Teksti: Jenni Sundqvist
Kuvat: Jenni Sundqvist & Virpi Dufva
Vuoden 2019 Suomen YK-nuorisodelegaatti ja viidennen vuoden yleisen valtio-opin opiskelija Jenni Sundqvist reflektoi kokemuksiaan YK:n sosiaalisen kehityksen toimikunnan istunnosta New Yorkista ja pohtii maailman muuttamista instituutioiden sisältä käsin aikana, jolloin luottamus perinteisiä poliittisen osallistumisen muotoja ja muodollisia instituutioita kohtaan on laskussa.
Luettuani hakukriteerejä nuoresta, kansalais- tai nuorisojärjestöissä kokemusta hankkineesta sekä YK-asioista kiinnostuneesta ja niistä jo jonkin verran tietävästä, kielitaitoisesta henkilöstä, joka vuoden ajan toimisi linkkinä suomalaisten nuorten ja Yhdistyneiden Kansakuntien välillä, mielenkiintoni heräsi välittömästi. Päätöstä lähteä mukaan hakuprosessiin puolsivat usean vuoden kokemus Helsingin YK-nuorista, politiikan tutkimuksen pääaineopinnot, omat korkeakouluharjoitteluni sekä halu vaikuttaa. Siihen Suomen YK-nuorisodelegaatin tehtävä on mitä oivallisin: YK-nuorisodelegaatilla on nimittäin kaksoismandaatti. Yhtäältä luottamustehtävä mahdollistaa pääsyn YK:lle Suomen valtuuskunnan jäsenenä. Se avaa ovia YK-järjestöihin, YK:n sihteeristöön ja muiden maiden YK-edustustoihin tavalla, joka ei olisi mahdollinen kansalaisyhteiskunnan edustajana. Se ei kuitenkaan tarkoita, että jokaisessa tilaisuudessa pitäisi sovittaa kannat yhteen ulkoministeriön kanssa, mikä on luonnollinen vaatimus, jos pitää puhetta Suomi-kyltin takaa. Koska valinnan Suomen YK-nuorisodelegaatin luottamustehtävästä tekevät vuosittain Suomen Nuorisoyhteistyö Allianssi, joka edustaa 130 nuorisojärjestöä Suomessa, ja Suomen YK-liitto, jonka jäsenistöön kuuluu 67 kansalaisjärjestöä, luo tämä mandaatin puhua myös kansalaisyhteiskunnan edustajana. Mielestäni tätä ihanteellisempaa yhdistelmää on vaikea löytää muualta.
Kysymysmerkkejä puolestaan herättivät epävarmuus YK-nuorisodelegaatin luottamustehtävän vaikuttavuudesta ja toisaalta sen sisäänrakentumisesta kansainväliseen järjestelmään, jossa jo lähtökohtaisesti on puutteita. Koska kansainvälinen järjestelmä rakentuu valtioiden ja niiden intressien ympärille, sulkee se pois valtioiden sisäiset konfliktit ja ihmisryhmät, joilla ei ole valtiota, jota edustaa. Mietin, mikä vaikutus Suomen YK-nuorisodelegaatin YK:n yleiskokouksessa New Yorkissa pidettävällä kolmen minuutin puheenvuorolla on 193 jäsenmaan joukossa. Mietin myös, miten voin yksittäisessä puheenvuorossa tuoda esille keskeiset, nuorten kannalta olennaiset asiat ilman, että tuotan kuvaa nuorista monoliittisena ryhmänä.
Kaksi viikkoa, jotka vietin helmikuussa YK:n sosiaalisen kehityksen toimikunnan 57. istunnossa New Yorkissa onnistuivat valamaan luottamusta siihen, että yksittäisellä YK-nuorisodelegaatilla voi halutessaan olla suurikin rooli ja vaikutusmahdollisuus kansainvälisen politiikan syövereissä.
