Teksti: Sabriina Hietaniemi
Kuluneen puolentoista vuoden aikana olemme saaneet todistaa uudenlaisen aktivismiryhmän nousua ja kapinointia elämän puolesta. Isossa-Britanniassa keväällä 2018 syntynyt Extinction Rebellion-liike on laajentanut toimintaansa ympäri maailman, ja vuosi sitten syksyllä tämä suoran toiminnan ilmastoaktivismiliike rantautui myös Suomeen. Väkivallattoman suoran toiminnan keinoin ilmastotoimien kiireellisyyttä ajavan liikkeen päätavoitteet ovat ilmastokatastrofin ja kuudennen massasukupuuton välttäminen sekä näitä tukevien poliittisten ja rakenteellisten uudistusten vaatiminen. Uudenlaisen liikkeestä tekee sen hierarkiattomuuteen ja hajauttamiseen perustuva toimintatapa, joka pohjautuu autonomisille paikallisryhmille. Extinction Rebellionin laajentuminen on jatkunut myös kansallisella tasolla ja liikkeen paikallisryhmiä on reilun vuoden mittaan pistetty pystyyn ympäri Suomen. Toiminta ei ole kuitenkaan levinnyt tasaisesti, vaan se on keskittynyt kaupunkeihin ja erityisesti opiskelijakaupunkeihin. Miksi huoli ilmastonmuutoksesta ei aktivoi toimimaan syrjäisemmillä seuduilla?
Tapaan Aalto-yliopiston Otaniemen kampuksella Elokapina-aktiivi Ville Saarisen ja istumme alas kahville. Saarinen tekee tällä hetkellä Aalto-yliopistossa maisterintutkintoa Life Science Technologies -koulutusohjelmassa, ja oli reilu vuosi sitten mukana Extinction Rebellionin Suomen haaran, eli Elokapinan, perustamiskokouksessa. Liike ja suora toiminta kunnianhimoisempien ilmastotoimien vaatimiseksi ovat sittemmin olleet tiiviisti osa Saarisen arkea.
Juttutuokiomme aikana yritämme Saarisen kanssa pähkäillä vastausta kysymykseeni. Pohdin pitkään, onko huomioni edes relevantti vai vain mututuntumalla muodostettu yleistys, mutta itsekin maaseudulla kasvanut Saarinen jakaa käsitykseni siitä, että toiminta ilmastonmuutosta vastaan on erilaista kaupungeissa ja maaseudulla, ja se näkyy myös Elokapinan toiminnassa. Aktiivisia paikallisryhmiä on tällä hetkellä ainoastaan kaupungeissa.
Ero kaupungin ja maaseudun asenteissa ilmastonmuutokseen tulee esiin myös Elinkeinoelämän valtuuskunnan (EVA) kesällä julkaisemassa arvo- ja asennetutkimuksessa, jossa keskityttiin selvittämään suomalaisten ympäristöasenteita. Kysyttäessä valmiudesta tinkiä omasta elintasosta ympäristöongelmien vähentämiseksi, kävi ilmi, että mitä väkirikkaammasta kunnasta oli kyse, sitä suurempi prosenttiosuus oli valmis tinkimään. Toisin sanoen kaupunkilaiset ovat valmiimpia ilmastotoimiin, kuin maaseudulla asuvat. Myös puolueiden kannattajien välillä on huomattavia eroja. Tarkastelemalla Tilastokeskuksen analyysiä viime kevään eduskuntavaalien tuloksista EVA:n tutkimuksen rinnalla voi päätellä jotakin siitä, miten huoli ilmastonmuutoksesta jakautuu alueellisesti. Harvemmin asutuilla seuduilla suosituimpia puolueita ovat Tilastokeskuksen mukaan edelleen perinteinen Keskusta, Perussuomalaiset ja SDP. EVA:n tutkimuksesta taas selviää, että juuri näiden puolueiden kannattajat ovat selkeästi haluttomampia tinkimään elintasostaan ympäristön vuoksi. Vihreiden kannattajat taas keikkuvat EVA:n tutkimuksessa kärkisijalla katsottaessa valmiutta elintasosta tinkimiseen ja heidän suurin äänestäjäkuntansa Tilastokeskuksen mukaan löytyy kaupungeista.
