Kauan sitten kadonneet ryhävalaat ovat palanneet New Yorkiin. Merten jättiläisten selviytyminen näyttää, kuinka järjestöjen työ ja toimiva lainsäädäntö tuottavat tulosta. Nyt yhden maailman kuuluisimmista metropoleista on opeteltava elämään valtavien merinisäkkäidensä kanssa. Suojelutyö ei ole ohi.
Teksti: Olli Puumalainen, kuvat: Artie Raslich/Gotham Whale
Kesäinen Atlantti New Yorkin edustalla on siniharmaa. Horisontti on leveä ja puolipilvinen taivas meren yllä suunnaton. Vuosikymmeniin näiltä vilkkaasti liikennöidyiltä vesiltä puuttui jättiläinen.
American Princess on yksi New Yorkin valassafarialuksista. Olen sen kannella muiden intoilijoiden mukana kiikarit kaulalla. Takanamme Manhattanin pilvenpiirtäjät häipyvät utuun.
New Yorkin itäisimmästä kolkasta Long Islandin kärjestä on alle 150 km Nantucketin saarelle. Juuri sieltä kuvitteellinen kapteeni Ahab läksi merille jahtaamaan länsimaisen kirjallisuuden kuuluisinta valasta, Moby Dickiä.
Nantucket ja sen naapuri New Bedford olivat amerikkalaisen valaanpyynnin keskuksia. Traani eli valasöljy valaisi lamput, voiteli koneet ja saippuoi kylpijät. Valasöljystä tehtiin jopa margariinia.
Kun pohjoisen Atlantin valaat eivät riittäneet tyydyttämään ahnasta kysyntää, valaanpyytäjät suuntasivat kurssinsa etelään, Cap Hornin ympäri ja Tyynellemerelle saakka. Harppuunat löysivät saalinsa kaikilla valtamerillä. Valaskannat romahtivat.
Luonnonsuojelu on politiikkaa. Neuvotteluja valaanpyynnin sääntelemiseksi oli käyty jo 1920-luvulla. Ensimmäinen kansainvälisen sopimus syntyi 1931, seuraava muutamaa vuotta myöhemmin. Kansainvälinen valaanpyyntikomissio IWC perustettiin 1946. Ensitöikseen se kielsi ryhä-, harmaa- ja mustavalaiden metsästämisen ja asetti pyyntirajoituksia.
Silti vielä toisen maailmansodan jälkeen pahimmillaan lähes 100 000 valasta joutui vuosittain teollisen pyynnin uhriksi, vuosikymmenten ajan. Koko 1900-luvulla tapettiin yli 3 miljoonaa valasta.
Ilman miljoonia vuosia sitten sukupuuttoon kuolleita merieläimiä valaita olisi voinut odottaa sama kohtalo. 1900-luvun kuluessa fossiiliset polttoaineet ja kasviöljyt vähensivät traanin kysyntää.
IWC kielsi valaanpyynnin kokonaan vuodesta 1986 eteenpäin, tietyin poikkeuksin. Teknisesti kyseessä ei ole kielto vaan keskeytys, mutta se on pysynyt voimassa.
Alkuperäiskansat saavat harjoittaa pienimuotoista pyyntiä Grönlannissa, Alaskassa, Tšukotkassa Venäjän koilliskulmassa sekä Saint Vincentin ja Grenadiinien saarivaltion vesillä Karibianmerellä. 2022 heidän yhteissaaliinsa oli IWC:n mukaan 365 yksilöä.
Samana vuonna kaupallista valaanpyyntiä harjoittavat Norja, Islanti ja Japani metsästivät 999 valasta.
Aluksemme kyntää aaltoja kohti aavaa. American Princess on sinivalkoinen, vajaa 30 metrinen ja kaksikerroksinen, kuin jykevä vesibussi. Sen partailta on hyvä tiirata merta. Keulan kärjessä on lyhyt silta, jonka päästä voi kiikaroida esteettä lähes joka suuntaan. Yläkannella, aurinkosuojan alla Gotham Whale -järjestön luonnontieteilijä esittelee etsintöjemme kohteen, ryhävalaan.
Väritykseltään mustavalkoinen ryhävalas on täysikasvuisena noin 15 metrinen. Painoa sillä voi olla 30 tonnia, enemmänkin. Suuret, jopa viisimetriset evät erottavat sen muista valaista.