Sosiaalisen kehityksen toimikunta on perustettu vuonna 1946 ja sen mandaattiin on vuodesta 1995 kuulunut Kööpenhaminan sosiaalisen kehityksen maailmankonferenssin toimintaohjelman seuranta ja täytäntöönpanon toteuttaminen. Käytännössä vuosittain järjestettävä kaksiviikkoinen istunto on mahdollisuus käydä yleistä keskustelua sosiaalipolitiikasta valtionjohdon, keskeisten ministeriöiden ja kansalaisyhteiskunnan välillä. Suomen osalta istuntoa koordinoi sosiaali- ja terveysministeriö, jonka kutsumana myös minä osallistuin istuntoon Suomen YK-nuorisodelegaatin roolissa. Valtuuskunnan muut jäsenet olivat asiantuntijoita sosiaali- ja terveysministeriöstä, Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselta, Dufva Vanhus- ja lähimmäispalveluliitosta sekä Suomen sosiaali- ja terveys ry:stä. Heidän lisäkseen valtuuskuntaan kuului Help Age Internationalia edustava professori Vappu Taipale, joka on osallistunut kyseiseen istuntoon vuodesta 1985 lähtien. New Yorkista käsin valtuuskuntaa täydensivät suurlähettiläs Jussi Tanner, ministerineuvos Jyrki Terva ja ulkoasiainsihteeri Helena Jauhiainen Suomen pysyvästä YK-edustustosta.
”Vaikka istunnon avauspuheenvuorossa tuotiin esille, että eriarvoisuuden torjuminen on avainasemassa koko Agenda2030 – kestävän kehityksen tavoitteiden saavuttamiselle, on se tavoitteista kaikista hankalin poliittisen tahtotilan näkökulmasta.”
On hienoa, että YK-nuorisodelegaatin rooli ja nuorten asiantuntemuksen merkitys on alkanut korostumaan myös eri aihealueita käsittelevien YK:n toimikuntien ja foorumien osalta varsinaisen syksyllä pidettävän YK:n yleiskokouksen lisäksi. Koen, että YK:n sosiaalisen kehityksen toimikunnan istunto on keskeinen foorumi nuorten näkökulmasta erityisesti tänä vuonna, koska istunnon pääteemat olivat eriarvoisuus ja sosiaalisen inkluusion ongelmat.
Istunnossa nostettiin esiin nuorisotyöttömyys, joka on lähes poikkeuksetta kaikissa valtioissa valtakunnallista työttömyysastetta korkeampi, nuorten kohtaama palkkadiskriminaatio ja yleisesti hidas palkkakehitys työmarkkinoilla sekä uusliberaali talouspolitiikka, jonka seurauksena koulutus- ja terveyspalveluja on yksityistetty vuodesta 1980 lähtien. Tämän on katsottu lisänneen koulutus- ja terveyseroja erityisesti nuorten osalta, sillä korkeat lukukausimaksut ovat tehneet opiskelusta lainapainotteisen. Uusliberalismi ja sen yhteiskuntia muuttava vaikutus olikin vahvasti esillä istunnossa. Sekä istunnon virallisissa tilaisuuksissa että istunnon ympärillä järjestetyissä sivutapahtumissa tuotiin yksiselitteisesti esille, että yhteiskuntamme ovat muutoksessa, mikä haittaa yhteiskuntarauhaa ja luottamusta pysyviin instituutioihin.
Äärimmäinen köyhyys ja äärimmäinen varallisuus ovat eriarvoisuuden kääntöpuolet, joihin tulisi puuttua. Pelkästään hoitamalla äärimmäistä köyhyyttä ei pystytä ratkaisemaan syvempää tulonjaollista ongelmaa, joka on seurausta varallisuuden kasautumisesta ja yhteiskuntien eriarvoisuudesta. Vaikka istunnon avauspuheenvuorossa tuotiin esille, että eriarvoisuuden torjuminen on avainasemassa koko Agenda2030 – kestävän kehityksen tavoitteiden saavuttamiselle, on se tavoitteista kaikista hankalin poliittisen tahtotilan näkökulmasta. Ongelmaa havainnollistaa se, ettei yksikään YK:n 193 jäsenmaasta ole tehnyt vapaaehtoista maaraporttia sen edistymisestä.