Keskustelussamme tulemme Saarisen kanssa pitkälti siihen tulokseen, että maaseudun passiivisuuteen vaikuttavat useat rakenteelliset seikat. Paikallisryhmien autonomiseen toimintaan perustuvana liikkeenä Elokapina on riippuvainen siitä, että toimintaa pyörittävät vapaaehtoiset. Kuka tahansa kiinnostunut ja Elokapinan arvot jakava voi siis perustaa omalle paikkakunnalleen paikallisryhmän ja alkaa toimia. Vaikka Saarisen mukaan paikallistoiminnan ylläpitäminen voi onnistua muutamallakin aktiivisella toimijalla, Elokapinan työryhmärakenne vaatii kuitenkin toimiakseen käytännössä noin 10 aktiivista toimijaa. “On huomattavissa tietty kriittinen rajapyykki, joka vaaditaan siihen, että toiminta lähtee kasvamaan ja pystyy kantamaan itsensä. Jos otetaan tietty prosenttimäärä muutaman tuhannen asukkaan kunnassa, saadaan yksi tai kaksi aktiivista toimijaa, kun taas esimerkiksi pääkaupunkiseudun kokoisessa väestökeskittymässä samalla prosenttimäärällä saadaan satoja ihmisiä”, Saarinen pohtii. Tällöin jo väkilukunsa puolesta todennäköisyys aktiivisten toimijoiden löytymiseen on pienempi muutaman tuhannen asukkaan kunnissa kuin väkirikkaammilla alueilla. “Yksin tai kaksin on vaikea kokea, että olisi kollektiivista voimaa lähteä toimimaan.”
Väkiluvun lisäksi Saarinen on sitä mieltä, että myös asukastiheydellä on vaikutuksensa aktivismin syntyyn. Isojen kaupunkien korkeampi asukastiheys mahdollistaa sen, että myös sosiaalisia kohtaamisia on enemmän, joka taas takaa, että kulttuuria on runsaammin ja sitä on helpompi luoda. “Tiheämmin elävien ihmisten keskuudessa ideat ja ajatukset leviävät nopeammin ja helpommin.” Kulttuuri kulkeutuu Saarisen mielestä myös herkemmin isojen metropolien välillä, koska sitä luovien ja levittävien ihmisten muuttoliike suuntautuu todennäköisimmin kaupungista kaupunkiin kuin esimerkiksi kaupungista maalle. Tämä tekee maaseudusta ikään kuin väliinputoajan.
Maaseudun passiivisuuteen liittyvät rakenteelliset seikat kietoutuvat yhteen, ja esimerkiksi maaseudun pieniin väkilukuihin ja tyhjenemiseen vaikuttaa myös koulutuspolitiikka. “Yliopistot ja korkeakoulut keskittyvät ymmärrettävistä syistä kaupunkeihin, mutta varjopuolena on pienemmille paikkakunnille syntyvä aivovuoto”, Saarinen pohtii. Tämä johtaa todennäköisesti siihen, että kaupunkeihin kasautuvat myös ilmastonmuutoksesta murehtivat ja maaseutua taas asuttavat yleisemmin ne, jotka eivät koe asiaa niin päivänpolttavaksi. ”Saattaa olla, että juuri korkeakouluihin pyrkivät yksilöt olisivat niitä, jotka voisivat aktiivisesti kyseenalaistaa asioiden vallitsevaa tilaa ja levittää uusia ajatuksia myös omilla paikkakunnillaan.” Tätä ajatusta tukee myös Pew Reasearch Centerin vuonna 2019 toteuttama laaja tutkimus ilmastonmuutoskäsityksistä, jonka mukaan huoli ilmastonmuutoksesta korreloi korkean koulutustason kanssa.
