Teksti: Helmi Soininvaara
Ilmastolakot ympäri maailman ovat haastaneet poliitikkoja toimimaan ilmastokriisin hillitsemiseksi. Politiikka on kuitenkin parhaimmillaankin liian hidas toimimaan akuutin uhan edessä, eivätkä ilmastonmuutosta lietsovat rakenteet muutu noin vain.
”Miten te kehtaatte?”
Greta Thunbergin voimallinen puhe levisi nopeasti häntä seuraavan maailman tietoisuuteen, ja jätti tuskin ketään sen kuullutta kylmäksi. Gretasta on tullut symboli ja ilmiö, joka pitää ääntä elämänmuotoamme uhkaavasta tuhosta ja nostaa ilmastoahdistuksen yleisönsä mieliin ja tunteisiin.
Ilmastokriisin herättämät tunteet ovat ilmastokeskustelun suuri voimavara, joka on tähän asti laajalti uupunut keskustelusta niiden vuosikymmenten ajan, kun ilmiö tieteellisesti todennettavissa olevana tosiasiana on ollut olemassa. Tunteellinen puhe vetoaa, ja siitä kertovat ainakin Eduskunnan edustalla lakkoilleet tuhannet mielenosoittajat, joista osalla oli mukanaan Gretan puhetta siteeraavia kylttejä. Maailmanlaajuisesti lakkoihin osallistui miljoonia ihmisiä – se lienee menestyneimpiä yhteiskunnallisia liikkeitä ikinä ainakin, jos katsotaan osallistujamääriä eikä tavoitteiden toteutumista. Elämme globaalissa hätätilassa, ja ahdistus tulevaisuutemme puolesta synnyttää vihdoin valtavia kansanliikkeitä, nuoret niiden etunenässä.
Tilanne on radikaalisti erilainen kuin vuosi sitten, jolloin ilmastonmuutos oli oikeastaan vasta ensimmäistä kertaa noussut voimalla yleiseen keskusteluun. Ilmastopuhe oli tuolloin vielä teknistynyttä, ja sitä oli vaikea ottaa lyhytjänteisen politiikan osaksi. Keskustelua dominoivat skenaariot ja spekulointi teknologisista ratkaisuista. Teknologiaoptimismi tuntuu kuitenkin viime aikoina hiipuneen, ja nyt mielenosoituksissa kautta maailman haastetaan poliitikkoja radikaalimpiin toimiin. Yhä useammin ilmastokriisi katsotaan jatkuvan talouskasvun tavoittelun syyksi ja järjenvastaisille kulutusjuhlille halutaan stoppi. ”System change not climate change!” vaadittiin ilmastolakossa Helsingissäkin.
Vaikka vasemmistolainen politiikka ei ole kaikkien mielestä ratkaisu ilmastonmuutokseen, tuntuvat poliitikot poliittisen nelikentän kaikissa kolkissa olevan yhtä mieltä siitä, että nyt on kyse rakenteista. Ihmisten syyllistäminen ja vastuuttaminen heidän ilmastotuhoisista tavoistaan on väärin, sillä ihmiset eivät voi noin vain muuttaa yhteiskunnallista järjestystä, joka heidän käyttäytymistään ohjaa. Rakenteita ohjataan tietysti lainsäädännöllä, mieluiten kansainvälisellä areenalla, mutta näin paremman puutteessa kelvannee myös kansallinen vihreä punamulta. Suomessa uusi hallitus tituleeraakin keskeisimmäksi tavoitteekseen sosiaalisen, taloudellisen ja ekologisen kestävyyden, joten kestämättömät rakenteet suorastaan vavisevat. Suunta on eteenpäin!
Kaikki tämä puhe yhteiskunnallisista rakenteista miellyttää suuresti sosiologian opiskelijaa. Rakenteista puhuttaessa kuitenkin unohtuu, että rakenteet tapaavat muuttua tahmeasti. Monenlaiset taloudelliset, sosiaaliset ja poliittiset rakenteet pitävät kaikki tiukasti nykytilasta kiinni.
