Teksti: Arttu Uuranmäki
Kuva: Venla Kalliokoski
Kesällä 2019 Suomen ylioppilaskuntien liitto SYL ehdotti opiskelijoille yhteiskunnan kustantamaa palkallista kesälomaa. Julkisuudessa kupli heti. Keskustelusta itselleni ja varmasti monelle muullekin opiskelijalle jäi vahvimmin mieleen Kauppalehden vastaavan päätoimittajan Arno Ahosniemen Twitterissä vetämä yhtäsuuruusmerkki korkeakouluopiskelijoiden ja ”laiskanpulskeiden syöttöporsaiden” välille. Eikä Ahosniemi ollut ainoa, jonka kommentointi äityi hämmentävän ilkeäksi. Monet ivailijoista olivat yhteiskunnallisesti korkeissa valta-asemissa. Ällötti. Halventavat kuvaukset tuntuivat älyttömiltä suhteessa omaan kokemukseeni valtsikasta, jossa opiskelijoiden uupumus ja kohtuuton työmäärä ovat liian yleisiä ilmiöitä.
Noh, todellisuudessahan SYL ei esittänyt kannanotossa palkallista kesälomaa, vaan nosti esiin opiskelijoiden epäsuhtaisen mahdollisuuden lepoon ja ehdotti ratkaisuksi perustuloa. Itse keskustelustakin on jo puoli vuotta. Miksi siis penkoa luurankoja kaapista?
Kyseinen julkinen pienoismyrsky jätti avoimeksi kysymyksen: miksi nuoria kuunnellaan niin heikosti tässä maassa? Kuten Helsingin Sanomien Valtteri Parikka huomautti, opiskelijoiden uupumus on tosiasia, joka ei katoa vähättelyllä (HS 8.7.2019). Mielenterveystilastot, kuin myös opiskelijoiden kokemukset laajemmin, ohitettiin kuitenkin keski-ikäisten kommentoijien omasta etuoikeutetusta positiosta annetulla mutuilulla ja omien opintovuosien nostalgialla.
Ahosniemi kommentoi toki myöhemmin Jylkkärille (17.9.2019), että hänen tarkoituksenaan oli vain satiirilla tuoda esiin opiskelijoiden etuoikeutettu asema, eikä esimerkiksi halventaa mielenterveysongelmista kärsiviä. Olen samaa mieltä siitä, että opiskelijat ovat ryhmänä koko väestöön verrattuna etuoikeutetummalla puolella. Silti Ahosniemen kommentti, kuten koko keskustelu kääntyi täysin eri urille alkuperäisestä avauksesta. Opiskelijoiden uupumus jäi marginaaliin. Mielenterveysongelmat eivät katso sosioekonomista asemaa, ne ovat ongelma missä ikinä ilmenevätkään.
Jos julkinen vastaanotto jää tälle tasolle on selvää, että nuorten on tultava yhä enemmän osaksi kansalaisyhteiskuntaa ja julkista keskustelua, näitä demokraattisen järjestelmän peruspilareita. On ravisteltava kaiken-maailman-ahosniemiä henkseleistä ja huudettava palkeet laulaen: ”HALOO, ULOS SIELTÄ KUPLASTA!”
Samaan syssyyn voisi myös jokaiselle nuorten ilmastoaktivismin vähättelijälle muistuttaa, että tämänkin toiminnan takana on perusteltuja näkemyksiä, ja että aikuisen ihmisen tulisi vastata asiallisesti. Satiiria tai ei, huumori ei ole paras keskustelun väline silloin, kun se kohdennetaan jo valmiiksi alakynnessä olevaan.
Eikä kuitenkaan pidä unohtaa, mitä voimme itse tehdä itsemme hyväksi. Tässäkin tiedekunnassa liian usein kuultu ”pakko uusia nelonen” kytkeytyy mitä ilmeisimmin kandiohjelmien sisäisiin opintosuuntahakuihin. Vaikka ongelma on tutkintorakenteissa eikä siksi ole kiinni vain asennemuutoksesta, voimme varmasti helpottaa joitakin kilpailun tuottamia lieveilmiöitä. Lähes yhtä paljon kuin olen todistanut opiskelutovereiden uupumuksen hetkiä, olen todistanut myös rohkaisevia sanoja ja halauksia, lämpöä ja lempeä. Muistetaan pitää niistä kiinni.