Hämeenlinnan ja Kirkkonummen viimesyksyiset kohut paljastivat sokean pisteen Suomen koulutuspolitiikassa. Katsomusaineiden opetus on aika uudistaa perinpohjaisesti, argumentoi Lauri Mentula.
Teksti: Lauri Mentula. Kuvat: Wikimedia Commons.
Loka-marraskuun vaihteessa Jeesuksen uusi tuleminen suomalaisten kollektiiviseen psyykeen nostatti voimakkaita reaktioita aina keltaisen lehdistön kommenttikentistä eduskunnan käytäville ja tuohtuneiden kansalaisten kahvipöytiin.
Päivi Räsänen nautti jälleen palstatilaa päivitellessään, mihin ”arkijärjen käyttö” on kadonnut – jatkaen samaan hengenvetoon Halloween-zombeja ja -noitia vastustavalla ulostulolla.
Kirkkonummen Händelgateä seurannut viikkojen pyöritys sai absurdit mittasuhteet. Kaiken keskellä monilta saattoi kuitenkin jäädä havaitsematta oleellinen ehdotus, joka voisi pysyvästi mullistaa julkisen koululaitoksen ja uskonnon välisen suhteen.
Turun arkkihiippakunnan piispa Mari Leppänen peräänkuulutti näkyvästi Helsingin Sanomissa (12.11.2024) keskustelua kaikille koululaisille yhteisestä katsomusaineesta.
Vaikka ehdotus sai toisaalta kädenlämpöistä tukea, monet sekularismin esitaistelijoista kiirehtivät tuomitsemaan sen sanoen, ettei moisilla ”satujutuilla” ei ole paikkaa modernissa maailmassa.
Vain muutamassa viikossa keskustelu tyrehtyi. Hallituksen oleelliset edustajat pysyivät vaiti.
Kaikki uskonnolliset asiat eivät ole uskonasioita
Miksi suomalaisessa koulutuspolitiikassa kartetaan niin ankarasti keskustelua katsomusaineiden uudistamisesta? Uskonto tuntuu Suomessa olevan niitä harvoja jäljellä olevia alueita, joissa tutkitun tiedon opettamiseen suhtaudutaan yhä epäilevästi.
Täällä ”uskonnollisiksi” mielletyt aiheet koetaan jostain syystä aivan eri tavalla yksityisiksi kuin vaikkapa seksi tai evoluutio – mikä on sinänsä kiinnostavaa, sillä monissa kulttuureissa nämä biologiset ilmiöt asiakysymyksineen nähdään nimenomaan uskonasioina. Siksi myös niiden opettamista koskeva julkinen harkinta on yhtä kädenvääntöä.
Suomalaisilla ei ole perinnettä asiallisesta ja tasapainoisesta uskontokeskustelusta. Osuvasti mediakin kääntyy ennemmin entisen valtionkirkon opinvartijan puoleen kuin uutisoi alan varsinaisten asiantuntijoiden näkemyksistä.
Silti väitän, että muinaisten heprealaisten luomismyyttien tekstiin, historialliseen syntykontekstiin ja myöhempään kulttuurilliseen merkitykseen tutustuminen koulussa ei ole yhtään sen radikaalimpaa kuin moderniin lääketieteeseen perustuva seksuaalikasvatuskaan.
Kehotankin jokaista pohtimaan seuraavaa: kun koulun oppisisältöjen on kerran pohjauduttava alojensa tieteelliseen tutkimusnäyttöön, miksi uskonto saisi olla poikkeus?
Uuden testamentin tai Daodejingin tekstien kirjoittamisajankohta on aivan yhtä lailla faktakysymys kuin vaikkapa maailmankaikkeuden ikä tai kasvisolun rakenne.
Julkisessa koululaitoksessa uskonnonvapauteen vetoaminen ei yksiselitteisesti voi antaa mandaattia erillistieteenvastaisuuteen. Kyseessä olisi kestämätön ennakkotapaus: samoilla perusteilla fundamentalistivanhemmat voisivat yhtä hyvin vaatia esimerkiksi evoluutiobiologian opetuksen kieltämistä.
Sanotaan se siis suoraan: Suomeen on välttämättä saatava uusi kaikille yhteinen, tunnustukseton ja tavoitteiltaan kunnianhimoinen katsomusaine.
Sen pohjana olisi alan tieteellinen tutkimus – ei ”oikeaoppisuuden” iskostaminen nuoriin, vaan uskonnollisten ilmiöiden ja traditioiden avoin ja systemaattinen kuvaus, selitys sekä vertailu.
