Ali Isokangas
Keskustelu siitä, mitä saa ja ei saa sanoa suomirapissa nousi jälleen kerran pinnalle marraskuun alussa. Kuinka fiktiivistä uuden aallon suomirap oikeasti on ja mihin suuntaan suomalainen rap-kulttuuri on menossa?
Marraskuun alussa suomalaisten rap-artistien Lewin (Daniel Lewizki) ja Turistin (Harlova Vukulu) sinkku, Mietin ääneen, herätti jälleen kerran eloon keskustelun rap-musiikissa jatkuvasti esiintyvistä ongelmallisista sanoituksista. Misogyynisiksi ja seksiin painostaviksi tulkitut sanoitukset etenkin Turistin versessä aiheuttivat vahvaa kritiikkiä somessa, mikä noteerattiin myös valtavirtamedioissa. Kohu kulminoitui reilu viikko kappaleen julkaisemisen jälkeen Renaz Ebrahimin toimittamaan artistien haastatteluun Yle X:llä. Rehtorin puhuttelua muistuttaneesta radiolähetyksestä jäi käteen lähinnä laiha anteeksipyyntö sekä tunne siitä, että artistit eivät varsinaisesti ymmärtäneet aiheuttamansa kohun syytä. Keskustelu laantui hiljalleen haastattelun jälkeen ja kappaleen julkaissut Warner Musicin alamerkki, Babyface, poisti kappaleen myöhemmin suoratoistopalveluista. Kohun ympärillä esitetyt argumentit kummaltakin puolelta ovat toistuneet vuodesta toiseen rapin misogyniaan liittyvässä keskustelussa, mutta ehkä kiinnostavin ja vaikein niistä on argumentti sanoitusten fiktiivisyydestä.
Ilmaisunvapauteen taiteessa tulee suhtautua vakavasti ja on tärkeää, että rap-musiikki saa saman kohtelun kuin muutkin genret. Musiikissa on vaikeampi erottaa artisti ja taide kuin esimerkiksi kirjallisuudessa tai kuvataiteessa. Etenkin rapissa kertojaääni yhdistyy hyvin helposti suoraan artistiin. Alter egojen ja luotujen hahmojen kautta pitäisi silti saada käsitellä myös ongelmallisia, jopa satuttavia asioita sekä tunteita, ilman että ne tulkitaan suoraan artistin omiksi mielipiteiksi. Kyseisen kappaleen ja laajemmin uuden aallon suomirapin kohdalla sanoitusten selittäminen pelkkänä fiktiona on kuitenkin vaikeampaa kuin esimerkiksi Eevil Stöön tai varhaisen Yung Leanin kohdalla, joidenka alter egot ovat selkeän karikatyyrisiä. Lewin ja Turistin kohdalla on vaikea erottaa, missä alter ego alkaa ja ihminen sen takana loppuu. Sivustakatsojan on helppo uskoa todeksi uuden aallon suomirapin sanoituksissa rakentuva kuvasto, etenkin kun se vastaa artistien mediassa rakentamaa kuvaa itsestään. Räpit Helsingin yöelämästä sekä omasta tyylistä ja vaatteista tuntuvat todenmukaiselta, kun näet samat henkilöt klubilla tai somessa postaamassa vaatteita, joista he kappaleillaan puhuvat. Iso osa uhoa on se, että olemme aidosti sitä, mistä kappaleissa puhumme. Miksi lähtisit silloin erikseen kyseenalaistamaan sanoitusten naiskuvan todenperäisyyttä? Kun musiikista tulee vain artistin elämäntyyliä glorifioiva osa laajempaa henkilöbrändiä, on argumentti sanoitusten puhtaasta fiktiivisyydestä vähintäänkin kyseenalainen.
Kun musiikista tulee vain artistin elämäntyyliä glorifioiva osa laajempaa henkilöbrändiä, on argumentti sanoitusten puhtaasta fiktiivisyydestä vähintäänkin kyseenalainen.
Suomalaisen uuden aallon rapilla on ollut huomattava vaikutus monen nuoren pukeutumiseen ja kielenkäyttöön. Helsingin katukuvassa on vaikea välttyä näkemästä Vitunleija-huppareita ja monien kielenkäyttö on täynnä rapin yleistämiä ilmauksia. Vaikutus kielenkäyttöön ja siihen, mitä pidetään ihailtavana voi olla harmittomampaa kuin ohessa syntyvät muoti-ilmiöt. Väite siitä, että misogynistä musiikkia kuuntelemalla muuttuu naisvihaajaksi on heikko, mutta musiikissa käytetyn sanaston ja asenteiden leviäminen yhä laajemmalle nuorten keskuudessa on ongelmallista. Seksuaalista väkivaltaa (esimerkiksi seksin kiristämistä parisuhteessa) normalisoiva kielenkäyttö on osa kulttuuria, mistä viimevuotisella suomirapstoo-tilillä jaetut tarinat ovat surullinen esimerkki. Olisi tietysti naurettavaa väittää, että artistit tietoisesti tukisivat seksuaalista väkivaltaa, mutta fiktion taakse piiloutuminen ei ainakaan edistä kehittävää keskustelua.
