Suomalaisuutta käsittelevä ajattelu on sanalla sanoen epämääräistä. Yhteiskunnan murroksessa sille on kysyntää, mutta keskustelu loistaa poissaolollaan. Siksi aloite on laita-aineksilla, joiden avaukset tavataan ohittaa kategorisella paheksunnalla. Ratkaisua pikatuomiot eivät tuo, vaan ne sysäävät koko kysymyksen etnonationalistien yksinoikeudeksi.
Minua on askarruttanut, mitä tässä maassa oikein ajatellaan Suomesta ja suomalaisuudesta. Vain eräät oikeistoradikaalit ovat avoimesti julistautuneet kannattavansa etnonationalismia, jossa täysi kansalaisuus on tietyn etnisen ryhmän yksinoikeus. Sellaisesta ajattelusta ei tietenkään ole moninaisen Suomen rakentajaksi. Vaikka avoimia etnonationalisteja on vähän, epäilen ettei sen suuntainen ajattelu ole lainkaan yhtä harvinaisia.
Soitan Tommi Kotoselle, Jyväskylän yliopiston suomalaiseen äärioikeistoon erikoistuneelle tutkijatohtorille. Esitän hänelle kolme väitettä etnonationalismista Suomessa ja siitä, mikä sen voisi korvata.
1. Väite: Etnonationalistisella ajattelulla on Suomessa laaja kannatus. Se on huomattavasti yleisempää kuin avointen etnonationalistien marginaalisesta määrästä voisi päätellä.
Äärioikeistolaisen Sinimustan liikkeen puolueohjelma edustaa jyrkkää etnonationalismia: ”Puolueemme määrittelee suomalaiset kansaksi, jonka perimästä suurin osa muodostuu niistä itämerensuomalaisista kantaheimoista, jotka ovat esihistoriallisena aikana muuttaneet nykyisen Suomen alueelle ja joka puhuu tälle kansalle ominaista äidinkieltä. — Suomalaisuus on biologinen, historiallinen, kielellinen ja kulttuurinen kokonaisuus. Puolueemme politiikan tavoitteena on etnisesti yhdenmukainen Suomi –”.
”Jos asiaa ei sen syvemmin mieti, suurelle osalle on luontevaa lähteä siitä ajatuksesta, että suomalaisuus tarkoittaa täällä olevia juuria. Ajatus voi kuitenkin muuttua, kun kysytään minkälaisesta ihmisestä voi tulla suomalainen. Silti yleinen ymmärrys, ilman erityistä reflektointia, todennäköisesti palautuu hyvin lähelle etnonationalismia.
Ylipäätään suomalaisuuden ajatuksen synnystä 1800-luvulta asti suomalaisessa poliittisessa ajattelussa ja -filosofiassa voi nähdä kaksi nationalismin traditiota. Yksi on ajatus kansasta ikiaikaisena yksikkönä, jolla on yhteinen historia, yhteiset juuret ja jopa yhteinen geeniperimä.
Toisaalta meillä oli ajatus siitä, että kansa on jotain mikä pitää rakentaa poliittisena yksikkönä. Siinähän ei ole ilmiselvää, että olisi olemassaolostaan tietoinen ikiaikainen kansakunta, vaan se on poliittinen projekti.
Suomalaisen nationalismin historiassa on ajatuskulkuja, kuten ajatus homogeenisestä yhteisöstä, jotka vaikuttavat nykyiseenkin ajatteluun. Erityisesti 1920-, 30- ja 40-lukujen ajatuksissa on korostunut kansallisen yhtenäisyyden idea, minkä varjolla on tietysti sitten pyritty sivuuttamaan mahdollisia luokkakonflikteja ja ehkä myöhemmin myös etnisiä konflikteja.
Leimallisesti juuri kriisitilanteissa esiin tulevan kansallisen yhtenäisyyden ajatuksen voi ulottaa varsin helposti poliittisesta etnisen tai kulttuurisen yhtenäisyyden ajatuksiin. Kaikissahan näissä haetaan tietyssä mielessä kansallisen yhtenäisyyden ajatusta, mutta millä kriteereillä?