Tarkastelussa ei olisi Jumalan tai jumaluuksien olemassaolo, vaan se, miten eri ihmiset, ihmisryhmät ja instituutiot suhtautuvat tällaisiin väitteisiin ja miten se näkyy heidän ajattelussaan, arvoissaan ja arjessaan.
Uudistus on välttämätön paitsi rakenteellisista, myös sisällöllisistä syistä.
Nykyisen katsomusainemallin epäkohdat
Uskontokunnittain eriytynyt katsomusopetus on ensisijaisesti yhdenvertaisuusongelma. Kouluissa institutionalisoituneet perinteet, kuten luterilaisuus, uskonnottomuus, ortodoksisuus ja islam, ovat erityisasemassa niihin katsomuksiin ja yhteisöihin nähden, joille ei pienen jäsenmäärän vuoksi löydy riittävästi oppilaita tai päteviä opettajia.
Toisaalta myös katsomusaineiden ymmärtäminen lähtökohtaisesti tietyn uskontoperinteen kautta asettaa vaakalaudalle Opetushallituksen ohjeen siitä, ettei julkinen opetus saisi koskaan olla avoimen tunnustuksellista: esimerkiksi Ylen selvityksen (4.11.2023) mukaan vielä 2010-luvulla oppia taivaasta ja helvetistä on joissakin julkisissa kouluissa opetettu totuutena.
Kenenkään ei tarvitse olla kiihkeä ateisti ymmärtääkseen, ettei tällaisilla lapsenoikeusloukkauksilla ole sijaa avoimen yhteiskunnan avoimessa koululaitoksessa.
Tyypillisesti ratkaisuksi katsomusaineiden hajanaisuuden ongelmiin on tarjottu elämänkatsomustiedon opetuksen ulottamista kaikille. Nykymuodossaan elämänkatsomustieto olisi kuitenkin kehno pohja yhteiselle katsomusaineelle.
Vaikka sen oppisisällöillä on kiistatta omat vahvuutensa, kuten ei-uskonnollisten ajatteluperinteiden monipuolinen käsittely, se on jäänyt muilta osin jopa poikkeuksellisen ohueksi. Lisäksi sillä on ollut vaikeuksia määritellä itseään millään muulla tavalla kuin sekulaarina vaihtoehtona ”tunnustukselliselle” uskonnolle: harvassa ovat ne aihepiirit, joita ei jo käsiteltäisi huomattavasti laajemmin lukiofilosofiassa tai evankelisluterilaisessa uskonnonopetuksessa.
Elämänkatsomustiedon oppimäärän epämääräisyys näkyy selvimmin aineen ylioppilaskirjoituksissa. Vaikka kokeen pitäisi olla kaiken peruskoulussa ja lukiossa opitun arvovaltainen mittari, periaatteessa elämänkatsomustiedossa hyviin pisteisiin riittää varsin pintapuolinen tietämys eri uskontokunnista, etenkin niiden sisäisestä monimuotoisuudesta.
Hämmästyttävän moni elämänkatsomustiedon ylioppilaskoetehtävistä perustuu puhtaasti vastaajan itsereflektioon, jossa asiaosaaminen on usein toissijaista. Itsereflektio ja looginen ajattelu kuuluvat tietenkin koulun oleellisimpiin kasvatustavoitteisiin; hedelmällistä ajattelua ei kuitenkaan ole olemassa ilman kattavia perustietoja.
Vaikka elämänkatsomustiedon pohdinta ihmisoikeuksista, kielen ja kulttuurin merkityksestä, teknologian mahdollisuuksista ja mutkikkaista moraalidilemmoista on eittämättä kiinnostavaa ja tarpeellista, herää myös kysymys: millä oleellisella tavalla se eroaa äidinkielen, filosofian tai yhteiskuntaopin ylioppilaskokeista?
Koska oppiaineita ja -tunteja on vain rajallisesti, liiallista päällekkäisyyttä sisällöissä on syytä välttää. Siksi elämänkatsomustietoa olisi uudistettava merkittävästi ennen kuin voitaisiin edes harkita sen ylentämistä yhteiseksi katsomusaineeksi.
Siinä missä evankelisluterilaisen uskonnon ylioppilaskokeissa vaaditaan nykyisin käytännössä kaikkien merkittävien uskontokuntien yksityiskohtaista tuntemusta, ei elämänkatsomustiedon oppisisältöjen suunnittelijoilla ole ollut rohkeutta samaan.