Samalla on hyvä muistaa, ettei kyse ole yksittäisestä kappaleesta vaan laajemmin koko skenen ja rapin ongelmasta. Levy-yhtiö on hyväksynyt kappaleen julkaisun, eikä heidän vastuunsa ole keskustelussa juurikaan noussut esille. Surullisinta on kuitenkin ollut hyvin miesvaltaisen skenen hiljaisuus. Kohu lähti liikkeelle alun perin Johanna Valjakan kirjoittamista Instagram-stooreista, eikä tätäkin kohua älykkäästi kommentoineella räppärillä Fanni Noroilalla ollut mitään tekemistä kohun tai sen aiheuttaneiden artistien kanssa. Uuden aallon suomirapin suurimpien nimien panos julkiseen keskusteluun oli lopulta muutama repostaus raiskauskulttuurin pyramidista vasta kohun käydessä kuumana, mikä on melko laiska suoritus ihmisiltä, jotka kirjoittavat ja ilmaisevat itseään ammatikseen. Hätäinen ja epämääräinen kriisiviestintä ei välity vilpittömänä, eikä ole reilua, että päävastuu keskustelusta jää aina samoille ihmisille, yleensä naisille.
Muutama repostaus raiskauskulttuurin pyramidista vasta kohun käydessä kuumana on melko laiska suoritus ihmisiltä, jotka kirjoittavat ja ilmaisevat itseään ammatikseen.
Mitä Lewi ja Turisti sitten menettivät kohun myötä? Turistilta peruttiin yksi keikka ja esiintyminen Putouksessa, jonka jälkeen artisti laittoi myyntiin FREE TURISTI -tekstillä varusteltuja t-paitoja. Tämä ei varsinaisesti vahvistanut tunnetta siitä, että kohun syyt olisi ymmärretty ja otettu huomioon. Uhriutuminen vain polarisoi keskustelua, jossa on jo valmiiksi vaikea löytää yhteistä säveltä osapuolten huudellessa somevirtaan. Toisaalta kohussa oli myös positiivinen puolensa. Oli mitä mieltä tahansa artistien reaktioista ja argumenteista niin se, että Lewi ja Turisti suostuivat Ebrahimin haastatteluun ja olivat valmiita käymään avointa keskustelua, oli iloinen yllätys.
Suomirapin historiassa ei ole muutamaa tapausta lukuun ottamatta canceloitu juuri ketään, eivätkä kohut ole juurikaan vaikuttaneet artistien suosioon esimerkiksi YB:n tai Turistin kohdalla. Toisaalta olisi täysin kohtuutonta vaatia artistien urien loppumista sanoitusten vuoksi, kun seksuaalirikoksista syyllisiksi todetut näyttelijät Aku Hirviniemi ja Roope Salminen jatkavat vieläkin menestyksekästä uraa viihdealalla.
Artistien laimea reaktio kohuihin, sekä niiden suhteellisen vähäiset vaikutukset artistien uriin saavat miettimään, onko artisteilla välttämättä tarvetta tehdä mitään muutosta, jos heidän musiikkiaan kuunnellaan siitä huolimatta. Yhdysvalloissa on voinut jo pitkään menestyä suoltamalla mitä mieleen juolahtaa ja viime vuosien kehitys viittaisi, että tähän suuntaan mennään Suomessakin. Yhä misogyynisempien sanoitusten leviäminen (vai palaaminen) valtavirtaan on ehkä todennäköisin suunta, mutta haluammeko todella samanlaista rap-kulttuuria Suomeen kuin Yhdysvalloissa? En tiedä, mutta on laiskaa kopioida kritiikittömästi ja puolustaa toimintaansa vain sillä perusteella, että Yhdysvalloissakin tehdään näin. Vaihtoehtoisesti rap-artistit ovat usein pyrkineet siistimään sanoituksiaan salonkikelpoisimmiksi yrittäessään lyödä läpi valtavirtaan. Kumpikaan kehityskulku ei kuitenkaan ole kovin toivottava. Väkisin siistimällä saadaan yleensä aikaan vain huonoa ja laimeaa musiikkia, samalla kun suhtautuminen naisvihamielisiin sanoituksiin ei pohjimmiltaan muutu mitenkään. Myöskään kappaleiden poistaminen ilman niiden aiheuttaman kritiikin ymmärtämistä ei ole hyvä ratkaisu. Toiset tulkitsevat sen sensuurina ja toiset epäaitona anteeksipyyntönä.
Tässä tekstissä esimerkiksi joutunut Turisti on lahjakas ja karismaattinen artisti, joka on täysin kykenevä tekemään myös loistavaa musiikkia ilman sovinistisia heittoja. On vaikea ymmärtää, mitä lisäarvoa misogyyniset sanoitukset tuovat Mietin ääneen -kappaleeseen tai ylipäätänsä uuden aallon suomirappiin. Ebrahimi kysyykin haastattelun loppupuolella: mistä tarve naisvihamielisiin sanoituksiin syntyy? Artistit vastaavat rehellisesti, että he ovat itse halunneet tehdä tämäntapaista musiikkia, eivätkä he vielä aina osaa ajatella musiikkia tehdessä, että on olemassa yleisö, josta osa “ei pidä siitä, miten jotkut ihmiset puhuvat ja elävät”. Useita miljoonia streamauksia keräävinä artisteina olisi kuitenkin korkea aika ymmärtää, että yleisö tosiaan on olemassa, ja sen he haastattelussa myöntävätkin. Kritiikin mieltäminen kulttuuriseksi suvaitsemattomuudeksi vie keskustelun taas kauas artistien alkuperäisestä argumentista musiikin fiktiivisyydestä, vielä paljon vaikeammalle alueelle. Omasta taiteesta olisi kuitenkin tyylikästä kantaa vastuu, ja ilmaisunvapauteen vedotessa on hyvä muistaa, että siihen kuuluu myös vapaus kritiikkiin.