakunnan leppoinen isähahmo ja sivistynyt valtiomies, jonka puolison Jenni Haukion toimittama kokoelma suomalaisia runoja oli viime vuoden toiseksi myydyin kirja. Viimeistään Aaro-pojan syntymän jälkeen monet tunsivat, että Suomi oli saanut ikioman kuningasperheen. Miksi siis arvostella suomalaisten rakastamaa presidenttiä?
Lauri Nurmi on toiselta ammatiltaan historian ja yhteiskuntatiedon opettaja. Nyt hänen puheeseensa tulee opettajamainen sävy:
”On täysin luonnollista, että ihmiset viehtyvät vahvoihin johtajiin. Se ei ole mikään suomalaisten erityispiirre, vaan ihmismielen sisäinen ominaisuus, joka löytyy kaikkina aikoina kaikista yhteiskunnista. Pitäisi kuitenkin kyetä erottamaan se, että vaikka kuinka pitäisi jostain poliitikkopersoonasta, sitä enemmän tämän henkilön toimintaa on pystyttävä arvioimaan. Kuuden vuoden päästä Mäntyniemessä istuu joku toinen, ja silloin arvioimme rakentavan kriittisesti häntä.”
Kuluneen vertauskuvan mukaan toimittajat ovat vallan vahtikoiria, joiden tehtävänä on arvioida vallanpitäjien toimintaa. Avoin julkinen keskustelu on kuin ilmaa, jota demokratia hengittää. Hiljaisuuden kehät pitää rikkoa silloinkin, kun tuntuu että presidentinlinnaan mahtuu vain yksi koira, joka sekin viihtyy Sauli Niinistön sylissä.
Kuka?
Lauri Nurmi (s.1980) on Aamulehden politiikan toimittaja.
Opiskellut Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa poliittista historiaa.
Palkittu Suomen Kuvalehden Vuoden journalisti-palkinnolla ja Aamulehden vuoden toimittajana.
Kirjoittanut kirjat Perussuomalaisten hajoamisen historia ja Sauli Niinistö – Mäntyniemen herra.