”Muutos kunnioittaisi erilaisia paikallisia konteksteja eri puolella maailmaa toistamatta normatiivisia oletuksia siitä, miltä kansalaisyhteiskunnan tulisi näyttää.”
Istunnon yhteydessä järjestettiin myös kansalaisyhteiskuntafoorumi. Kuten arvata saattaa, keskustelun sävy oli entistä kriittisempää, sillä valtioiden virallisten edustajien tilalla oli lukuisten kansalaisjärjestöjen edustajia keskustelemassa eriarvoisuudesta ja sosiaalisesta inkluusiosta. YK-tasolla kansalaisyhteiskunta on käsitteenä vakiintunut lähes poikkeuksetta viittaamaan ei-valtiollisiin järjestöihin. Osa Suomen valtuuskunnan jäsenistä suomensikin Civil Society Forumin omissa sosiaalisen median päivityksissään kansalaisjärjestöfoorumiksi kansalaisyhteiskuntafoorumin sijaan, sillä se vain on kuvaavampi ilmaus tilaisuudelle.
Tätä niin kutsuttua uusliberaalia ymmärrystä kansalaisyhteiskunnassa tukee käytäntö, jossa osallistuakseen YK:lle kansalaisyhteiskunnan edustajana, tulee henkilön kuulua järjestöön, jolla on YK:n sosiaali- ja talousneuvoston konsultoiva status. Sitä tulee erikseen hakea YK:n sosiaali- ja talousneuvostolta. Tämä käytäntö suosii isoja järjestöjä ja sulkee ulos pienillä resursseilla toimivat nuorten johtamat järjestöt. Tämän lisäksi se luo normatiivisia oletuksia siitä, miltä kansalaisyhteiskunnan tulisi näyttää, mikä sen roolin tulisi olla, ja ketkä ovat sen oikeutettuja edustajia määrittelemään globaalit ongelmat. Tämä lieneekin suurin selitys sille, miksi sali oli täynnä lähinnä länsimaisten kansalaisjärjestöjen edustajia. Niin kutsuttu globaali etelä oli vahvasti aliedustettuna, minkä erityisesti kansalaisyhteiskuntafoorumin järjestäjät kokivat ongelmaksi.
Keskusteltuani aiheesta muiden Suomen valtuuskunnan jäsenten kanssa päädyin nostamaan kissan pöydälle. Käytin puheenvuoron kansalaisyhteiskuntafoorumin julistuksen hyväksymisvaiheessa. Puheenvuorossani kritisoin julistuksen vahingollista käsitystä kansalaisyhteiskunnasta, jolla on vahva konnotaatio kansalaisjärjestöjen kanssa. Toin esille, kuinka nuoret marssivat kunnianhimoisemman ilmastopolitiikan puolesta ympäri maailmaa #fridaysforfuture -mielenosoituksissa. Kuinka naiset ympäri maailmaa ovat vihdoin saaneet äänensä kuuluviin seksuaalisen väkivallan ja häirinnän kitkemiseksi #metoo -kampanjan avulla. Vetosin salissa oleviin kansalaisyhteiskunnan edustajiin ja kansalaisyhteiskuntafoorumin puheenjohtajaan, että myös näiden toimijoiden äänien tulisi olla mukana keskustelussa ja täten julistuksen tulisi tunnistaa nämä kansalaisyhteiskunnan muodot konkreettisena kirjauksena, eikä rajoittaa kansalaisyhteiskuntaa tarkoittamaan ainoastaan järjestäytyneitä kansalaisjärjestöjä. Muutos kunnioittaisi erilaisia paikallisia konteksteja eri puolella maailmaa toistamatta normatiivisia oletuksia siitä, miltä kansalaisyhteiskunnan tulisi näyttää. Kyseenalaistin myös julistuksen oletuksen kansalaisyhteiskunnan toimeenpanevasta ja avustavasta roolista suhteessa valtioon. Asetelman tulisi pikemminkin olla, miten hallitukset voisivat lisätä kansalaisyhteiskunnan osallisuutta päätöksentekoon ja agendan määrittelyyn. Vain tätä kautta voimme lisätä politiikkatoimien uskottavuutta ja omistajuutta.