Ryhävalaan alaleuan nahka on uurteinen, jotta se voi levittää kurkkunsa valtavan suureksi. Suussaan sillä on hetulat, joiden avulla valas siivilöi saaliinsa hotkaisemastaan merenpalasta.
Pinnalla ryhävalaat saattavat ponnistaa lähes kokonaan merestä, kurkistella kuono pystyssä tai läiskytellä vettä pyrstöllä ja evillään. Näyttävät eleet tekevät niistä valassafarien vetonauloja.
Ne aavemaiset äänet, jotka tunnemme valaiden lauluna, ovat ryhävalasurosten monimutkaisia soidinhuutoja. Ne on tarkoitettu vakuuttamaan sekä potentiaaliset kumppanit että kilpakosijat.
Helsingin luonnontieteellisen museossa, Iida Turpeisen Elollisten kuuluisaksi tekemän stellerinmerilehmän rangan naapurissa, on vihje valaiden historiasta kuivalla maalla.
Ryhävalaan suunnattoman pyrstön juuressa on pari mitätöntä luuntynkää. Vain ne ovat jäljellä edeltäjiensä takajaloista. Elävän valaan ulkomuodossa niistä ei näy merkkiäkään.
Miljoonia vuosia sitten ihmisellä ja valaalla oli yhteinen esivanhempi, joku rottamainen vipeltäjä puikkelehtimassa dinosaurusten jaloissa.
Olemme saavuttaneet valasvedet. Silmä kovana katseemme haravoivat aaltoja. Valaiden kanssa ei tehdä sopimuksia. Matkanjärjestäjä ei lupaa mitään. Sää ainakin on hieno.
Yhdysvalloissa valaanpyynti ja valaanosien kauppa kiellettiin jo vuoden 1972 merinisäkkäidensuojelulailla. Samana vuonna säädettiin toinenkin meriluonnon kannalta olennaisen tärkeä laki, Clean Water Act. Se vähensi mereen laskevien jokien saastekuormaa.
Teollisen valaanpyynnin päätyttyä ryhävalaiden kanta alkoi hiljalleen palautua. Jo 1993 IWC arvioi Pohjois-Atlantin länsiosien ryhävalaskannaksi 11 600 yksilöä. Määrä on kasvanut noista vuosista.
New Yorkin vedet pysyivät silti jättiläisistä autioina vuosikymmeniä. Mikä toi valaat takaisin?
”Menhaden on valaiden paluun avain”, toteaa Zack Klyver, New Yorkin valaiden seurataan ja suojeluun erikoistuneen Gotham Whale -järjestön toiminnanjohtaja.
Rannikon tuntumassa viihtyvä menhaden on sillikalojen lahkoon kuuluva parvikala. Jopa meren tärkeimmäksi kalaksi nimitetty menhaden on ravinnonlähde monille muille merieläimille kookkaista juovabasseista ikonisiin valkopäämerikotkiin.
Yhdysvaltain itärannikon alkuperäisväestö käytti menhadenia peltojensa lannoittamiseen. Heiltä tavan oppivat ensimmäiset eurooppalaiset siirtolaisetkin. Nykyään kalaa käytetään eläinten rehuna, kalaöljyn raaka-aineena ja hummerinsyöttinä.
”Menhadenin kannan keskus on Chesapeakenlahdella Washington DC:n lähistöllä. Historiallisesti sitä tavattiin aika-ajoin pohjoisempana, New Yorkissa ja Mainenlahdella, Kanadan rajalle saakka”, Klyver kertoo.
”Pitkän aikaa Omega-nimisen yrityksen valtava laivasto kalasti sitä satoja miljoonia paunoja [n. puoli kiloa] vuosittain. Rankan kalastuksen takia kaloja ei enää riittänyt pohjoiseen.”
Useat luonnonsuojelujärjestöt lobbasivat menhadenin pyyntirajoitusten puolesta 00-luvun loppuvuosina. Kun rajoitukset astuivat voimaan, kanta alkoi elpyä. Nyt kalaa riittää New Jerseyn ja New Yorkin vesille.
New Yorkin kohdalla mereen laskeva vuolas Hudsonjoki kuljettaa valtavasti ravinteita, mikä ruokkii planktonia, jota taas menhadenit syövät. Eikä joen vesi ole enää yhtä pahasti saastunutta kuin ennen, kiitos lainsäädännön.
