Eli mikä vihreissä ärsyttää.
Teksti: Tom-Henrik Sirviö
Kuvitus: Paavo Jantunen
Muistan Helsinkiin muuttoa ja opintojen aloittamista Valtsikassa seuranneen järkytyksen. Kuopiossa olin tottunut kolmen suuren puolueen hallitsemaan säyseään poliittiseen diskurssiin. Helsingin kantakaupungissa ja erityisesti Valtsikassa säyseydestä ei ollut tietoakaan. Sen sijaan poliittista keskustelua hallitsi vihreiden itseään ja erinomaisuuttaan korostavat kommentit.
Ensimmäisen opiskeluvuoden aikana todistin lukemattomia keskusteluja, jotka olivat täynnä tahallista väärinymmärtämistä, sivulauseiden sivulauseisiin tarttumista ja aiheen ohi puhumista. Innostuneisuus yhteiskuntaan ja sen kehittämiseen on tietysti ymmärrettävää – tai suorastaan suotavaa – tiedekuntamme kaltaisessa yhteisössä, mutta lähetyssaarnausta muistuttaviin keskusteluihin kyllästyy.
Suhtauduin kuitenkin kyllästymiseeni ja osittaiseen ärsyyntymiseeni kriittisesti. Eihän muutamien ihmisten keskusteluissa osoittama tyyli voi vaikuttaa ajatuksiini koko puolueesta. Huomautin myös itselleni, että kaikissa puolueissa on heikkoja keskustelijoita ja epäolennaisuuksiin tarttujia. Ärsyyntyminen olisi oikeutettua vain, jos toimintamallit olisivat yleistettävissä laajemmalle tasolle. Päädyin pohtimaan, mikä vihreissä oikeastaan ärsyttää.
Vihreiden keskustelutyyliä pohtiessani ymmärsin yksilötason aiheen ohi puhumisen ja epäolennaisuuksiin tarttumisen näkyvän puolueen tasolla jonninjoutavana populismina. Poliittiseen toimintaan populismi kuuluu olennaisesti, mutta erityisesti Ville Niinistön puheenjohtajakaudella vihreät oli populismissaan omassa luokassa.
”Puolueelta lienee jonkinlainen ennätys kyetä eroamaan hallituksesta keskimäärin joka toinen kerta mukana ollessaan.”
Kannatuksen kasvun voisi hyväntahtoisesti uskoa tuovan puolueelle myös vastuullisuutta, mutta näin ei näytä käyneen. Itse asiassa päinvastoin näyttää, että vihreät pysyttelee turvallisesti populismin polulla. Loppuun asti kulutettu esimerkki vihreiden populismista on koulutusleikkaukset. Vihreät tieteen ystävät vastustavat korkeakoululeikkauksia yhtä lailla kuin leikkauksia muuhun koulutukseen, vaikka viime vaalikaudella hallituksessa istunut puolue oli itsekin toteuttamassa massiivisia leikkauksia.
On surullista, että imagoltaan niin koulutusmyönteisen puolueen eron hallituksesta viime vaalikaudella aiheutti koulutusleikkausten sijaan ydinvoima. Samoin muuten kävi, kun vihreät viimeksi erosivat maan hallituksesta 2000-luvun alkupuolella. Ei siis mitään uutta auringon alla, vaikka puolueen kannalta on mukavaa maalata eroaminen hallituksesta vain hetki ennen seuraavia eduskuntavaaleja ainoaksi vaihtoehdoksi. Kriittisten kansalaisten olisi kuitenkin syytä pohtia vihreiden kykyä vastuunkantoon tehdessään seuraavia äänestämispäätöksiä. Puolueelta lienee jonkinlainen ennätys kyetä eroamaan hallituksesta keskimäärin joka toinen kerta mukana ollessaan.
Populistisen puheen voi kuitenkin laittaa poliittisen pelin piikkiin ja siten jossain määrin ymmärrettäväksi. Vakavampi ärtymyksen aihe on puolueen linja – tai oikeastaan sen puute. Vihreiden yhdistävä tekijä on arvoliberaalius, jolla puolue julkisessa keskustelussa voimaantuu. Muissa asioissa yhtenäisen linjan löytäminen onkin vaikeampaa. Esimerkiksi talouspoliittisessa ajattelussa kansanedustajat Outi Alanko-Kahiluoto ja huomattavasti mediatilaa saava Antero Vartia edustavat täysin erilaista linjaa. Siinä missä Alanko-Kahiluoto on talouspoliittisilta näkemyksiltään lähempänä vasemmistoa, vaikuttavat Vartian näkemykset edustavan lähinnä kokoomusta.
Alanko-Kahiluodon ja Vartian linjoja pohtii myös Jarkko Tontti kirjassaan Viisastuminen sallittu (Kosmos, 2016). Tontti huomauttaa Alanko-Kahiluodon ja Vartian olevan valittu eduskuntaan samalta listalta ja samasta vaalipiiristä, mutta aivan erilaisilla näkemyksillä yhteiskunnan kehittämisestä. Tontin mukaan tästä seuraa, että molemmat joutuvat olemaan äänestäjilleen epärehellisiä vihreiden politiikan suhteen. Samaa vertailua voisi tehdä muidenkin puolueen kansanedustajien ja keskeisten päättäjien kohdalla. Useissa puolueissa tietenkin on markkinaliberaalimpi siipi, mutta vihreiden tapauksessa on vaikea ymmärtää keskimäärin hiukan vasemmalla olevan perusvihreän ja Osmo Soininvaaran tai Antero Vartian kaltaisien markkinaliberaalien yhteistyön tuloksia. Äänestäessään vihreitä ei voi tietää minkälaista politiikkaa saa.