Kriisitilanteissa nousevat ennakkoluulot ovat ikään kuin latenttia etnonationalismia. Silloin kun kansa tai Suomi kohtaa kriisin tai ulkoisen uhkan, saatetaan helposti ruveta miettimään ulossulkevien kategorioiden kautta.
Tavallaan nämä viimeaikaiset keskustelut suhteessa Suomessa oleviin venäläisiin yhteisöihin voi peilata tätä teemaa vasten. Kyllä sieltä tuli aika nopeasti, että he ovat nyt vähintään joku viides kolonna, vaikka he olisi asuneet kymmeniä vuosia Suomessa.”
Yleiset käsitykset suomalaisuudesta ovat epämääräisiä, mutta jos niitä tislattaisiin, millaiseen muotoon ne asettuisivat?
”Ajatellaan nationalismin eri tyyppejä: etnonationalismi on lajeista yksi, kansalaisnationalismi korostaa yhteisiä arvoja ja kulttuurinen nationalismi taas korostaa esimerkiksi yhteistä kieltä ja kulttuuria alkuperän sijaan.
Ehkä se keskiarvo jäisi jonnekin kansalaisnationalismin ja etnonationalismin välimaastoon. Useimmat korostaisivat kotimaisten kielten osaamista ja ymmärrystä suomalaisesta kulttuurista. Luultavasti se olisi jokin väljästi määritelty kulttuurinen nationalismi, mikä sieltä ehkä tislautuisi esiin pääosalla väestöä.”
Minkälaista poliittista potentiaalia etnonationalismilla on Suomessa?
”Sitä on hyvin vaikea suoralta kädeltä arvioida.
Monesti ihmiset ovat lähtökohtaisesti konservatiivisempia, kuin mitä puoluekannatus tässä maassa antaa ymmärtää. Ihmisten ajattelumaailman konservatiivisuus ei tarkoita, että se suoraan jalostuisi poliittiseksi kannanotoksi. Ihmisillä on hyvin monia syitä äänestää tai tukea jotain poliittista ohjelmaa.
Ajattelen, että etnonationalististen ajatusten kannatus on suurempaa, kuin niitä tukevien ryhmien gallup-kannatus. Ainakin kun sisällytetään ryhmien joukkoon sirpalepuolueiden ohella perussuomalaisetkin. Toinen asia on, muotoutuuko siitä keskeinen perusta heidän poliittiselle ajattelulleen. Tuskin.”
Perussuomalaisten tavoitteena näyttää olevan on suomalaisen yhteiskunnan monikulttuuristumisen pysäyttäminen. Mikä on perussuomalaisten suhde etnonationalismiin?
”Kannattajien ja puolueenjohdon tasolta tulee hyvin usein sen tyyppisiä ilmaisuja, joissa ulosrajaava nationalismi on hyvin vahvasti läsnä. Tietyntyyppiset ihmisryhmät eivät voi tulla suomalaisiksi tai he eivät sopeudu suomalaisiin taustansa, etnisyytensä tai muun syyn takia. Ainakin puheen tasolla puolue on silti halunnut sanoutua irti puhtaasta genetiikkaan ja muuhun menevästä radikaalimmasta, etnonationalistisesta tulkinnasta.
Perussuomalaiset puhuvat kuitenkin väestönvaihdosta yhtenä teemana, ihan nykyisen puoluejohdonkin tasolla. Jos ajatellaan, että väestön vaihtuessa suomalaisuus lakkaa ikään kuin olemasta, sehän tarkoittaa, että näistä ulkoa tulevista ei voi koskaan tulla suomalaisia. Tässä väittämässä on etnonationalistinen argumentti.”
2. Väite: Etnonationalismi rehottaa, sillä keskustelu suomalaisuudesta on kehittymätöntä.
Suomen valtion ja suomalaisuuden ajatus on 1800-luvun jälkipuolen ja 1900-luvun alkupuolen nationalismissa. Siinä kansa, eli etninen kategoria tai sellaisten liitto, muodostaa kansalaiset. Tälle vanhakantaiselle ajatukselle ei ole syntynyt todellista vastinetta.