Tuolla! Aalloista singahtaa pisarapilvi. Kannella pulisevat päät ja laivamme keula kääntyvät kohti tummaa selkää. Ryhävalaan valtava evä kohoaa aalloista, kuin tervehdykseen. Kamerat naksahtelevat. Vesi roiskuu.
Gotham Whalen tietojen mukaan suunnilleen vuodesta 2009 ryhävalaita alettiin havaita säännöllisesti New Yorkin lahdella.
”Ryhävalaat tulevat New Yorkin vesille Mainenlahdelta ja Kanadasta, kesäisten pyyntivesiensä ydinalueilta”, Klyver kertoo. ”Erityisesti nuoret valaat ovat alkaneet pysytellä New Jerseyn ja New Yorkin ympäristössä. Teinivuosiensa jälkeen ne alkavat vaeltaa talveksi Karibianmerelle aikuisten tavoin.”
Ryhävalas syntyy vajaan vuoden tiineysajan jälkeen Karibianmerellä Dominikaanisen tasavallan, Puerto Ricon ja Guadalupen vesillä tammi–helmikuussa. Poikanen pysyy emonsa kanssa muutamia viikkoja lämpimillä vesillä. Sitten emo johdattaa jälkeläisensä tutuille apajille pohjoiseen.
”Mainenlahden emovalaat palaavat poikasineen Mainenlahdelle, Newfoundlandin valaat Newfoundlandin vesille, Islannin valaat Islantiin ja niin edelleen. Emot pysyvät poikasiensa kanssa yhdeksästä kuukaudesta vuoteen. Syksyllä emo jättää poikasensa, joka saa sitten selvitä omillaan.”
New Yorkin vesillä pyörii juuri näitä 1–5-vuotiaita valaita. 8–10-vuotiaina ne saavuttavat sukukypsyyden ja alkavat vaeltaa talveksi Karibianmerelle pariutumaan.
”On vielä epäselvää palaavatko valaat varttuneempina New Yorkiin, vai pysyvätkö nämä keskenkasvuisten kalavesinä. Emovalas ja poikanen ilmaantuivat tänne keväällä kaksi vuotta sitten. Ne viipyivät hetken ja jatkoivat sitten matkaansa pohjoiseen”, Klyver kertoo.
”Paljon on vielä avoimia kysymyksiä”, Paul Sieswerda Jr. Gotham Whalen hallituksesta täydentää. ”Ensin valaista ei ollut jälkeäkään. Nyt meillä on havaintoja. Ovatko ne tulleet jäädäkseen? Mikä on niiden suhde ihmisiin? Kuinka ne selviävät laivaliikenteestä?”
Kauempana merellä erotan valtavan tankkerin ääriviivat. Solakka pikavene kiihdyttää ohitsemme virvelirivistö hyppien keulan tärähdysten tahdissa. Aluksemme kotisatama Brooklynissä oli lähtiessämme täpötäynnä purjeveneitä.
New Yorkin satama on Pohjois-Amerikan vilkkain. Lukuisat rahtilaivat, tankkerit ja risteilijät kulkevat New Yorkin lahden läpi päivittäin. Kolari ison laivan kanssa on valaalle kohtalokas.
”Pohjoisella pallonpuoliskolla asuu enemmistö maailman ihmisistä, joten pallonpuoliskomme valailla on haastavammat olosuhteet. Meremme ovat urbaaneja”, Klyver sanoo.
”Ison laivan runko vaimentaa potkurien melun. Ääni kuuluu hyvin sivuille ja taakse, mutta keulassa on katvealue, jossa meteliä ei ole. Valas ei välttämättä kuule lähestyvää vaaraa”, Klyver selittää. ”Valaat ovat haavoittuvaisimmillaan pinnalla ruokaillessaan tai levätessään öisin.”
Törmäykset ja sotkeutuminen esimerkiksi kalaverkkoihin aiheuttavat eniten valaskuolemia. Rantaan ajautuneiden valaiden kuolinsyyt tutkitaan ja dokumentoidaan tarkasti.
Ryhävalaat eivät ole New Yorkin vesien ainoita jättejä. Yhdysvaltain itärannikko on myös erittäin uhanalaisen pohjanmustavalaan esiintymisaluetta. Lajille jokainen kuolema on vakava isku.