Tontin näkemys on huolestuttava, mutta todentuntuinen. Vihreiden sisällä tällaiset huomiot otettaisiin varmaan vastaan huomauttamalla jotain epämääräistä parhaista argumenteista ja niiden menestyksestä. Parhaan argumentin periaatteella tarkoitetaan suurin piirtein, että kokonaisuudet avataan keskusteluun ja parhaimmaksi osoittautunut argumentti valitaan toteutettavaksi tai edistettäväksi. Vastikään Imagen (11/2017) haastattelussa juuri kansanedustaja Vartia oli vaikuttunut Soininvaaran vihreisiin aikoinaan lanseeraamasta parhaan argumentin mallista. Ilmeisesti periaatteen mainostamisesta huolimatta Vartia ei itse sovella kyseistä mallia. Kaukana näytti esimerkiksi viime keväänä olevan parhaan argumentin periaate, kun Vartia syytti Taloustieteellisen yhdistyksen seminaarissa professori Markus Jänttiä ideologisesta sokeudesta tämän vastustaessa lukukausimaksujen tuomista Suomen korkeakouluihin. Ehkä parhaan argumentin periaate tarkoittaakin Vartialle itselle mieluisten argumenttien pitämistä parhaana ja itselle epämieluisten argumenttien pitämistä ideologisesti värittyneinä.
Parhaan argumentin periaate kuulostaa upealta, mutta on naiivia ajattelua. Tietyissä – esimerkiksi ihmisoikeuksiin liittyvissä – teemoissa voidaan erottaa parhaita argumentteja ja niiden pohjalta syntyviä päätöksiä. Suurimmassa osassa poliittisesti päätettäviä asioita näin ei ole. Sen sijaan erilaiset toimenpiteet ja niihin pohjautuvat argumentit ovat vastauksia erilaisiin tilannekuviin ja päämääriin. Esimerkiksi talouspolitiikassa valinnat verotukseen, työnteon kannusteisiin tai vaikkapa koulutukseen ja sen maksullisuuteen liittyen johtavat väistämättä erilaisiin lopputuloksiin. Erilaiset tulokset ovat hyviä toisille ryhmille ja huonompia toisille. Parhaan argumentin periaatteella vihreät siis itse asiassa häivyttää poliittista päätöksentekoa ja asettaa itseään uusliberalistiselle linjalle.
Vihreiden talouspolitiikan ongelmaksi voisi ajatella puolueen sisällä heikoksi jääneen talouden toiminnan ymmärtämisen. Puolue puhuu julkisuudessa pienen ihmisen puolesta mistä kansanedustaja Emma Karin esittely vihreiden kotisivuilla käy hyvänä esimerkkinä: ”Taloutta ei saada kuntoon pienituloisilta ottamalla.” Samaan aikaan puolueen varapuheenjohtaja ja köyhyydestäkin väitellyt Maria Ohisalo ylistää Suomen kuvalehdessä (42/2017) puolueen uutta linjaa työn verottamisesta kuluttamisen verottamista kohti siirtymisessä. Poliittiset toimijat saavat – ja niiden suorastaan pitää – tehdä valintoja erilaisten politiikkavaihtoehtojen välillä, mutta on naiivia väittää työn verottamisesta kuluttamisen verotukseen siirtymisen auttavan myös pienituloisempia.
”Mutta eihän politiikassa pitäisi olla kyse siitä, että saa mainostaa Tinderissä olevansa feministi ja Twitterissä omaavansa vihreät arvot.”
Suomessa tulojen verottaminen on progressiivista, mutta kuluttamisen verottaminen on regressiivistä. Se siis osuu enemmän niihin, joilla on pienemmät tulot. Ohisalon mukaan Vihreät haluavat kompensoida tämän pienituloisille. Ilman mitään konkreettista on kuitenkin vaikea kuvitella, miten kompensaatio tapahtuu. Toisaalta vaikka kompensaatio toteutettaisiin, on progressiivisen ja regressiivisen verotuksen välillä kyseessä periaatteellinen valinta. Vihreät haluavat samaan aikaan säästää pienituloisia leikkauksilta, mutta ajavat heille negatiivisia tulovaikutuksia tietävää politiikkaa. Onkin hämmentävää, että vihreissä muutos esitetään – perinteiseen suomalaiseen markkinaliberaaliin tyyliin – teknisenä valintana. Valtsikassakin punavihreästä kuplasta puhumisen sijaan olisikin aika alkaa puhua vain vihreästä kuplasta: vihreillä ja vasemmistolaisella talouspolitiikalla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa.
Myös vihreiden omaa erinomaisuuttaan korostava imago näyttäytyy mediassa aivan samalla tavalla kuin opiskelijayhteisössä. Imago liittyy olennaisesti populistiseen tyyliin, mutta ongelma on itse asiassa syvempi. Vihreydestä on 2010-luvun yhteiskunnallisessa ilmapiirissä tullut identiteettipolitiikkaa. Tunnustamalla tuntevansa vetoa vihreisiin tai puoluetta lähellä oleviin aatteisiin saa – vähintäänkin tietyissä piireissä – tunnustusta. Mutta eihän politiikassa pitäisi olla kyse siitä, että saa mainostaa Tinderissä olevansa feministi ja Twitterissä omaavansa vihreät arvot. Vihreät arvot on muutenkin käsitteenä hämärä, sillä jokainen todellisuuden kanssa tekemisissä oleva milleniaali tajuaa ympäristön tuhoutuvan koko ajan. Toisaalta ehkä puolueen johdossa olisi yhtä lailla syytä tajuta, ettei valkoisesta cis-mieheydestä päästä eroon toistelemalla tasa-arvofraaseja puolueen johdon ollessa miehitettynä valkoisilla cis-miehillä.