Galatan silta, Istanbul, talvi 2021. Mies miehen vieressä, koko pitkän sillan mitalla, onkii, väijyy ja virittelee kalavehkeitään. Minusta on aina hauska seurata kalastajia, olin missä päin maailmaa tahansa. Kalastajan kaupunki on rinnakkaistodellisuus, sen taajuus eri, kysymykset toisia.
Teksti ja kuvat: Olli Puumalainen.
Kalamiesten litkat uivat Kultaisen sarven vedessä. Idässä, Bosporin takana, loikoilee Aasian ranta. Etelässä ovat Hagia Sofian ja Sinisen moskeijan minareetit entisen Konstantinopolin yllä ja niiden tuolla puolen Marmarameren aava. Kaikkialla ympärillämme kihisee nykyajan suurkaupunki ja sen 15 miljoonaa asukasta.
Saalista nousee tasaisesti, monta pikkukalaa yhdellä kertaa. Ämpäreissä on isompiakin kaloja, onko pienistä syöteiksi?
Helsingissäkin on paljon kaupunkikalastajia. Joukossa näyttää olevan monia, jotka vielä etsivät paikkaansa yhteiskunnassa. Saalis taitaa mennä ihan omaan käyttöön. Oma lajinsa ovat pilkkijät, mutta heille kuluva talvi on ollut onneton.
Maailman urbaanein apaja on New Yorkin Battery Park, aivan Manhattanin eteläkärjessä. Vavan varresta on näkymä suoraan Vapaudenpatsaalle. Kesäiltaisin betoniselle töyräälle kerääntyvien toivesaalis on rockfish eli juovabassi. Kalojen yllä jyrisevät Staten Islandin lautat. Ennätysbassi on painanut höyhensarjan nyrkkeilijän verran.
”Tiedän, että ihminen ja kala voivat elää rinnakkain”, George W. Bush sanoi kerran. Vaikka onkiminen ei olisi kalan näkökulmasta rauhaisaa, yhteiseloa se ainakin on.
Minulle jäi arvoitukseksi, minkä lajin kalastajia Galatan sillan miehet oikein olivat. Oliko meneillään harrastus, keino hankkia muonaa vai menikö jotain myyntiin? Oli heidän, tai maailman muiden kaupunkikalastajien syy tai tausta mikä tahansa, kalassa he kaikki olivat. Edes Homo urbanus ei elä irrallaan muusta elävästä.
Kireitä siimoja.
