Teksti: Anni Juvonen
Kuvitus: Hanna Lehmonen
Turkkilaisten kotien kirjahyllyjen klassikkovalikoimaan kuuluu suomalaisesta näkökulmasta eräs melko yllättävä teos. Valkoliljojen maa kertoo menestystarinan Suomen kansasta. Turkin tasavaltaa rakentanut Atatürk viehättyi teoksesta niin, että asetti sen aikanaan jopa oppikirjaksi. Mitä teos tarkemmin ottaen pitää sisällään ja miksi se löysi hengenheimolaisuutta 1900-luvun alkupuoliskon Turkista?
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen hajonneiden imperiumien raunioissa Euroopassa kyti suuria muutoksia. Pariisin rauhansopimuksilla muodostettujen kansallisvaltioiden hakiessa muotoaan oli otollinen hetki kokeilla aatteiden soveltamista käytäntöön. Uudessa ajassa tarvittiin myös uudenlaisia
ihmisiä – ideaaleja kansalaisia, jotka muodostaisivat yhtenäisen kansan ja pohjan vakaalle valtiolle. Heihin valtion suvereniteetti nyt nojasi.
Myös yli 600 vuotta laajoja alueita Välimeren ympärillä hallinnut Osmanien valtakunta oli kutistunut Turkin tasavallaksi. Itsenäisyyssodan ja muiden väkivaltaisten vallankumouksen kuohuntojen jälkeen vuonna 1923 ensimmäiseksi presidentiksi oli asetettu kenraali Mustafa Kemal, joka sai myöhemmin kunnianimen Atatürk, ”turkkilaisten isä”. Atatürk muotoili monikansallisen Osmanien valtakunnan historiasta tarinan alistetusta turkkilaisten kansasta, joka oli nyt vihdoin saanut maansa takaisin itselleen.
Atatürk asetti keskeiseksi tavoitteekseen Turkin modernisoimisen ja kansalaisten sivistämisen ja alkoi toteuttaa suurta poliittista ja kulttuurillista vallankumousta sarjalla reformeja. Pohjatyötä olivat tehneet sulttaanit jo 1800-luvun alkupuoliskolta asti sekä ennen ensimmäistä maailmansotaa nuorturkkilaisten liike, mutta nyt otettiin suuria askelia. Tasavaltaisuus mahdollisti uskontoon kietoutuneen kulttuurin ja valtiorakenteen uudistamisen lainsäädännön voimin.
Reformein kohti modernien länsimaiden joukkoa
Osmanien aiemmin halveksuma, sivistymättömänä periferiana nähty Eurooppa oli käynyt läpi teollisen vallankumouksen ja näyttäytyi nyt edelläkävijänä, josta Turkki oli jäänyt jälkeen. Kansakunta tarvitsi moderneja kansalaisia, joilla oli turkkilainen identiteetti. Tämä johti myös edelleen jännitteitä aiheuttaviin vähemmistöjen turkkilaistamispyrkimyksiin.
Nationalismin lisäksi keskeistä Atatürkin sittemmin kemalismiksi nimetylle ideologialle oli valtion erottaminen uskonnosta ja sen vaikutusvallasta. Kalifaatti-instituutio lakkautettiin ja perustuslaista poistettiin maininta islamista valtionuskontona. Hieman myöhemmin perustuslakiin kirjattiin myös Ranskan mallia seuraten valtion sekularismi, turkiksi laiklik.
Sivistyneisyys ja liittyminen läntiseen maailmaan tuli osoittaa myös ulkoisesti. Reformien symbolina tunnetaan parhaiten kenties vuonna 1925 säädetty hattulaki, jolla kiellettiin fetsien, turbaanien ja muiden perinteisten päähineiden käyttö. Osmanien valtakunnan ajasta muistuttavat päähineet ja muu vaatetus nähtiin paitsi sivistymättömyyden myös islaminuskon symbolina. Atatürk julisti hattusaarnana tunnetussa puheessaan, että Turkin kansa oli timantti, jonka päältä oli pyyhittävä pois mutakerros. Tähän tarvittiin järeitä keinoja. Ainoaksi sallituksi miesten päähineeksi säädettiin länsimainen hattu ja lain rikkomisesta määrättiin seuraamuksena vankeusrangaistus. Lakia vastaan kapinaan nousseita myös teloitettiin.