Yleinen stereotypia on, että ilmastonmuutos huolettaa juuri nuoria, koska kyse on heidän tulevaisuudestaan. Myös EVA:n toteuttamasta tutkimuksesta käy ilmi, että 18-25 -vuotiaat ovat selkeästi muita ikäryhmiä halukkaampia toimimaan ilmastonmuutoksen hidastamiseksi. Niin ikään Elokapinassa vahvimmin edustettuna ovat nuoremmat sukupolvet, vaikka ikäjakauma vaihtelee jonkin verran maittain.
Ikäjakauma on myös maaseutua ja kaupunkia jakava rakenteellinen ero. Maaseudulla väestö ikääntyy, kun nuorten muuttoliike kohdistuu vahvasti kaupunkeihin. Nuorten mukana myös huoli ilmastonmuutoksesta muuttaa maalta kaupunkiin. Saarinen nostaa kuitenkin esiin kiinnostavan huomion. Vanhempi sukupolvi ja eläkeiän saavuttaneet ihmiset voisivat olla potentiaalisia toimijoita, jotka voisivat löytää Elokapinasta merkityksellistä toimintaa vanhoille päivilleen. “Suomessa identiteetti on usein vahvasti sidottu työhön, jolloin eläkkeelle pääseminen on monelle tietynlainen murroskohta, joka voi luoda elämään merkitystyhjiön. Ilmastonmuutosta vastaan taisteleminen ja omille lapsille ja lapsenlapsille paremman tulevaisuuden turvaaminen voisi siinä tilanteessa tuoda uutta merkityspohjaa elämään”, Saarinen pohtii. Esimerkkejä tästä uuden ikäryhmän aktivoitumisesta onkin nähtävissä niin Elokapinan toimijoissa kuin muuallakin. Esimerkiksi Helsingissä perustettiin vastikään Aktivistimummojen-ryhmä, joka koostuu ilmastonmuutosta vastaan taistelevista isoäideistä.
Niin ikään näkyvyyden ja toiminnan vaikutusten kannalta ero maaseudun ja kaupunkien välillä on huomattava. Elokapinan tavoitteena on vaikuttaa nimenomaan valtaapitäviin instituutioihin, ja rakenteellinen fakta on se, että nämä instituutiot pitävät majaa kaupungeissa. “Jos halutaan vaikuttaa tärkeisiin instituutiohin, on tarpeellista muodostaa sellaista toimintaa, jolla on siihen mahdollisuudet. Esimerkiksi Elokapinan järjestämät kapinaviikot on keskitetty toimimaan juuri kaupungeissa ja pääkaupunkiseuduilla, koska siellä päättäjät usein sijaitsevat”, Saarinen kertoo. Myös kansallinen mediakoneisto on vahvasti keskittynyt kaupunkeihin, jolloin kaupungissa toteutetulla toiminnalla on suuremmat mahdollisuudet saada näkyvyyttä.
Mikään ei kuitenkaan tunnetusti ole mustavalkoista. Vaikka maaseutu ja ilmastoaktivismi eivät ole vielä löytäneet toisiaan, se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö ainakin osalla huoli ja halu toimia olisi läsnä. Vaikuttaa siltä, että rakenteelliset seikat johtavat nimenomaan kollektiivisen toiminnan uupumiseen, mutta yksilötasolla tilanne on eri. EVA:n ympäristöasennetutkimuksessa arviot omista mahdollisuuksista ilmastotekojen toteuttamiseen eivät eroa kaupungin eduksi juuri muussa kuin yksityisautoilun lopettamisessa. Luultavasti moni maaseudulla asuva kamppailee omien arkisten valintojensa kanssa tai pohtii niitä, mutta varsinaiseen aktivismiin ei löydy vielä toimijoita.