”Julkiselle keskustelulle on ongelmallista, että jotkut tahot ovat ottaneet tämän kysymyksen suomalaisuudesta omalle poliittiselle agendalleen nimenomaan radikaalimmassa ja etnonationalistisemmassa merkityksessä.
Sen sijaan moni ei ole kiinnostunut lähtemään näihin keskusteluihin ja määrittelykysymyksiin lainkaan. Ei Suomessa sellaista keskustelua juuri käydä. Muuta kuin ehkä Twitterin syövereissä tai jossain muualla somessa. Se on sitten laadultaan mitä lieneekään.”
Monikulttuurisuuteen myönteisesti suhtautuvalla puolella poliittista kenttää, jota esimerkiksi vihreät edustaa, keskustelua suomalaisuudesta tai etnisyydestä ei vaikuteta olevan valmiita käymään. Varmaankin ajatellaan, että se voi helposti lipsua arveluttavaan suuntaan.
”Ylipäätään tyypillinen piirre kansallismielisten populististen ryhmien ajatuksille vastaamisessa on täysi kieltäytyminen keskustelusta. Vaihtoehtoisesti jotkin ryhmät omaksuvat näkemyksiä kansallismielisiltä populisteilta huomatessaan niille olevan vaalipotentiaalia.
Populististen ryhmien ulkopuolella harva puolue ryhtyy määrittämään selkeästi omaa kantaansa näihin kysymyksiin. Se saattaa osaltaan heijastua siihen, että meillä on ollut yllättävän paljon kysyntää populistisille ajatuksille. Selkeää vastamäärittelyä ei tunnu löytyvän.
Välillä tavat vastata populistiseen politiikkaan ovat aika kömpelöitä. Omaa positiota ei oikeastaan avata. Todetaan vain, että tämä on väärin eikä näin saa ajatella. Silloin populistit pääsevät uhriutumaan.
Gallupienkin perusteella aika iso osa suomalaisia ajattelee silti mitä ilmeisimmin näin. Eikö valtapuolueiden pitäisi miettiä, miten saisimme oman asiamme taakse näitä ihmisiä?
Populismin perusajatus on, että on eliitti ja aito kansan ääni. Etnonationalistinen ajattelu on monen näkökulmassa täysin arkijärkistä. Sitten ikään kuin ulkoapäin heidät määritellään johonkin lokeroon. Hehän ovat kokevat olevansa täysin tavallisia ihmisiä ja hämmästelevät, että miksi, miksi näin?”
Mihin suomalainen etnonationalistisuus tai kansallismielisyys voi kehittyä seuraavien vuosikymmenten aikana? Kansainvälisen järjestelmän shokit ja kansakuntaa kohtaavat kriisit eivät varmasti jää historiaa.
”En ole ennustaja, mutta jos maailmanhistorian pitkiä syklejä katsoo nehän ovat aina olleet jonkinnäköistä avautumista ja uusien rajanvetojen vuorovaihtelua. Varmaan voi ajatella, että mennään joksikin aikaa suljetumpien yhteisöjen suuntaan. Vaikea sanoa milloin sykli kääntyy.
En nyt ennakoi, että Suomessa tapahtuisi mitään mullistavaa. Ehkä muutos on enemmän yleisessä mentaliteetissa. Eikä se välttämättä aina muokkaudu miksikään poliittiseksi toimintaohjelmaksi.
Tietysti riippuu paljon siitä, miten muut poliittiset ryhmät pyrkivät jäsentämään tilannetta. Yleisellä tasolla on merkkejä, että kyse voi olla Euroopan vahvistamisesta ja blokkipolitiikasta. Se ei siis välttämättä manifestoidu Suomen sisällä. Se riippuu siitä, miten kukakin poliittinen taho onnistuu muotoilemaan ohjelmansa ja saaman sille tukea.”
Usein suomalaisessa keskustelussa eurooppalaisuus edustaa kosmopoliittista maailmaa. Kuitenkin meillä voi olla Linnoitus Eurooppa -tyyppinen tulevaisuus. Siinähän olisi varmasti, jos nyt ei ihan asiakirjoissa ja julkisissa puheissa niin vähintään taustalla, jokin etno-ulottuvuus.