Modernisaatio oli kuitenkin paljon muutakin. Islamista etäännyttiin myös ottamalla arabialaisen kirjaimiston tilalle käyttöön latinalaiset aakkoset. Kieltä uudistettiin korvaamalla merkittävän osan turkin kielen sanastosta muodostaneet persialaiset ja arabialaiset lainasanat turkkilaisilla. Koulunkäynnistä tehtiin ilmaista ja valtio perusti uusia kouluja ympäri maata. Naisten oikeuksia parannettiin ja he saivat äänioikeuden. Lisäksi moniavioisuus kiellettiin. Naisilta ei kielletty huivin käyttöä, mutta etenkin eliittiä kannustettiin luopumaan sen julkisesta käytöstä.
Jossain näillä main kemalistisen vallankumouksen ihanteiden joukkoon piirrymme myös me, vaatimattomat suomalaiset. Venäläisen Grigori Petrovin teos Valkoliljojen maa ilmestyi Turkissa ensimmäisen kerran vuonna 1928 ja pian kuvaus ”kulttuurihengeltään suuren ja voimakkaan Suomen” sivistyshankkeesta päätyi Atatürkin käsiin.
Valkoliljojen maa oli tasavallan alkuvuosikymmeninä oppikirjana sekä turkkilaisissa kouluissa että sotaoppilaitoksissa. Kirjasta tuli Turkissa joka kodin klassikko. Sitä myydään edelleen vilkkaasti ja markkinoilla on kymmenien eri kustantamoiden painoksia, mutta Suomessa se on jäänyt tuntemattomaksi. Mistä kertoo teos, joka määrittää Turkissa niin monen mielikuvia Suomesta?
Valkoliljojen maa – Suomi
Grigori Petrov oli pappi ja tuottelias kirjailija, joka oli viettänyt aikaa Venäjän vallan alaisessa Suomessa 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa. Aivan tuulesta hän ei siis kirjoituksiaan temmannut, vaikka Valkoliljojen maa onkin melkoisesti taiteellisia vapauksia ottava näkemys Suomen suurruhtinaskunnan asukkaista ja siitä, miten heihin syttyi sivistyksen liekki. Suurimman kunnian saa kansallisen herätyksen ajuri J. V. Snellman.
Kyseessä ei ole tietokirja, vaan kokoelma lyhyitä kirjoitelmia, jotka koostuvat pitkälti Snellmanin ja muiden kirjan hahmojen suuhun laitetuista, enemmän tai vähemmän todellisiin lausumiin perustuvista puheenvuoroista. Parhaiten teosta voisi kuvata Snellmanin ja hänen aikalaistensa ajatuksista ja tavoitteista inspiroituneena tarinakokoelmana, jonka tapahtumapaikkana on vieraan vallan alla ja karuissa luonnonoloissa kärvistellyt Suomi.
Teos kuvaa suomalaisen kansanvalistusprojektin ja kansallisen herätyksen kulta-aikaa, johon ajoittuu myös kansakoulujen perustaminen sekä kansalaisyhteiskunnan synty erilaisine järjestöineen ja liikkeineen. Valkoliljojen maa oikoo kuitenkin hieman historian mutkia ja esittää kansan valistumisen tapahtuneen Snellmanin ansiosta täydellisesti sekä ennennäkemättömän vauhdikkaasti, kun tämä ahkerasti kiersi Suomea ja ”sytytti lamppuja pimeisiin nurkkiin”.
Snellmanin hahmo kasvaa kirjassa myyttisiin mittoihin. Erään kirjan kertomuksen mukaan Snellmanin tulisieluisuus ja hyveellisyys sai erään hänen kohtaamansa kirjailijan ajautumaan niin suureen epätoivoon tajutessaan oman elämänsä menneen täysin hukkaan, että tämä päätyi ottamaan itseltään hengen.
Kirja ajautuu välillä myös hieman yllättäville poluille, mikä kuvaa teoksen hajanaisuutta. Halveksunnan kohteeksi joutuu omassa erillisessä luvussaan jalkapallo, joka on huumannut suomalaisen nuorison. Nuorten raajat alkoivat ahkeran harrastamisen seurauksena muistuttaa ”vesipuhvelin sääriä”, kun samalla älykkyys surkastui ja harteille uhkasi jäädä vain ”pässin pää”. Pallon potkiminen ei saanut nousta arvostuksessa älyllistä sivistystä korkeammalle.
Vaikka sinällään kirjan yhteys tositapahtumiin ja historiallisiin faktoihin on löyhä, on siitä löydettävissä joitakin keskeisiä ajatuksia, jotka tekivät ilmeisen vaikutuksen kemalisteihin.
