Teksi: Eero Lipponen
Kuva: Wikimedia Commons
1.
Minun täytyy lukea ja kirjoittaa, päivittäin. Krapula on poikkeus sääntöön.
Yhtä varmasti kuin puutarhalleen omistautunut eläkeläinen, joka kaikkina aamuina katkokävelee pihamaalle, kukkiensa luo, minä kipuan sängystä työpöytäni eteen, työnnyn kirjapinojeni väliin.
Niin kuin tuo vanhus uhmaa Parkinsonin tautia pelargonioiden tähden, niin minä väännän selkäni hankalaan asentoon, jotta vihon lehdet puhkeaisivat lauseisiin.
Ei ole syytä, miksi puutarhan ei voisi antaa kuihtua, samettikukkien lakastua, sipulien mädäntyä. Silti niiden ei anneta. Olisi väärin luovuttaa niiden suhteen.
Tuntuisi väärältä jättää kirjat sikseen ja tehdä – niin mitä? Elää? Entä mitä se tarkoittaisi? Mitä silloin tehtäisiin?
Jos en kesäisenä vapaapäivänä lue tai kirjoita edes joitain tunteja, minut valtaa epämiellyttävä olo. Jossain taimet riutuvat, sierainten alla omenat mädäntyvät.
Toisinaan päivittelen saamattomuuttani samaan tapaan kuin mummini vielä joitain vuosia sitten mökin perunamaata, jota olisi pitänyt olla kääntämässä.
Krapulassa en päivittele. Työkyvyttömyys vapauttaa vastuusta, suo omalletunnolle lepopäivän.
Ehkä samankaltaisen vapahduksen kokee myös viimein palvelutaloon saatettu vanhus, kun mökki on myyty ja puutarhasta on tullut jonkun muun huolenaihe.
***
Uskonnolliseen kielenkäyttöön mieltynyt esseisti Antti Nylén on liittänyt krapulaan kokemuksen armosta: ”Paha olo hellittää aina lopulta.”
Nylén valikoi. Toisin sanoen hänelle ei krapulapäivä kaikkineen, vaan ainoastaan krapulan lakkaaminen ja sitä seuraava, peräti nautinnollinen, olotila on armoa.
Käsitän asian toisin. Minulle jopa päänsäryssä on vapahduksen siemen: särky siirtää itselle asetettuja ajattelun velvoitteita.
Mutta minä olenkin onnekas! Niin onnekas, että minun ei ehkä olisi soveliasta kirjoittaa koko aiheesta.
Nimittäin: en ole juurikaan kokenut armottomia krapuloita, kosmista pahoinvointia, jonka vallassa Nylén kertoo pelkäävänsä hulluksi tulemista tai tietää sen jo tapahtuneen.
Muutamaa kertaa lukuun ottamatta olen selvinnyt jopa usean päivän putkista väsymyksellä, päänsäryllä ja kenties laimealla kuvotuksella. Vesi, pizza ja ystävien seura ovat riittäneet lääkkeiksi. En ole ollut vaarassa menettää mieltäni.
Toki minullekin on tuttua krapulan aiheuttama henkinen pahoinvointi, se eksistentiaalinen kauhu, ”ammottavan tyhjyyden äärellä norkoilu”, josta Nylén myös puhuu. Mutta tummanpuhuvat tunteet tulevat tyköni yleensä vasta illalla, ja silloin kun olen aivan yksin.
Etenkin kesäpäivien, usein yhteisölliset, kohmelot ovat minulle toisenlaisia. Koen ne vailla Nylénin uskonnollista paatosta, maallisen kepeästi, kaikesta vastuusta vapaana – juoruillen. Krapulassa höpötän!
2.
Puheliaisuus ei ole minulle ollenkaan tyypillinen olotila. Tavallisesti en juoruile enkä höpötä. Olen siihen aivan liian itsetietoinen, kuten olen aivan liian tunnollinen, jotta voisin täysin työkykyisenä vain loikoilla tai – herra paratkoon! – ”hemmotella itseäni”.