”Mustavalaita on jäljellä enää noin 350 yksilöä. Niiden takia laivojen pitää kausittain hidastaa muutamien kymmenien mailien varovyöhykkeellä ennen satamaa”, Klyver valaisee. ”Isot laivat haluavat tuoda tavaransa satamaan niin nopeasti kuin mahdollista. Oceanan tekemän tutkimuksen mukaan 82 % New Yorkin ja New Jerseyn satamiin saapuneista laivoista ei noudattanut nopeusrajoitusta.”
”Kyse on prosenteista. Jos mustavalaiden määrä yhtään vähenee, olemme vaarassa menettää koko lajin”, Sieswerda muistuttaa.
”Alle 60 jalkaiset [18.3 m] alukset on vapautettu rajoituksesta. Ne ovat tyypillisesti hyvin nopeita. Enemmän ja enemmän juuri nämä alukset vaikuttavat olevan valastappojen takana, erityisesti mustavalaiden kohdalla”, Klyver jatkaa.
Emovalaat ja poikaset ovat paljon pinnalla ja ne pysyttelevät lähellä rantaa. Törmäykset osuvat useimmin juuri niihin. Uusia säädöksiä valmistellaan. Niissä vapautus koskisi alle 35 jalkaisia aluksia, rajoitusalueet olisivat laajemmat ja rajoituskausi pidempi.
”Uudet säädökset ovat jumissa poliittisesti, sillä monet ryhmät ovat niitä vastaan,” Klyver kertoo. ”Kokonainen laivastollinen pienveneitä ajaa merelle vauhdilla, jopa 30 mailia tunnissa [n. 48 km/h). Ne kalastavat 30–100 mailin päässä rannikosta tonnikalaa, mahi-mahia ja muita ’urheilukaloja’. Kalastusyrittäjät eivät tiedä miten he voivat tehdä bisnestä, jos heidän pitää laskea nopeutensa 10 mailiin kesäkuukausina. Silloin he hankkivat suurimman osan tuloistaan.”
”Matkustajalautat ovat yksi pulma lisää. Ne ovat 150 jalkaisia, mutta hyvin nopeita. Muutos vaikuttaisi jopa valassafarialuksiin. Eräs yritys Bostonissa päätti, etteivät he tee valasretkiä huhtikuusta toukokuun puolivälille saakka, jolloin ne saavat kulkea vain 11 mailin vauhdilla. Nämä eri ryhmät ovat vaikutusvaltaisia.”
Tarkkailemamme valaan sukeltaessa mekin jatkamme etsintöjämme. Meri näyttää taas autiolta, mykältä ja valaan löytäminen mahdottomalta. Silti kerta toisensa jälkeen löydämme uuden pisarapilven, selän ja jätin puuhissaan.
”Vedenalainen meteli on meille suuri huolenaihe. Merestä on tullut aina vain meluisampi. Ääni matkaa ilmaan nähden 4–5 kertaa nopeammin vedessä”, Klyver kertoo. ”Kuuloaisti on hyvin tärkeä merinisäkkäille, erityisesti hetulavalaille. Ne kommunikoivat ääntelyllään pitkien matkojen päähän.”
”Mainenlahdella tehtiin mielenkiintoinen havainto syyskuun 11. päivän terrori-iskujen aikaan. Silloin kaikki lento- ja meriliikenne lakkasi muutamaksi päiväksi, mutta eräs tutkijaryhmä oli liikkeellä tutkimassa mustavalaita.”
”Kun laivaliikenne oli tauolla eikä meressä ollut melua, valaiden stressitasot putosivat. Kun liikenne palasi, myös valaiden stressitasot nousivat takaisin aiemmalle tasolle. On silti vaikea selvittää haittaako meteli niiden selviämistä.”
”Jokainen mustavalasyksilö on nimetty ja niillä on omat terveyskortit, joihin dokumentoidaan valaiden arvet ja tunnusmerkit. Valaat mitataan ilmasta drooneilla ja niistä kerätään hengitys-, hormoni- ja verinäytteitä sekä koepaloja. Näiden tietojen avulla voidaan seurata yksittäisiä valaita, mutta myös populaation tilaa yleisesti.”