”Älkää olko ajattelemattomia! Älkää tunkeutuko kuin madot vain omien pienten töidenne ja murheidenne roskakasaan.”
Merkityksellisen elämän arkkitehdit
Valkoliljojen maa käsittelee eri toimijoiden, kuten kirkon ja armeijan, mutta etenkin silloisen yhteiskunnan etujoukon, kuten virkamiesten ja opettajien velvollisuutta kansakunnan sivistämiseen. Eliitin ei tule käpertyä itseensä, vaan sen on jaettava tietoaan koko kansalle ja suhtauduttava intohimolla kansan elämän parantamiseen:
”Älkää olko ajattelemattomia! Älkää tunkeutuko kuin madot vain omien pienten töidenne ja murheidenne roskakasaan. Ajatelkaa valtionne perustuksen lujittumista yhä vahvemmaksi. Teidän tulee ajatella kansan yhä korkeampaa ja korkeampaa kouluttamista”.
Teos ei unohda myöskään vanhempien roolia kasvattajana. Jos vanhemmat juoruilevat ja keskustelevat tyhjänpäiväisyyksistä, asemasta ja rahasta sekä asettavat toisensa huonoon valoon solvaamalla toisiaan lasten nähden, on lapsien sielu lopulta kuin ”musta homeinen suo”. He tavoittelevat vanhempiensa kannustamana vain hyvää tulotasoa ja etuja itselleen, mutta eivät yhteiskunnan epäjärjestyksen korjaamista. Petrov kuvaa kirjassaan, että Suomessa opettajat alkoivat neuvoa vanhempia kuin lehmänkasvattajia siitä, kuinka jälkikasvun sielunelämää ohjattiin kunniallisen kansalaisen malliin.
Kirja kritisoi kuitenkin etenkin oppineiden sieluttomuutta ja intohimottomuutta sekä kansallistunnon puutetta. Korkeisiin tehtäviin pyrki ihmisiä, joiden tavoitteena oli vain statuksen saavuttaminen. He tuhlailivat rahojaan, elivät moraalitonta elämää ja toistivat muiden sanoja ajattelematta asioita itse.
Oppineet olivat pitäneet kulttuurin ja sivistyksen kansan tavoittamattomissa. He haukkuivat kansaa, mutta eivät antaneet aineksia kasvuun. Toisaalta kehuivat näiden sisukkuutta huonoissa oloissa, mutta jättivät sikseen olojen parantamisen. Elämän mukavuudet, taiteen nautinnot ja terveydenhuolto eivät kuitenkaan olleet vain korkeampia kansanluokkia varten, vaan niiden oli oltava kaikkien saatavilla.
Kansanvalistuksen armeijan oli siis valjastettava kaikki äly ja toimeliaisuus kansan hyväksi. Petrovin utopistisessa Suomessa koulutetut ihmiset eivät enää istuneet kapakoissa ja pelanneet korttia, vaan ahkeroivat kansan parissa. Siten he saivat merkitystä myös omaan, muuten tyhjään elämäänsä. Henkisen elämän jalostaminen oli ensisijaista, mutta sen ohella tärkeää oli myös terveydenhuollon ja asuinolojen parantaminen.
Valtion suuruus mitattaisiin kaikkien kansalaisten sivistyksen ja elämänlaadun tasossa, eikä valtion tule olla ”kuin suuri linna, jonka yläkerroksissa on suuria ikkunoita, avaria huoneita ja valoa, kun taas alakerta on pimeä, ahdas, kostea ja ikkunaton.” Kirjan kuvaamassa valkoliljojen maassa haave yhteiskunnan rakentamisesta nousi yksilön etujen tavoittelun edelle. Kulttuurin ja tiedon merkitys eivät olleet vain taloudellisen kehityksen sivujuonteita, vaan keskiössä.
Kansakunnan rakentamisen tematiikka tiivistyy kirjan viimeisessä tarinassa, jossa keskustelevat pimeyden henki ja elämän voima. Lopputuloksena väittelystä on toteamus, että elämää on vaikeaa pitää järjestyksessä, sillä aina joudutaan taistelemaan hajottavien pimeyden voimien kanssa. Siksi on uutterasti työskenneltävä ihanteidensa eteen. Tarina kysyy, tahdommeko olla “elämän taitavia rakentajia” vai “ryöstäjiä ja hajottajia”.
Kansa – olosuhteidensa tuote?