Itsetietoisuuteni on sitä, että tietoisuuteni esitarkastaa lauseet ennen kuin luovuttaa ne perifeerisille puhe-elimille, kuten keuhkoille, kurkunpäälle ja kielelle. Mieleni järjestää metatasolla tapahtuvia tarkastuksia. Epämuotoiset, moraalittomat ja mielenvikaiset tai vain ”noloiksi” arvelemani lauseet lähetetään takaisin tiedostamattoman freudilaiseen pimeyteen.
Krapulassa kieleni kannat kirpoavat.
Kirpoaminen on tässä yhteydessä oivallinen termi, koska se viittaa vapautumiseen. Mistä? Tietenkin tietoisuuden, yliminän ja metatason kontrollista.
Kun olen krapulaisena krapulaisten seurassa, höpötän kuin henkeni riippuisi puheen jatkumisesta. Ja silloinhan ei sisällöllä ole väliä.
Muutaman läheisen ystäväni kanssa meillä on tapana jutella jaettujen bileiltojen hittilista läpi. Se tapahtuu kerta toisensa jälkeen. Levyn nimi voisi olla Heidie’s Bier Baarin tanssilattia – älyvapaata jammailua. Sillä olisi taipumus jäädä ”päälle”.
Näissä ”istunnoissa” kerronnan sisällön sijaan etusijalla on sen rytmi. Kerronnan hyveiksi laskemme muun muassa oikein ajoitetut punch linet, joita kaikki osaavat odottaa, koska tuntevat tarinan.
Pakinoitsijan mainetta niittää myös se, joka lisää pirtsakan maalikerroksen tuttuun tuokiokuvaan. ”Aivan varmasti sinä kannoit sitä varastettua pöytää välillä jalkojenkin välissä, ikään kuin olisit pökkinyt sitä eteenpäin.”
Mutta lopulta edes rytmi ei ole tärkeää, eikä väripaletin kirkkaus paina senkään vertaa. Ainoastaan se, että puhutaan, on merkityksellistä. Ainoastaan puhumisen tosiasialla on väliä. Sosiaalisuutta sellaisenaan – vain sitä me kaipaamme, syistä, jotka ovat itsellemmekin epäselviä.
Nimittäin myös mistä tahansa tyhjästä sattumasta nyhtäistään jutun juuri. ”Eeron sukka tippui sipsin ja tv-tason väliin. Eero on sukkamies, hyi olkoon!”
3.
Luullakseni tällaiset puhetilanteet ovat useimmille lukijoille tuttuja.
”Puhetilanteet”?
Voiko jotain niin epämääräistä kuin krapulaista puhetta määritellä mitenkään? Voiko krapulaa nimittää puhetilanteeksi niin kuin taloyhtiön kokousta, vaalipaneelia tai poliittisen johtajan haastattelua epäilemättä voidaan?
Tuskin, sillä krapulainen puhe pakenee määritelmiä, koska sillä ei ole mitään määrättyä sisältöä, lukkoon lyötyä rakennetta tai ennalta käsin asetettua määränpäätä.
Mutta ehkä tämä positiivisten määreiden puute, määreettömyys, määrittelee krapulaisen puheen epävakaan olemuksen! Ehdotankin, että kutsumme ilmiötä juoruiluksi eräitä filosofeja seurataksemme.
Mitä on juoruilu (tai juttelu), jota esimerkiksi Martin Heidegger luonnehtii ”jalansijattomaksi”, ja joka hänen mukaansa muodostaa ”yhdentekevän ymmärrettävyyden”?
Ensinnäkin juoruilu, kuten myös juttelu, höpinä, pälpätys ja löpinä, ymmärretään joksikin työlle vastakkaiseksi, ei-työksi, aivan kuten minun tapauksessani juoruilu on seurausta kyvyttömyydestä lukea ja kirjoittaa.
Myöskään ”oikeissa” töissäni, varastolla, ei katsota hyvällä multasäkkiin nojaavaa suupalttia. Eikä nähdäkseni edes tietotyössä sovi profiloitua jaarittelemalla. Ja vaikka ”palaverin” puheet toisinaan muistuttavat erehdyttävän paljon krapulaisten juoruja, käytetään mielellään kiertoilmauksia. Ei puhuta juoruamisesta, vaan siitä, että käsitellään vastuullisuustyön ympärivuotista hallintaa.
