Teksi: Eero Lipponen
Kuva: Wikimedia Commons

Lapsuudenkuvia Puruveden rannalta on Eero Lipposen kirjoittama lyhyt tekstisarja. Pienet mökkimaisemaan sijoittuvat “ajatuskuvat” ja tuokiokuvaukset lähestyvät teemoja muistamisen logiikasta miehiseen ahertamiseen ja tarinoiden merkityksestä leikkimisen riemuun. Lipposen fragmenttisarjan kaikki osat ovat nyt julkaistu Tutkaimessa. Aiemmat osat ovat Mökkitie, Vanha piha, Laituri ja Makuualkovi.

Pihan nuoruus

Viime kesänä kävin taas mökillä. Se oli viimeinen kerta. Mökki ei enää kuulu meille. Sillä on nyt uudet omistajat. Heillä on pieniä lapsia. 

Piha tuntui lapsellisen pieneltä. Se oli jäänyt pieneksi. Olin kasvanut sen mittojen yli, hävittänyt mitattomuuden tajun. 

Kun kapusin parkkeeratusta autosta mökin pihalle, huomasin pihan pienuuden samaan tapaan kuin aikuisen pakotettu kyyristyminen leikkimökin ovella paljastaa hänelle maailman miniatyyrikoossa: Kaikki nuo pienen pienet teekupit ja pienen pienet leikkilautaset, joille pienen pienestä leikkikannusta kaadetaan pienen pieniä hiekanjyväsiä. Ja kaikki nuo pienille seinille ripustetut pienet seinäpiirrustukset, joihin on pienillä värikynillä piirretty pienet kulma-auringot valaisemaan pieniä maailmoja. 

Piha tuntui pieneltä, sen etäisyydet kuroutuneilta. Jos näkökenttäni olisi pihalle tullessani ollut liinalla peitetty, olisin törmännyt aitalta mökille kävellessäni seinään, koska lapsuuden mittayksikkö olisi uskotellut minun olevan vasta puolimatkassa, kun olisin ollut jo askeleen päässä murtuneesta varpaasta. 

Tämä pienuus hämmästytti minua, eikä ensimmäistä kertaa. Mietin: tarkalleen ottaen milloin pihasta oli tullut pieni? Minä vuonna muutos ensimmäistä kertaa havaittiin? Tehtiinkö löydös jo vuonna 2009 vai vasta 2012? 

Epäilen, että ensimmäinen arvaus osuu lähemmäs totuutta, mikä on surullista. Joka tapauksessa tapahtunut kehitys oli ollut vääjäämätön. Piha oli peruuttamattomasti pienentynyt. 

***

Olisi kuitenkin virhe kuvitella, että vaikutelma pihan pienuudesta olisi ollut seurausta kasvamisesta. Asia on pikemminkin päinvastoin. Paikkojen pienuuden vaikutelma on aina seurausta eräänlaisesta supistumisesta, nimittäin mielikuvituksen supistumisesta. Kyse on kykenemättömyydestä leikkiä. Ja mitä on leikki? 

Leikki on vapautta. Se on ennen kaikkea vapaata, ja näin on siitä huolimatta, että se on aina rajattua, toimintaa, joka on ajallisesti ja paikallisesti rajattua. 

Leikki on vapautta. ”Lapsi ja eläin leikkivät, koska niillä on siitä huvia, ja juuri siinä on niiden vapaus”, kuten Johan Huizinga määrittelee. Leikki ei ole vastaus mihinkään erityiseen biologiseen vaistoon tai kehityspsykologiseen tehtävään. Se ei ole ihmisolemuksen toteuttamista eikä luonnon asettaman kohtalon täyttämistä. Leikki on huvia, eräänlaista viattomuutta ja vapauden todeksi tekemistä. 

Leikki on rajattu. Se alkaa siinä silmänräpäyksessä, kun puumiekat kiskaistaan halkovarastosta kuin tupesta. Se alkaa siitä yhdestä sanasta, jolla sopimus asettaa pihapuut taistelutantereen äärimmäisiksi rajoiksi. Ja leikki loppuu siinä, missä arki alkaa, sillä hetkellä, kun ”syömään!” -huuto pudottaa taivaallisen usvakerroksen, jonka alta paljastuu tavallinen piha. Yhtäkkiä yhtäkään örkkiä ei olekaan kaadettu. Vain äidin kukkapenkki on turmeltu. 

Ne ovat nuo leikin rajat, joiden sisällä maailma on ääretön niin, että keinulla voi matkustaa Linnunradan taakse. 

***

Äärettömyys on myös minun kokemukseni leikistä. Juurin leikin rajoissa mökin piha oli suuri. Leikki oli aina jopa tenhovoimaisempi kuin tarina, joka meille lapsille iltaisin luettiin. 