”Seismiset kokeet merellisiä tuulivoimapuistoja varten ovat yksi avoin kysymys lisää. Moni niitä vastustavista ryhmistä on ’Suuren Öljyn’ puolella, eikä ilmastonmuutos kiinnosta heitä. He eivät halua tuulivoimaa pilaamaan näkymiä rantatontiltaan, tai jostain muusta syystä,” Klyver kertoo.
”Nämä ihmiset ovat tarttuneet ajatukseen siitä, että tuulivoimaloiden seismiset kokeet tappavat valaita. Toistaiseksi ei ole tieteellisiä todisteita siitä, että hiljattain tapahtuneet valaskuolemat liittyisivät asiaan. Sitä paitsi tuulivoimaloita varten tehtyjä seismisiä kartoituksia on paljon vähemmän, kuin öljyä varten tehtyjä.”
”Öljyteollisuus käyttää todella voimakkaita menetelmiä, kun ne kartoittavat kallioperää hyvin syvälle. Tuulivoimaloita varten tehty seisminen testaaminen tapahtuu paljon matalammalla taajuudella ja lähempänä merenpohjaa.”
”On mahdollista, että valaskuolemien ja tuulivoimalakartoitusten välillä on yhteys, mutta en usko ne korreloivat. Organisaationa olemme merelle rakennettavien tuulivoimaloiden puolella, sillä ilmastonmuutoksella on valtava vaikutus valaisiin ja muihin merinisäkkäisiin ympäri maailmaa.”
”Tieteellinen neuvonantajamme uskoo, että tuulivoimaloista voi tulla keinotekoisia riuttoja, joihin kalat kerääntyvät. Hän on kiinnostunut siitä, voisiko tästä olla etua kalaa syöville valaille.”
Meneillään on useita hankkeita ja alueellisia yhteistyöjärjestelyitä tuulivoiman vaikutusten arvioimiseksi. ”Meillä on prosessi vaikutusten selvittämiseksi”, Klyver painottaa.
Joitain kymmeniä metrejä aluksemme sivulla ryhävalaan selkä rikkoo pinnan. Valas on liikekannalla. Syykin on selvä: parinsadan metrin päässä kalaparvi saa meren väreilemään. Merilinnut kaartelevat. Aluksemme kääntyy seuraamaan.
Valaan pieni selkäevä katoaa juuri ennen parvea. Katseiltamme piilossa se avaa valtavan kitansa ja kuin höyryveturi valas jyrää parven läpi. Muutamia metrejä parven takana erotamme taas tumman muodon. Aaltojen alla valas puristaa ylimääräisen veden hetuloidensa läpi ja nielaisee satapäisen saaliinsa.
New Yorkissa ja sen lähialueilla on useita paikallisia ja kansallisia merellisiä luonnonsuojelujärjestöjä. Osa etsii keinoja valaskuolemien vähentämiseksi ja toiset tutkivat rantaan ajautuneita valaita.
2024 edesmennyt Paul L. Sieswerda, hallituksenjäsen Paul Sieswerdan isä, perusti Gotham Whalen eläkepäivillään. ”Isäni perusti organisaatiomme saadakseen ihmisiä vesille, jotta siellä olisi enemmän silmäpareja näkemässä, mitä siellä liikkuu. Toimintamme alkoi hyljelaskennalla, mutta sitten alkoikin näkyä valaita,” Sieswerda kertoo.
Järjestö on pitänyt kirjaa New Yorkin vesien valashavainnoista vuodesta 2011. Ryhävalasyksilöitä on tunnistettu yli 350. Osa niistä havaitaan vuodesta toiseen.
”Ryhävalaat tunnistetaan pyrstön alapinnan yksilöllisistä jäljistä ja selkäevästä,” Klyver selventää. ”Monet tunnistuskuvista tulevat valassafarialuksilta. Työskentelemme kuuden yrityksen kanssa, joiden reissuilla meillä on luonnontieteilijöitä mukana kuvaamassa.”
”Lisäksi saamme vuosittain kuvia lähes sadasta havainnosta ’kansalaistieteilijöiltä’. He ovat tavallisia ihmisiä, jotka liikkuvat vesillä veneilemässä ja kalastamassa,” Klyver kertoo. ”Valashavaintojen dokumentointi on suojelutyölle tärkeää perustutkimusta. Jos tiedämme missä valaat ovat, löydämme ehkä ratkaisuja niiden suojelemiseksi.”