Juoru kuuluu työpaikoilla kiellettyjen sanojen listalle, koska juoruaminen on huoletonta, ja töissä pitäisi kantaa huolta, esimerkiksi vastuullisuustyön hallinnasta. Myös multasäkeistä lavaa koottaessa edellytetään huolellisuutta.
Huoletonta juoruilu on juuri siitä syystä, ettei sitä tarvitse oikeuttaa millään erityisellä keskustelunaiheella, kuten firman budjetin alijäämällä. Sellaisesta ei juoruilija kanna huolta.
Kun juorutaan, puheen alla ei ole mitään painavaa. Sanat liihottelevat vailla painovoimaa kuin astronautit, jotka ovat hetkellisesti ryhtyneet humoristeiksi – pää kiertää kaikki ilmansuunnat ja kieli poseeraa suupielessä kuin Albert Einsteinilla.
Italialaisfilosofi Paolo Virno kirjoittaa, että juoruilu ”ei kuvasta ja välitä sitä, mikä on, vaan se itse tuottaa asiantiloja, ennennäkemättömiä kokemuksia ja uusia tosiasioita.”
Vapautuessaan tosiasioista juoruilu on luovaa toimintaa! Ja eikö krapulainen absurdismi olekin toisinaan miltei virtuoosimaista kekseliäisyydessään (sen lisäksi, että se ulkopuolisista on tavattoman rasittavaa)?
Onhan toki niin, että silloinkin kun krapulaiset kertaavat eilisillan – yleensä lopulta varsin tyhjiä sattumuksia – juoruihin sisältyy tavaton määrä liioittelua, runsain mitoin kontrafaktuaalisia ”mitä jos” -kysymyksiä ja huomattavasti suoranaista satuilua.
Entä jos olisimme murtautuneet taloyhtiön saunaan ja kääntäneet kytkimestä 200 Celsiusastetta? Varsinaiset löylyt!
Juoru tarttuu. Krapula on puheripulin deltavariantti.
Juoruilijoilla ei ole käytössään puheenjohtajan nuijaa, joka pysäyttäisi puheryöpyn. Ei asialistaa, joka sitoisi sanankäyttöä. Ei kirjaa kokoussäännöistä.
Siksi juoru on luova, mutta alati vaikeuksissa moraalin kanssa, luisumassa moraalittomuuteen, esimerkiksi ilkeille tai hävyttömille puheen alueille.
4.
Krapulaisten kilpalaulantaa ei huoli paina, eikä moraaliset pohdinnat pakota kohmeloista päätä.
Mutta annapa illan tulla! Monet siedettävät tai peräti riemukkaat krapulapäivät ovat kohdallani päättyneet henkisiin umpikujiin.
Noina ahdistavina iltoina kaikki alkaa kenties siitä, kun havaitsen synkkämielisyyden ensioireet kävellessäni kotiin puistosta, pizzeriasta tai ystävän kotoa. Ja niin ahdistuneiden ajatusten vuoto täyttää pääkoppani.
Tulipa tärvättyä koko päivä joutilaisuudessa: olen päivän lähempänä deadlinea! Ja voihan rakkauselämä… miten sekin onnettoman lyhyt suhde päättyi? Mitä meistäkin olisi voinut tulla?
Seuraavaksi etsin itsestäni syytä kasvavalle ahdistukselle. Syyllisyys alkaa painaa mieltä. Sanoinkohan eilen varsin ilkeästi siinä, kun olimme tilaamassa taksia? Entä jos tanssin liian lähellä sitä yhtä tyttöä? Ei kai se ajatellut että… Apua olenko tehnyt jotain aivan kamalaa! Entä jos en muista kaikkea.
Eilisen illan syyllinen retrospektio kutsuu aina esiin koko elämän mittaisen syntilistan. Selaan sitä kauhuissani. Jotkin muistot vääntävät kasvoni inhaan irvistykseen. Lievitän häpeän kipristystä hokemalla mielessäni kirosanoja samalla, kun haaveilen vuotavani veriliejuna lattiakaivoon.