Vaikka sadut veivät meidät köyhimpiin tupiin ja rikkaimpiin palatseihin, korkeimmille vuorille ja avarimmille tasangoille, vain leikin rajojen sisällä saavutimme todellisen rajattomuuden tajun.  

Vaikka kertomukset Kalo Dantista, prinsessasta jäävuorella, tyhmyri Dilinosta, kauniista velhosta ja väkevästä Jepaksesta peittelivät siskonpedin unimaailmalla, kuluivat päivämme joka kerta oudommin kuin unissa.

Aamulla auringon säteet nipistivät meidät hereille. Kuin vaarallisen hyönteisen pistäminä hyökkäsimme heti pihamaalle. 

Kaikissa varjoisissa nurkissa pesi örkkiparvi. Ovenpieltä raottamalla sai nuolisateen päälleen. Pieksimme kepeillämme ilmaa kuin olisimme joutuneet heinäsirkkojen pyörremyrskyn silmään. 

Hintelät huitaisumme tuskin riittivät örkkiparven hajottamiseen. Siksi me tulimme kokoamme suuremmiksi, yleviksi, miltei runohahmoisiksi olennoiksi, Miekkamiehiksi. Viitta valahti hulmuavan tukan jatkeeksi. Arjen pimeät laaksot vajosivat allemme, kun kohosimme sankareina sumuvuorille. 

Kuolleiden örkkien ruumiit viskoimme niemenkärjestä veteen kuin Legolas ja Gimli, jotka kumoavat örkkien tikkaita Ämyrilinnan muurilta. Peter Jacksonin Taru sormusten herrasta -elokuvat olivat minun ja serkkuni suurimpia innoittajia. 

Taistelun voivuttamina kävimme pihakeinun kyytiin. Otimme vauhtia kiskomalla ruosteen kukittamaa kettinkiä. Käsissämme se muuttui avaruusaluksen futuristiseksi ohjaussauvaksi. Ryminällä kaarsimme Saturnuksen renkaan ali, päistikkaa jonkin mustan aukon läpi. 

***

Kun viime kesänä vierailin taas mökillä, olivat uudet omistajat lapsineen käyneet jo katsastamassa paikan, joka heille myöhemmin luovutettaisiin. Kaikki oli siististi järjestyksessä. Nurmikko leikattu, kuisti lakaistu ja sisällä epäilyttävän hyvä tuoksu. 

Kuvittelin, että mökki tultaisiin pilaamaan instagram-kuvattavalla kasvojen kohotuksella, mikä onkin jo tapahtunut. Uuden omistajan somekanavat tuuttaavat todistusainaistoa. Mutta ei mökki silti pilalla ole. 

Kun astelin viimeisiä kertoja rannasta kuistille, tarttui jalkaani jotain. Tutkittuani hetken tapahtunutta vahinkoa huomasin astuneeni suklaakarkkiin. Jaaha. On täällä kaikesta ulkokultaisesta siisteydestä huolimatta sittenkin sotkettu, päättelin. 

Ja jo kahden askeleen päässä oli seuraava roska: karkkipaperi. Kun sitten hämmennyksen vallassa nostin katseeni ylös, havaitsin, että kaikkialla oli keksinpuolikkaita ja suklaapaloja. Hetken näytti siltä, että pihalla olisi tuota hyvänmakuista törkyä samoissa mitoissa kuin Kaivopuistossa on kaljatölkkejä sen jälkeen, kun ylioppilaat ja työläiset ovat käyneet sen sotkemassa.

Sitten näin lelulapion maassa ja oivalsin: tämä ei ole ylioppilaiden työtä eikä työläisten tekosia. Lapset ne olivat makeisia heitelleet! Aikuiset eivät olleet huomanneet, mitä oli tapahtunut, kun karkit olivat kiitäneet tulihiilinä ilman halki. Ja ehkä ne olivatkin lasten käsissä olleet jotain tähdenlennon kaltaisia; kuin syöksyjä taikasauvoista, joiden kosketuksesta kivet räjähtävät kukkimaan. 

Pysähdyin hetkeksi paikoilleni. Aurinko tiputti viimeisiä säteitään järveen. Kiersin katseellani ympäri tuon sotketun pihan, paikan, jossa olin viettänyt lukuisia kesäpäiviä. Niin monia, että tuntui kuin sen joka soppi olisi täynnä tiivistettyä, yhteen keriytynyttä aikaa. 

Sillä hetkellä tunsin, että nuo karkkipaperit olivat kukkia, suklaapalat taikahippuja, ja että niitä oli kaikkialla, loputtomasti, aina äärettömyyteen asti.