Monet saattaisivat jopa hämmästyä sitä, miten tämä nimellisesti ”luterilainen” oppiaine pitkälti jo edustaa katsomuksellisesti neutraalia uskontotiedettä, ainakin lukiotasolla.
Esimerkiksi kevään 2024 ylioppilaskokeessa ainoastaan yksi yhdeksästä päätehtävästä käsitteli suoraan Suomen historiallista kansankirkkoa – eikä sekään kovin myönteisessä hengessä, olihan kyse saamelaisten kristillistämisen aikaansaamista kulttuurituhoista. Kaikista kokeen vastauskohdista alle viidesosa ylipäätään kosketti valtavirtakristinuskoa.
Sen sijaan kokelaalta odotettiin yksityiskohtaista analyysiä uskonnottomuuden määrittelemisen ja tilastoinnin hankaluudesta, nimettömän tekstin tunnistamista Koraanin Uskovien suuraksi sekä tietoa siitä, että japanilaiset hautajaiset tyypillisesti toimitetaan nimenomaan buddhalaisin eikä šintolaisin menoin.
Siksi siirtyminen yhteiseen katsomusaineeseen ei olisi käytännössä läheskäänyhtään niin suuri harppaus kuin toisinaan annetaan ymmärtää.
Silti täytyisi varmistaa, ettei normatiivinen tunnustuksellisuus pääse hiipimään maamme luokkahuoneisiin neutraalin uskontotieteen vaatteissa. Oman opin mukaisen kasvatuksen järjestäminen jääköön uskonnollisten yhteisöjen omalle vastuulle.
Uskonnolla on kiistatta paikkansa
Entä mitä tulee väitteisiin siitä, ettei uskontojen opettamisella ole enää sijaa modernissa, rationaalisessa yhteiskunnassa?
Itselleni tällainen puhe on kauttaaltaan absurdia todellisuudessa, jossa Yhdysvalloissa evankelikaalisten äänestäjien massat uskovat maan 47. presidentin olevan Jumalan tahdon väline ja Suomessakin debatti Israelin–Palestiinan konfliktista on toisinaan raamatunjakeilla miekkailua.
Maailmanuskontojen yksityiskohtainen tunteminen on yhtä relevanttia kuin historiankin. On vain yleissivistystä tietää, mikä ero on presbyteerillä, anglikaanilla ja unitaarilla, tai että Iranin teokraattinen regiimi tunnustaa nimenomaan kaksitoistašiialaisuutta eikä esimerkiksi sunnalaista wahhabismia.
Jokaisen – myös suomalaisen – olisi syytä tuntea pääpiirteittäin niin heprealaisen Raamatun, Uuden testamentin kuin Koraaninkin sisältö ja syntyhistoria sekä ymmärtää edes vähän niitä perusteita, joilla eri traditiot omia tekstejään lukevat ja uudelleentulkitsevat.
Ideaalimaailmassa jokainen tulevaisuuden opiskelija osaisi nimetä buddhalaisuuden kaikki kolme pääsuuntausta erityispiirteineen sekä oppisi ymmärtämään, missä määrin hindulaisuuden esittäminen polyteistisena, monistisena tai ylipäätään yhtenäisenä uskontokuntana on ongelmallista.
Luonnollisesti myös sekulaarin humanismin, vapaa-ajattelun ja muiden uskontokriittisten virtausten huolellisella tarkastelulla olisi opetuksessa paikkansa.
Kaikkiin katsomuksiin voidaan akateemisessa kontekstissa suhtautua yhtä asiallisesti ja kiihkottomasti kuin antiikin Kreikan jumalpantheoniin, Kalevalan runoihin tai vaikkapa Immanuel Kantin ajatelmiin. Jos opettaja ei tätä hyväksy, on hän yksiselitteisesti väärässä ammatissa.
Siksi on suoranainen loukkaus koulujemme nuoria mieliä kohtaan, että älykkäiden ihmisten annetaan pahimmillaan valmistua peruskoulusta ja lukiosta vailla perustavanlaatuista ymmärrystä uskonnollisten ilmiöiden ja perinteiden luonteesta tai niiden monimutkaisesta historiasta.
Uskallan myös väittää, että paatuneinkin antiteisti löytäisi yhteisestä uskontotiedon oppiaineesta toinen toistaan kiehtovampia aihepiirejä.
Teesini siis pysyy: on korkea aika palauttaa Jeesus Suomen kouluihin – unohtamatta Maimonidesta, Mahaviraa, Paavalia, Alia ja Amitabhaa.