Valkoliljojen maa on myös perimmäisten ihmiskuvaa koskevien kysymysten äärellä. Kirja johdattelee pohtimaan sitä, uskooko ihmisten olevan pohjimmiltaan hyviä, oikeassa ympäristössä kukoistavaa aineista, vai vääjäämättä laiskuuteen, juoppouteen ja pahuuteen taipuvaisia, jotka on syytä jättää oman onnensa nojaan. Kansanvalistaja ei ajattele, että vika on ihmisissä itsessään, vaan heidän ympäristössään ja sen tarjoamissa mahdollisuuksissa.
Välillä saarnaajan paikan kirjassa ottaa ”Järvinen”: liike-elämässä menestynyt suomalaismies, joka kiittää saavutuksistaan kansanvalistajien antamaa kipinää. Tarina hänestä ja hänen rikolliseksi päätyneestä lapsuudenystävästään pyrkii havainnollistamaan, että ajautuminen rikoksen polulle voidaan estää kasvatustyöllä, eikä ihmisessä itsessään ole vääjäämättömästi turmion tielle vieviä ominaisuuksia.
Valkoliljojen maa piirtää romantisoidun kuvan kaikkeen kykenevästä ja hyveellisestä kansan aineksesta. Kun pienessä Suomessakin kansalaisista kuoriutui sinnikkäällä työllä puhtoisia valkoisia liljoja ja ”kansan henkinen taso alkoi kohota kuin taikina”, voivat muutkin kansakunnat pystyä samaan. Olisivain annettava kaikille mahdollisuus tulla ihmisiksi.
Sata vuotta valkoliljojen maata
Valkoliljojen maan yhtymäkohdat kemalismin tavoitteisiin ja toteutuskeinoihin selittävät kirjan suosiota ja sen aikanaan saavuttamaa asemaa oppikirjana. Sattumalta Valkoliljojen maan viimeisellä sivulla käytetään myös samaa kielikuvaa kuin Atatürk hattusaarnassaan: Suomen kansa oli timantti, joka oli vain puhdistettava savesta ja hiottava mestarin käsissä.
Snellmanin mukaan valtio ja historia eivät ole yksilöä varten vaan yksilö niitä varten – tällaista kansallistunnon nostattamista ja moraalin kohottamista tarvittiin turkkilaisen kansallisen identiteetin ja modernin kansallisvaltion luomiseksi. Toisaalta sivistys sekä luku- ja kirjoitustaito oli tuotava kaikkien ulottuville, jotta tasavallan perustana olevat rationaalisuus ja tieteellisen tiedon ymmärrys leviäisivät laajalti.
Kirjan nykyistä suosiota selittänee osin kuitenkin myös sen tarjoama yleisempi elämänfilosofia. Valkoliljojen maa herättelee asennoitumaan elämään kunnianhimoisesti, aidosti merkityksellisiä asioita tavoitellen, sekä pyrkimään henkisen vaivannäön avulla johonkin itseään suurempaan.
Atatürk on Turkissa edelleen suuri kansallissankari. Lain tasolla maa on yhä sekularistinen ja Atatürkiin henkilöitynyt ideologia, kemalismi, on edelleen Turkin virallinen valtion ideologia, vaikka nykypolitiikka on etääntynyt kemalismin periaatteista ja uutterasti rapauttanut demokratiaa. Modernien länsimaisten valtioiden joukkoon kuulumisen ihanne on vaihtunut tavoitteeseen näyttäytyä islamilaisen sivilisaation johtajana.
Myös valkoliljojen legenda elää Turkissa yhä. Katu, jolla Suomen Ankaran suurlähetystö sijaitsee, nimettiin Suomi 100-juhlallisuuksien kunniaksi Valkoliljojen kujaksi. Petrovin teoksen muotoileman ihannemaan tarinan uskottavuutta on kannatellut johdonmukaisesti jatkunut kehitys hyvinvointivaltioksi ja kansainvälisesti huomioitu menestys niin koulutuksen kuin onnellisuudenkin saralla.
Täällä pohjoisessa toki tiedämme myös omat vajaavaisuutemme yhteiskuntana. Ehkäpä valkoliljojen tarinasta jää silti meillekin jotain käteen. Oman aikansa elitismin, agendan ja maailmankuvan suodattamisen jälkeen siitä voi löytää oppia myös tämän päivän haasteisiin: Älkäämme hajottako itsekkäin pyrkimyksin yhteistä hyvää, vaan tavoitelkaamme aidosti merkityksellisiä asioita sekä tieteelliseen tietoon nojautuvaa maailmaa, jossa mahdollisuus hyvään ja elämisen arvoiseen elämään toteutuu kaikille.