”Työskentelemme tiedeperustaisesti. Tämä on kuin sairaanhoitoa. Yritämme selvittää, mikä toimii. Ainoa tapa siihen on kerätä dataa,” Sieswerda painottaa.
Tutkimuksen lisäksi järjestö on mukana vaikuttamistyössä, kun uutta sääntelyä suunnitellaan. Se osallistuu myös tiedonvälitykseen valaskuolemista ja suojeluratkaisuista. Lisäksi järjestö tekee yhteistyötä koulujen kanssa ja kehittää omaa korkeakouluharjoitteluohjelmaa.
Iso osa Gotham Whalen toiminnasta pyörii vapaaehtoisten varassa. He keräävät tietysti havaintoja, mutta auttavat myös esimerkiksi rantojen siivoamisessa. ”Olemme onnekkaita,” Klyver sanoo.
Ryhävalaan selkä kaartuu sen pään kääntyessä kohti pohjaa. Pieni selkäevä nousee pystyyn. Kumimainen nahka liukuu veteen ja lopulta valaan pyrstö kohoaa näkyviin. Tuntomerkit kuvataan, jotta niitä voidaan myöhemmin verrata tietokantaan.
Vaaroja piisaa. Mitä valaiden hyväksi sitten voidaan tehdä?
”Ensimmäinen askel on tajuta, että valaita ylipäätään on. Se on uutta jopa monelle veneilijälle,” Sieswerda sanoo. ”Valaita ei saa lähestyä, sellaisen kohdatessa pitää sammuttaa moottori ja niin edelleen. Moni ei tunne näitä sääntöjä ollenkaan.”
”Uskon teknologisiin ratkaisuihin, kuten valaiden paikannukseen ja varoitusjärjestelmiin. New Yorkissa on kolme laivaväylää: yksi tulee Long Islandia myöten ja toinen New Jerseyn rannikkoa pitkin. Entä jos meillä olisikin varoitusjärjestelmä, joka kertoisi, että nyt pohjoisella väylällä on valaita, käyttäkää keskiväylää?” Klyver visioi.
”Valaiden hengitysilma voidaan havaita laivan keulaan sijoitettavilla lämpökameroilla. Akustinen tarkkailu merellä tai satelliitit voisivat tuottaa reaaliaikaista tietoa valaiden sijainnista, joka voitaisiin välittää laivoille. Nyt on jo olemassa valasvaroitussovellus, joka kertoo havainnon sijainnin. Monia lupaavia teknologioita vasta kehitetään.”
”Jos tieto saataisiin laivoille ajoissa, ne voisivat korjata reittiään. Luulen, että laivaussektorin reaktio olisi positiivisempi, kun ratkaisu perustuu tietoon eikä täyskieltoon.”
”Kuka kaiken maksaa? Osa ratkaisuista on toisia kustannustehokkaampia. Voimme keksiä vaikka mitä, mutta lopulta kyse on toimeenpanosta ja kustannuksista,” Sieswerda muistuttaa.
Reittien muutokset, nopeusrajoitukset ja suojavyöhykkeet ovat halvimmasta päästä. Kun säännöt ovat kaikille samat, mikään yritys ei saa kilpailuetua muiden yli.
”Järjestömme yrittää tuoda eri tahoja yhteen, jotta ratkaisuista voitaisiin keskustella” Klyver sanoo. ”Meillä voisi olla oikea kokoelma eri ratkaisuja käytössä samanaikaisesti. Niissä on tulevaisuuden toivo.”
Paluumatkalla laskin reissun saldoksi kahdeksan ryhävalasta, ellei nyt joku niistä tullut lasketuksi tuplana. Ei hullumpaa kuhisevan metropolin vesiltä.
Valaita ei tuonut takaisin vain vainon päätepiste. Ravintoketjun huipulla ne vaativat kokonaisen ekosysteemin tuekseen. Valaiden vointi kertoo paljon koko merestä, eikä vaara ole ohi. Ratkaisuja kuitenkin on. Niiden toimeenpano vaatii määrätietoista politiikkaa. Silloin myös tuloksia syntyy.
New Yorkissa nisäkkäistä suurimmat ja urbaaneimmat elävät vieri vieressä. Jos yhteiselo onnistuu siellä, se voi onnistua missä vain.