Siksi, vaikka eteenpäin mennään, on vauhti edelleen mateleva. Ilmastonmuutosta ei voida enää pysäyttää, koska se tapahtuu jo. Tasavallan presidentin pitämä puhe YK:n ilmastokokouksessa kutsui Suomen ilmastotavoitteita ”maailman kunnianhimoisimmiksi”, vaikka turpeen verotuen poisto, joka olisi toteutuessaan merkittävä ilmastotoimi, ei näytä luonnistuvan tämänkään hallituksen alla. Selluteollisuuden vähentäminen sekä ympäristölle haitallisista tuista, teollisuuden energiaveron palautuksista ja ilmaisista päästöoikeuksista luopuminen ovat yhtä lailla poissa luvusta. Jopa valtuustoaloite lihan ja maitotuotteiden vähentämisestä Helsingin kaupungin toiminnassa aiheutti kalabaliikin, vaikka päätös menikin lopulta läpi. Entä jos olisi ehdotettu kokonaan vegaanista kaupunkia?
Puhutaan siis hieman myös toimijuudesta!
Tuttavien ulkomaanmatkojen kommentointi on muuttunut vaikeammaksi. Lomailua kuuluu ihastella, mutta samalla tekisi mieli vähän syyllistää, vaikkei sekään tietysti sovi. Toisaalta itse lentäen matkatessa tuntee soimaavan äänen mielessään, vaikkei kukaan suoraan moittisikaan. Flygskam, lentohäpeä – siinä on aineksia ihmisten matkustustottumusten muuttamiselle. Muitakin tuttuja esimerkkejä riittää: omaa moraaliaan epäilee, kun valitsee ei-vegaanisen vaihtoehdon vegaanisen sijaan, ja toisinaan kaikkialta pursuva ylimääräinen pakkausmateriaali innostaa muovittoman maaliskuun kaltaisiin haasteisiin. Omalla kohdallani olen huomannut näiden hyvien tapojen tulevan puuskittain ja lopahtavan kun taistelu tuulimyllyjä vastaan tuntuu lopulta taas yhdentekevältä. Kuvaavaa on, että 27.9.2019 järjestetty ilmastolakko, josta tässä niin innokkaasti kirjoitan, oli ensimmäinen ilmastomarssi, johon olen osallistunut. Syyllisyys voitti, liityin mukaan.
Ilmastokeskustelussa vannotaan nyt toivon nimeen, ja epäilemättä ihmisillä on tarve kokea paremman tulevaisuuden olevan mahdollinen. Syyllisyys on häilyväinen tapa muuttaa maailmaa, sillä ihmiset reagoivat valintatilanteisiin eri tavoin, eikä kaikilla ole ilmastomoralistin ääntä takaraivossaan lainkaan. Ajattelen silti, kuten Gretakin, että nyt voisi olla toivon sijaan tilausta ahdistukselle. Ihmisillä on hyvä peruste potea syyllisyyttä yksityisautoilustaan, lihansyönnistään, kierrättämättömyydestään, kahvin juonnistaan, kerskakulutuksestaan, shoppailustaan, matkustuksestaan, ja kaikesta mikä yhteiskunnalliseksi normiksi ulotettuna on haitallista. Tuudittautuminen abstraktien ”rakenteiden” muutokseen on osa ongelmaa. Ehkä syyllisyys ja toisaalta moraalisen ylemmyyden tavoittelu puskevat ihmisiä kollektiivisesti paremmiksi?
Yksilöllisillä valinnoilla on merkitystä, sillä paras keino vaikuttaa rakenteisiin on luoda uusia. Kun politiikka ei siihen riittävissä määrin pysty, on kansalaisten tehtävä muuttaa kulttuuria, kukin omien resurssiensa puitteissa.
Ja kuitenkin: ”Joo joo, tiedän, tiedän” hymisen ja painan kädet korville. ”Teen jo enemmän kuin moni muu.”
Miten me kehtaamme?
Kirjoittaja on kolmannen vuoden sosiologian opiskelija, jota saa syyllistää.