”Epäilykseni siitä, voiko Suomen YK-nuorisodelegaattina oikeasti vaikuttaa, saati säilyttää kriittistä lähestymistapaa kansainvälisiin suhteisiin, ovat kariutuneet pois.”
Monet sanovat, että kyllä YK:lle mahtuu puhetta. Kyseinen puhe keräsi kuitenkin sen verran mielenkiintoa, että se päätyi laatimani tekstiehdotuksen kautta YK:n sosiaalisen kehityksen toimikunnan 57. istunnon alla hyväksytyn kansalaisyhteiskuntafoorumin julistuksen kolmannen kappaleen lauseeseen. Siinä todetaan, että kansalaisyhteiskunnan määritelmä ulottuu organisoitujen kansalaisjärjestöjen lisäksi koskemaan mielenosoituksia, kampanjoita, vetoomuksia ja jopa yksittäisten ihmisten roolia. Tämän lisäksi sain ujutettua mukaan kirjauksen uusien osallistumismuotojen tarpeesta julistuksen loppuun, jossa käsitellään ehdotettuja toimenpiteitä. Epäilykseni siitä, voiko Suomen YK-nuorisodelegaattina oikeasti vaikuttaa, saati säilyttää kriittistä lähestymistapaa kansainvälisiin suhteisiin, ovat kariutuneet pois. Haluan uskoa, että kyseinen käsitteen muutos kansalaisyhteiskuntafoorumin julistuksessa vaikuttaa konkreettisiin politiikkatoimiin ja myös kansalaisyhteiskunnan kokoonpanoon YK:n tasolla pitkällä aikavälillä. Asian eteenpäin viemistä tulevaisuudessa helpottaa myös konkreettinen päätöslauselma, jonka ymmärrykseen kansalaisyhteiskunnasta voi tästedes viitata.
Uskon, että YK luo parhaan mahdollisen alustan valtioiden rajat ylittävien ongelmien muotoilemiselle ja yhteisten normien laatimiselle, vaikka sukupolveni usko perinteisiä poliittisen osallistumisen muotoja, kuten äänestämistä, ja formaaleja instituutioita kohtaan näyttäisi koko ajan laskevan. Oli hienoa päästä vaihtamaan ajatuksia aiheesta myös kyseisten asioiden parissa vuosikymmeniä toimineiden Suomen valtuuskunnan konkarijäsenten kanssa. ”Me yksinkertaisesti ajattelimme, että pyrimme mukaan eri instituutioihin ja järjestöihin ja tätä kautta pystymme muuttamaan niitä ja maailmaa sisältäpäin”, oli professori Vappu Taipaleen vastaus pohdintaani sukupolviemme eroista vaikuttamisen näkökulmasta ja omasta roolistani Suomen YK-nuorisodelegaattina kävellessämme YK:n pääkonttorin käytävillä New Yorkissa. Hän on yksi merkittävimmistä suomalaisista tienraivaajista sosiaalisen oikeudenmukaisuuden, sukupuolten tasa-arvon ja pasifismin saralla. Siksi tiedustelin hänen mielipiteitään maailman muuttamisesta virallisten instituutioiden kautta, kuitenkaan kyynistymättä. Haluan uskoa, että maailmaa voi pyrkiä muuttamaan instituutioiden sisältä käsin myös 2010-luvulla. Se vaatii kuitenkin uusia ideoita demokratian radikalisoimisesta nykyisen monenkeskisen järjestelmän puitteissa globaalilla tasolla, jotta monenkeskisyys jälkimodernissa maailmassa oikeasti toteutuisi ja globaali demokratiavaje kaventuisi.