”Kyllä, se on kohtuullisen selkeästi monen suulla sanottu, vaikkei välttämättä Suomessa. Puhutaan tietyn uskonnon, tietyn taustan omaavien ja tietyn kulttuurin ja traditioiden ylevöittämisestä. Tämän hetken kriisi koskettaa tietysti monella tavoin ajatusta siitä mitä on yhteinen Eurooppa. Samantyyppisiä rajanvetoja varmaan eurooppalaisessa keskustelussa käydään jatkossa.
Moni puhuu Euroopasta edelleen pelkkänä taloudellisena projektina. Muu on sellaista juhlapuhetekstiä. Liberaalipuolellakin saatetaan ajatella Euroopasta muutakin kuin taloutta, mutta aika ympäripyöreää on puhe eurooppalaisesta tai läntisestä arvoyhteisöstä. Sen konkretisointi tuntuu olevan huomattavasti puutteellisempaa kuin oikeistoradikaalimmalla tai populistisemmalla puolella.”
3. Väite: Vastaus ulossulkevaan etnonationalismiin ja suomalaisuuden epämääräisyyteen olisi hahmottaa kaksi erillistä suomalaisuuden luonnetta.
Ensimmäinen on suomalaisuus kansalaisuutena, yhteiskunnan jäsenenä, jolla on koko joukko oikeuksia ja velvollisuuksia. Siitä erotetun etnisen suomalaisuuden piirissä olevat ihmiset voivat määritellä, kuka heidän yhteisöihinsä kuuluu ja millä tavalla, yhteisön itsemääräämisoikeutta kunnioittaen.
Suomalaisuus jatkaa elämää yhtenä niistä kulttuureista tai etnisyyksistä, jotka jakavat tämän maan. Identiteetit ja etniset kategoriat eivät ole koskaan täysin selvärajaisia, vaan ne ovat joustavia, huokoisia ja alati liikkeessä.
Etnis-kulttuurisen suomalaisuuden erottaminen kansalaisuudesta vapauttaisi osan siitä paineesta, mistä ääriainekset ja populismi saavat virtaansa. Tämä voima syntyy uudelleenmäärittelyn ja sen tuoman uhkan kokemuksen poltteesta.
Erottamisen seurauksena Suomen poliittisen ja taloudellisen elämän ratkaiseva kategoria olisi suomalainen kansalaisena. Hänellä on ”Suomen passi” eli tämän valtion ja yhteiskunnan jäsenyys. Kansalaisena hän on osa yhteiskunnan arvojen ja tavoitteiden jatkuvaa demokraattista uudelleenmäärittelyä.
”Yleisellä tasolla voisin allekirjoittaa tuon ajatuksen.
Voidaan ajatella, että meillä on toisaalta kulttuuri ja toisaalta tämä poliittinen projekti. Tietysti reaalimaailmaa ajatellen politiikkaa on vaikea tehdä irti kulttuurista ja luonnollisista käsityksistä – tai vaikka tunteista.
Tämäntapainen rationalistinen näkemys poliittisista linjanvedoista ja ratkaisuista ei välttämättä ole kauhean realistinen. Mikäs siinä, jos tämän erotuksen pystyisi toteuttamaan. Tietysti nämä tulevat jatkossakin kietoutumaan enemmän tai vähemmän yhteen.
Politiikan tekemisen kannalta on jossain määrin ongelmallista, jos siihen kietoutuu hyvin voimakkaita luonnollistettuja kategorioita ja tuntemuksia. Silloinhan poliittiseen ratkaisuun suhteessa esimerkiksi maahanmuuttoon on vaikea päästä.
Ehkä tärkeintä on tehdä näkyväksi niitä valintoja ja luonnollisiksi miellettyjä kategorioita. Siten päästään varsinaiseen poliittiseen keskusteluun. Se on nyt tunnepohjaista reagointia puolin ja toisin.
Keskustelu on ollut ehkä liikaakin etnonationalismin vanki. Ei olla päästy purkamaan niitä kategorioita ajatuksen tai politiikan tasolla, koska toinen osapuoli ei ole juuri määritellyt, mitä nyt loppujen lopuksi halutaan.”
Teksti: Olli Puumalainen