Suomen kielen rappiollinen tila ponnahtaa ajoittain lehtien palstoille. Janne Saarikivi (HS 3.2.2023) maalaa synkän kuvan kansalliskielen tulevaisuudesta; ilman tietoisia päätöksiä kieli taantuu nälkävuosien tasolle ja yhteiskunta seuraa perässä. Tällä hetkellä keskustelua suomen kielen asemasta käydään pääasiassa kielitieteilijöiden, äidinkielenopettajien ja muiden asiaan perehtyneiden auktoriteettien johdolla. Kielen elinvoimaisuuden ylläpidon kannalta olisi keskeistä, että mahdollisimman moninainen kieltenkäyttäjien joukko saa äänensä kuuluviin
Meille maailmansotaa ja ilmastoapokalypsia odottaville nuorille kaupunkilaisaikuisille kielellinen turmeltuneisuus on kuitenkin vain yksi dystopia muiden joukossa.
Vanhempieni ikäluokalle on vielä suhteellisen luontevaa siteerata vanhaa kansaa. Lapsuutensa he kuuntelivat lähiöolohuoneissa tarinoita kouluun hiihtämisestä, ja ovat siitä saakka velvollisuudentuntoisesti toistelleet vanhoja viisauksia universaaleina totuuksina. Näyttää kuitenkin vahvasti siltä, että tämän nyt keski-iän ylittäneen ikäpolven ajatuksia ei tulla miniyksiöissä kertaamaan. Nykyinen sukupolvi nappaa vaikutteet isovanhempien maaseuturomanssin värittämien lapsuusmuistojen sijaan maailmanlaajuisesta viihdeverkostosta.
Luonnosta vieraantuneelle nykynuorisolle on turha todeta pyyn olevan parempi pivossa kuin kymmenen oksalla. Puolet viiteryhmästä ei pääse pivoa pitemmälle. Toinen puolikas taasen turhautuu jo ennen kuin ehtii googlata, minkä värinen käärme pyy olikaan.
Tämän vuosisadan loputtua valtakunnan oksilla hengailevat Tetrastes bonasiat voivat olla laskettavissa kahden käden sormilla, eikä niin heikosti mennyt edes nälkävuosina. Sanonta muistuttaa ajasta, jolloin metsää pidettiin loppumattomana resurssiaittana.
Nykyään tiedostamme paitsi elämäntapamme vaikutuksen ympäristöön, myös voimattomuutemme muuttaa tilannetta. Avo- ja lajikadon välisessä ahdistuksessa varttuva sukupolvi ei toistelisi viestiä pyyn pivottamisesta edes influensserin nykysuomeksi tulkkaamana.
Staattiset sananlaskut eivät pysy ripeästi muuttuvan nyky-yhteiskunnan perässä. Meemit ja muu pikaviihde leviävät valokuituverkossa salamaakin nopeammin. Siksi nuoret sekoittavat vaivattomasti englannin kieltä suomeen. Uudissanat tarjoavatkin loputtoman leikkikentän sanojen moniulotteisuudella leikkijöille. Tästä huolimatta soisin vivahteikkaan puhekielen ja asiallisen yleiskielen pysyvän erillä toisistaan.
Valtiotieteiden opiskelijana kuulun myös siihen joukkoon, jonka oletan ymmärtävän kielenkäytön olevan myös vallankäyttöä. Arkiset ja viralliset sananvalinnat viestivät ympäristöön edustamiamme arvoja. Jokainen tieteilijä voi päättää, mitä nimitystä käyttää vaikkapa määrällisestä tai laadullisesta tutkimuksesta.
OG-kansakin tiesi, ettei kvantiti korvaa kvalitia. Vaikka en pahimpien alarmistien tavoin näe red flageja kaikkialla, olen semisti huolestunut uudissanojen ja -rakenteiden lipsumisesta yleiskieleen. Vaikka itsekin käytän anglismeja, low-key triggeröidyn kuullessani niitä muiden suusta. Bängerit trendisanat toki tuovat freshejä viboja läpänheittoon. Pitkässä juoksussa ympäriinsä viljellyt vierasilmaisut integroituvat osaksi kielimaisemaa, kunnes lopulta vain kielitieteilijä osaa kertoa, mikä ilmaus on legit suomea.
Nauttikaamme siis demografisen muutoksen tuomista mahdollisuuksista kielenkäyttöömme. Yleisen kansainvälisyyspöhinän keskellä on kuitenkin hyvä muistaa, että englanti on ainoastaan maailman – ei Suomen – kieli.
Teksti: Henry Laakkonen