Teksti: Ville Louekari
Kuva: Soile Vesala & Monica Väre
Ronja Louhivuoren käsikirjoittama sekä Louhivuoren ja Hannes Mikkelsonin ohjaama Koko Love kertoo maailman kuuluisimman gorillan tarinan kekseliäin keinoin.
Viittomakieltä puhuneen Koko-gorillan tarina on äärimmäisen kiehtova, joten menin innoissani katsomaan, miten Ylioppilasteatteri on lähestynyt aihetta teatterin kautta. Kun taideteoksen aihe on valmiiksi mielikuvitusta hivelevä, on usein haastavaa rakentaa siitä taideteosta jäämättä tositarinan varjoon. Koko Loven ratkaisu on kerronnallinen pluralismi. Se esittää Kokon tarinan monesta näkökulmasta: Kokon, häntä kouluttaneen Francine Pattersonin ja Pattersonin metodeja epäilleen tutkijan silmin. Lisäksi esitetään yritys opettaa viittomakieltä Nim Chimpsky -nimiselle simpanssille, Kanzi-bonobon tarina, avaruuteen lähetetyn Ham-simpanssin kohtalo sekä Hans-hevonen, jonka aikoinaan väitettiin osaavan yksinkertaisia laskutoimituksia. Näyttämölle tuodaan monia esittävän taiteen ilmaisun keinoja, kuten köysiakrobatiaa ja laulua.
Kerronnallinen pluralismi on perusteltua, sillä Kokon tarinaa ei voi ymmärtää vain katsomalla hellyttäviä Youtube-videoita Kokon reaktiosta kissanpentuihin. Tähän tositarinaan kuuluu paljon alaviitteitä, kuten mainittu skeptisismi Pattersonin tuloksia kohtaan. Näytelmä eteneekin aluksi kuin se haluaisi päästä selville siitä, puhuuko Koko tietoisesti ihmisten kieltä vai elehtiikö se vain niin kuin se on oppinut ihmisen haluavan. Loppua kohden tulee kuitenkin selväksi, että lopullista tuomiota ei tulla esittämään ja fokus siirtyy laajempaan pohdiskeluun ihmisen suhteesta muihin eläimiin.
Näkökulmien pluralismin ihanne näkyy myös roolituksessa. Kokon ja Pattersonin näyttelijät vaihtuvat tiuhaan. Aluksi tämä hämmentää hiukan, sitten näyttelijöiden kierrättäminen alkaa avautua. Se laittaa katsojan pohtimaan millaiselle janalle ihminen ja gorilla asettuvat, kuinka lähelle toisiaan ne voivat liikkua tai jopa kohdata. Gorillan älykkyyttä verrataan usein ihmislapseen ja Kokon älykkyysosamäärä mitattiin 75-95 välille. Kun Kokon näyttelijä nouseekin kahdelle jalalle ja rökäisee ennen vuorosanoja, se saa kysymään filosofi Judith Butleria mukaillen, onko ihmisenä oleminen lopulta vain performanssia?
Koko Love tarkastelee ihmisen ja eläimen suhdetta posthumanismin hengessä. Posthumanismi viittaa joukkoon teorioita elämästä, jossa ihminen ja ihmisyys eivät ole keskiössä. Posthumanismiin voi kuulua ihmisyyden käsitteen eurosentrisyyden kritisoiminen, osa posthumanisteista taas on kiinnostunut ihmisen ja tekoälyn lähentymisestä. Posthumanismiin kuuluvat myös yritykset ajatella elämää ja tietoisuutta muiden eläinten näkökulmasta, ottamatta ihmistä mallikappaleena, johon muita elämänmuotoja verrataan. Jacques Derridan vasta suomennettu Eläin joka siis olen on tämän posthumanismin haaran klassikko.
Koko Love on ehdottomasti posthumanistinen näytelmä. Aihetta olisi nimittäin voinut käsitellä humanistisesti, korostaen Kokon ihmisenkaltaisia piirteitä, mutta sitä silti alentavasti säälien. Sen sijaan näytelmä antaa tilaa muiden kädellisten omaehtoiselle olemiselle. Se satirisoi yrityksiä inhimillistää Kokoa liikaa ja Nim Chimpsky -simpanssi kuvataan anarkistisena, hyvän ja pahan tuolla puolen seikkailevana olentona.
Kiinnostavia ovat myös kuorokohtaukset, joissa käytetään tulkintaa gorillaviittomakielestä. Eläinten viestintä on näytelmässä voimakasta ja puhuttelevaa, mutta ihmisdialogi jää sen rinnalla vähemmän kiinnostavaksi ja enemmän selostukseksi faktoista. Näyttelijäntyöllisesti säväytti erityisesti Melisa Ilosen roolisuoritus, kuten hänen vuoropuhelunsa yleisön kanssa tunnetuista eläinmeemivideoista. Katsoja lähtee Koko Lovesta vähemmän varmana ihmisyydestään.
Koko Love. Ylioppilasteatteri, (Ylioppilasteatterin studio). Näytöksiä 25.1. asti.
Käsikirjoitus Ronja Louhivuori, ohjaus Ronja Louhivuori ja Hannes Mikkelsson, rooleissa Miikka Holm, Melisa Ilonen, Oona Jama, Emma Johansson, Nelli Juusela, Verena Konttila, Sonja Lairikko, Iiris Laisi, Joona Luoto, Selina Ukkonen, Soile Vesala, puvustus Annukka Mäntynen, lavastus Kreeta Kallio, valosuunnittelu Oona Laitinen, äänisuunnittelu Timo Metsäpeura, dramaturginen apu Iiris Laisi, tuotanto Wilhelmina Sederholm, visuaalinen ilme Soile Vesala ja Monica Väre, ohjaajien assistentit Tiia Havu ja Lotte Laitinen.