Kun paniikin edelleen yltyy, saatan hakea ratkaisua. Joskus lähetän pahoittelevia viestejä ihmisille, joiden kanssa olen viettänyt eilisillan. Pyrin varmistamaan, että kaikki on hyvin. ”Hei, tuli mieleen sellainen, että olen pahoillani, kun silleen ilkeästi tokaisin taksijonossa…”
Miltei aina kaikki on ”ihan ok”. Ja jos olenkin aiheuttanut jotain ikävyyksiä toiminnallani, en tähän mennessä ole vielä tehnyt sellaista, mitä ei pystyisi korjaamaan vilpittömällä anteeksipyynnöllä. Yleisimmin neuroottisiin viesteihini kuitenkin vastataan jokseenkin huvittuneesti: ”Nyt c’moon, toi on vähän hassua…”
Mutta lopulta pahaa oloa, jossa ei pohjimmiltaan ole kysymys siitä, mitä olen tehnyt tai jättänyt tekemättä, ei voi ratkaista. Rippi ei vapauta perisynnistä. Eikä tillilläni ole suurta Rikosta, jonka painava Rangaistus sovittaisi. En ole tehnyt mitään kirvesmurhaa niin kuin Dostojevskin Raskolnikov. Pikemminkin minut on kuin Kafkan Joseph K vedetty mukaan – jo syntymässä minut on vedetty mukaan! – perustattomaan oikeusjuttuun, joka elämä on. Varmasti häpeä on ollut ennen minua ja jää jälkeeni elämään.
Ehkä juuri tämä perustamattomuus, maailmaan heitettyys, kuten eräät filosofit kenties sanoisivat, johtaa henkisen umpikujan kokemukseen, kun tajuaa, ettei ratkaisua, pelastusta ole.
Sellaisen umpikujan osuessa kohdalleni, yksinäisenä krapulailtana, omat, maailman mittakaavassa pienet ongelmani, kasvavat metafyysisiin mittasuhteisiin. Silloin tiedän, mistä Antti Nylén puhuu, kun hän puhuu eksistentiaalisesta kauhusta.
Keskiluokkaisen perheen lapsena opin varhain, että asiat selviävät puhumalla. Myöhemmin rakastuin kirjallisuuteen, ja sen jälkeen olen yhä hanakammin tarrautunut sanoihin, luottanut niiden voimaan, sanojen kykyyn kannatella elämää.
Kokemus elämästä umpikujana onkin nimenomaan kielelle perustuvan elämänmuodon kriisi. Musta krapula horjuttaa uskoa sanoihin, joita päivällä niin kevytmielisesti viljeltiin. Ehkä on asioita, jotka eivät selviä puhumalla, asioita, jotka eivät ylipäänsä selviä. Siinä eksistentiaalinen kauhu.
Ja kuitenkin mieleeni vuotaa synkimmälläkin kyseenalaistuksen hetkellä juuri sanoja! Usein ne ovat seuraavat rivit Michel Houellebecqin romaanista Alkeishiukkaset, rivit, jotka kiistävät paitsi huumorin myös kaiken muun puheen viimekätisen merkityksen:
Huumori ei pelasta, viime kädessä huumorista ei ole oikeastaan mitään apua. Elämää voi tarkastella huumorilla vuosikaudet, joskus hyvinkin pitkään, joissakin tapauksissa asioihin voi suhtautua huumorilla viimeiseen saakka, mutta loppujen lopuksi elämä murtaa ihmisen sydämen. Oli ihminen onnistunut elämänsä aikana kehittämään millaisen urheuden, kylmäverisyyden tai huumorin tahansa, lopulta sitä kuitenkin murtuu. Ja silloin ihminen lakkaa nauramasta. Loppujen lopuksi ei ole muuta kuin yksinäisyys, kylmyys ja hiljaisuus. Loppujen lopuksi ei ole kuin kuolema.
Onko Houellebecqin lauseissa viimekätinen totuus elämästä? Onko totta, ettei ole muuta kuin yksinäisyys, kylmyys ja hiljaisuus – muuta kuin kuolema?
Kysymys on lopulta triviaali. Elämässä on hetkiä, jolloin Houellebecqin lauseet ovat totisinta totta, ainoa mahdollinen totuus. Ja elämässä on hetkiä, jolloin nuo lauseet ovat yhtä hiljaisia kuin vain alkeishiukkasten tanssi.