Kuva: Armas Weselius.
Presidentti Stubbia ärsyttää varmasti, että Suomen ulkopolitiikka näyttää sotkulta juuri hänen vahtivuorollaan. Vieläpä, kun hänen puolueellaan on hyppysissään ulkopolitiikan värisuora.
4.10. Stubb julisti, että vaikeaakin keskustelua pitää käydä. Sitten hän ryhtyi pelottelemaan kansaa wanhalla neuvostopeikolla: vihollinen kuuntelee ja käyttää erimielisyyttämme hyväkseen! Tietämättömyys on voimaa.
Stubb puhuu uudesta aikakaudesta, muttei kykene vastustamaan Kekkoslovakian keinojen kiusausta. Hyssyttelyssä häntä auttavat kaksi suomalaisuuden peruspilaria: ylisukupolvinen sotatrauma ja lapsenomainen auktoriteettiusko.
Näistä jälkimmäinen olisi huvittava ja ensimmäinen vain surullinen, jos niiden tulos ei olisi niin turhauttava.
Niinistön suosion syitä olivat patriarkan imago, varovaisuus ja kryptisyys – sekä presidenttiys sinänsä, sillä siinä sopii asettua tavallisen kansan, kahnausten ja arvostelun yläpuolelle. Houkutteleva pelipaikka myös uusvanhan ajan presidentille.
Venäjän hyökkäys Ukrainaan on kuin trauma-Suomen syyskuun 11. Kansallisesta turvallisuudesta on tullut politiikan hopealuoti. Vastaanväittäjälle on tarjolla putinistin leima.
Vaikka Putin väijyy lähikaupan lööpeissä, Venäjän mahdollisuudet hyökätä Suomeen ovat nyt minimaaliset. Suomi on Natossa ja Venäjän sotavoimat Ukrainassa. Keskustelulle on tilaa. Siitä ei presidentti päätä.
Ulkopoliittisessa selonteossa Suomen ”toiminnan perustana ovat demokratia, oikeusvaltioperiaate, ihmisoikeudet, tasa-arvo ja yhdenvertaisuus”. Ulkopoliittisessa todenteossa ostetaan sieltä, mistä parhaat paukut saa, hällä väliä ihmisoikeuksista.
Vaikka Iivanan pelko veisi unet, Daavidin lingon esittäminen Suomen kohtalonkysymyksenä on rumaa. Israel ei ole maailman ainoa asekauppias, eikä edes riskittömin. Jopa Puolustusvoimista varoiteltiin, että toimitukset voivat viivästyä (HS 15.4.). Israelin ja Iranin sodassa olisivat pienen pohjoisen maan varastot sivuseikka.
Selonteko vakuuttaa: ”Suomi toimii kansainvälisen oikeuden ja sääntöpohjaisen kansainvälisen järjestelmän vahvistamiseksi”. Israel on toistuvasti osoittanut täydellistä piittaamattomuutta juuri näistä.
Satojen miljoonien eurojen kantaminen Israelin kirstuihin on juuri sitä kaksinaismoralismia, mistä länttä syytetään. Sitä, mikä globaalissa etelässä tökkii, kun me vaadimme kovaa linjaa Venäjän suhteen.
Suomen ulkopolitiikan pitäisi tähdätä Israelin sota-, sorto- ja laajentumispolitiikan hillitsemiseen, kansallisesti ja osana EU:ta. Israel on riippuvainen ulkomaisesta tuesta, joten juuri sen kohdalla sanktioilla olisi vaikutusta.
Riippuvuus israelilaisista aseista jarruttaisi tulevien hallitusten pakoteintoa, vaikka Lähi-idän rauha ja vakaus sitä vaatisi. Jos pakotteet silti saataisiin, se niistä asetoimituksista.
On Stubbilta harhaanjohtavaa väittää linjaa kirkkaaksi vetoamalla Selontekoon. Ulkopoliittinen linja ei ole puheissa tai papereissa, vaan toiminnassa. Siksi se on niin sotkussa.
Olli Puumalainen
Päätoimittaja