Monet yksilölle mahdolliset muutokset kohti ilmastoystävällisempää elämäntapaa ovat myös kaupungissa paljon helpommin toteutettavissa, kun taas maaseudulla valinnanvaraa ei välttämättä ole. Maaseudulla asuvilla esimerkiksi kasvissyöntiin ja muihin yksilölle mahdollisiin ilmastoystävällisiin valintoihin voi liittyä vahvoja ristiriitoja esimerkiksi oman elinkeinon kanssa, kuten lihan- tai maitotuotannon suhteen. “Yksi iso keskustelu on varmasti myös yksityisautoilu, joka nousee paljon isompaan rooliin maaseudulla”, Saarinen huomauttaa. Fossiilikapitalismi on onnistunut tarjoamaan maaseudulla esimerkiksi yksityisautoilun muodossa vapautta pitkistä välimatkoista. Kaupungeissa yksityisautoilun vähentäminen ei ole suuri vaiva kattavan joukkoliikenteen ansiosta. Maaseudulla asia on monimutkaisempi ja vaatii enemmän järjestelemistä.
Elokapinan kohdalla myös resurssien rajallisuus vaikuttaa paljon sen mahdollisuuksiin laajentua kaupunkien ulkopuolelle. “Liike perustuu täysin vapaaehtoistoiminnalle, jolloin rajallisten resurssien kanssa on tehokkaampaa panostaa toimintaan siellä missä on jo valmiiksi paljon kiinnostuneita.” Saarinen puhuu myös siitä, miten jossain vaiheessa tietyn liikkeen sisällä voi tapahtua niin kutsuttua itsevalintaa: “Kun liike ja ajatukset syntyvät kaupungeissa, siinä mukana olevat eivät välttämättä kykene heti ottamaan huomioon laajempaa kontekstia ja siksi keskittyvät toimimaan siellä, missä jo toimivat.” Saarisen mukaan tällaiset sokeat pisteet ovat osaltaan heijastumia yhteiskunnan rakenteellisesta epätasa-arvosta, ja toisaalta myös liikkeen omasta arvopohjasta. “Hajauttamisen ja paikallisuuden korostaminen kannustaa ajattelemaan paikallistasolla. Liikkeessä tarvitaan kuitenkin myös aktiivista analyysiä ja rakenteita, joilla estetään yhteiskunnallisten epäkohtien uusiutuminen. Suunnitteilla on kansallisen tason tukirakenteita, jotka voivat auttaa eristyneitäkin paikallisryhmiä toimimaan. Liike on nuori, joten tällainen työ on vasta aluillaan.” Saarinen uskookin, että mitä tunnetumpi Elokapinasta tulee, sitä laajemmalle liike tulee leviämään.
Vaikka ihmiset eivät ole maaseudulla kilpaa järjestämässä tiesulkuja ilmastotoimia vaatiakseen, ilmapiiri ilmastonmuutoskeskustelussa on jatkuvasti mennyt eteenpäin. Useiden toimijoiden ponnistelujen summa on ollut ilmastonmuutoskeskustelun sosiaalisen normiston muuttuminen niin maalla kuin kaupungissa. Sosiaalisten normien muuttuminen on avain myös mielipiteiden ja lopulta toiminnan muutokseen. Kun jokin asia aletaan kokea yleisesti sosiaalisesti epähyväksyttävänä, ihmiset alkavat välttää sitä. Saarinen sanoittaa muutosta hyvin: “Kun mielipiteet vahvistuvat mukana olevassa ryhmässä, se siirtää julkisen keskustelun painopistettä myös laajemmin, niin että ne, jotka aikaisemmin olivat ilmastodenialisteja, myöntävät nyt ilmastonmuutoksen olemassaolon.” Ehkä siis vielä tulee aika, kun näemme maaseudun barrikaadeilla vaatimassa ilmastotoimia.
