Teksti: Henrik Peiponen

Kuva: Meri Björn

Veikka Lahtinen ja Pontus Purokuru lataavat uutuuskirjassaan Mikä liberalismia vaivaa kattauksen, joka kuulostaa vihervasemmistolaiselle valtsikalaiselle lähes pornografiselta, mutta voiko teos vakuuttaa laajemman yleisön? Onko tämän kysyminen itse asiassa sisäisen liberaalini tarve epäpolitisoida jokainen ongelma ja löytää aina yhteinen konsensus?

Jokaisen meidän sisällä asuu salaa pieni liberaali, joka ylläpitää kapitalistisen yhteiskunnan riistosuhteita, tuhoaa aktiivisesti maapalloa ja estää meitä muuttamasta maailmaa parempaan suuntaan. Pieni liberaali on meissä jokaisessa niin syvällä, että emme kykene huomaamaan sen hegemonista otetta elämästämme. Tätä argumenttia Lahtinen ja Purokuru lähtevät kirjassaan perustelemaan.

Liberalismi on yksi niistä käsitteistä, joista kaikilla tuntuu olevan ainakin jonkinlainen käsitys. Arkisessa keskustelussa liberalismin käsitettä käytetään yleensä synonyyminä arvoliberalismille, eli aatteelle, jonka mukaan ihmiset syntyvät maailmaan tasavertaisina yksilöinä, joiden yksilönvapautta ei saa loukata. 

Toinen perinteinen liberalismin merkitys on talousliberalismi, jonka voisi tiivistää markkinoiden vapauden puolustamiseksi, eli oikeistolaiseksi talouspolitiikaksi. Molemmille aatteillle löytyy vastustajia sekä poliittisesta vasemmistosta että konservatiiveista, mutta suomalaisessa yhteiskunnassa molemmat mielletään verrattain neutraaleiksi aatteiksi ja arvoliberalismi lähes poikkeuksetta positiiviseksi. 

Tällaista liberalismia Purokuru ja Lahtinen kutsuvat kirjassaan pintaliberalismiksi. Tämä ei kuitenkaan ole se liberalismin taso, johon kirja keskittyy, vaan keskiössä on niin kutsuttu syvä liberalismi. 

“Syvä liberalismi on hegemoniaa käytännössä, siis meissä toimivaa hallitsevan luokan ajattelua, jota emme itse tunnista sellaiseksi”, kirjassa todetaan. Syvän liberalismin tarkoituksena on taata vapaaehtoinen osallistuminen kapitalismin toimintaan. Se on toimintatapoja, joiden kautta päivittäin tuotamme ja vahvistamme yhteistä liberalismin perusperiaatteisiin sekä kapitalistisiin tuotantomekanismeihin perustuvaa todellisuuttamme. Se on hallinnan muoto, joka saa meidät keskittymään yhteiskunnallisessa kritiikissämme ja toiminnassamme yksilöihin sekä kulttuuriin, eikä niinkään todellisten valtasuhteiden ja materiaalisten olosuhteiden tarkasteluun. Esimerkiksi yksilöllisen hiilijalanjäljen laskeminen on tällainen silmänkääntötemppu. 

”Syvän liberalismin tarkoituksena on taata vapaaehtoinen osallistuminen kapitalismin toimintaan.”

Kirja sitoo liberalismin erottamattomasti kapitalismiin ja tekee liberalismista pääoman kasautumisen käsikassaran. Tämän yhteisen kehityskulun katsotaan alkaneen jo aatteen oppi-isästä John Lockesta, joka käsitti yksilön oikeudet vahvasti yksityisomaisuuden kautta ja asettaa näin alulle kehityskulun, joka on ajanut ilmaston, talouden ja ihmisten mielenterveyden kriisiin. Teos esittää vakuuttavaan historian analyysiin perustuvan argumentin, joka asettaa kyseenalaiseksi lähes koko länsimaisen elämänmuodon ekologisen kestävyyden, moraalisuuden sekä mielekkyyden. Yksilöä tästä ei kuitenkaan syytetä, eikä liiemmin Lockeakaan. 

Liberalismia kritisoidaan juuri sen yksilökeskeisyydestä ja yksilön suhde yhteisöön nouseekin kirjan keskiöön. Sidottuna kapitalismiin se on luonut maailman, jossa kaikki ratkaistaan yksilöiden välisillä markkinoilla aina parisuhteista ajatusten vaihtoon. Liberalismi on myös epäpolitisoinut politiikan muuttamalla sen teknokratiaksi, jossa yksilöt voivat vapaasti kilpailla ajatuksillaan ja vaihtoehdoillaan näennäisesti tasavertaisesti unohtaen todelliset valtasuhteet. Yksilölle on annettu vapaus ja vastuu kaikesta, vaikka monet elämäämme uhkaavat ongelmat, kuten ilmastonmuutos, huutavat kollektiivista toimintaa. 

Nykyisen liberaalin hallinnan argumentti perustuu teoksessa enemmän teoriaan kuin historiallisiin tosiasioihin. Erityisesti Michel Foucault’n käsitys vallasta monimutkaisena herruussuhteiden verkostona ja Antonio Gramscin teoria yleisen mielipiteen hegemoniasta ovat teoksen teoreettisen näkökulman kulmakiviä. Vaikka kirjan voisi mieltää teoriapainotteiseksi ja osin filosofiseksikin, akateeminen julkaisu se ei kuitenkaan pyri olemaan. Tätä kirjoittajat kertovat haastattelussakin; teos on enemmänkin yritys popularisoida teoreetikoiden kritiikkiä liberalismista ja kapitalismista kuin ottaa osaa akateemiseen keskusteluun. Tällainen tieteen popularisointi onkin nykyään kovassa huudossa, kuten esimerkiksi Yuval Noah Hararin teosten suosio osoittaa.

“Kapitalismin korvautuminen tulisi nähdä ehkä jo käynnissä olevana vähittäisenä ja heterogeenisena prosessina, sillä on epätodennäköistä, että järjestelmämuutos tapahtuisi jonkun tietoisen ja tarkoituksellisen aktin seurauksena yhdessä yössä”, kirjoittaja Veikka Lahtinen sanoo. Tekijöiden mukaan poliittista toimintaa täytyy aina lähteä rakentamaan kokeilujen kautta ja teoreettisen näkökulman rooli on olla siinä poliittisen tietoisuuden luojana. Kirjassa ei siis esitetä mitään konkreettisia ratkaisuehdotuksia liberaalin hallinnan murskaamiseksi, vaan ehdotetut toimet jäävät abstraktille tasolle. Osittain tämä tuntui laiskalta, sillä kirjan viimeinen kappale muistuttaa manifestia ja henkii vallankumouksellisuutta. 

“Joka päivä saa lukea mediasta miten kaikkialla menee koko ajan paremmin tilastojen valossa, mutta tämä kertomus edistyksestä pitää paikkansa vain jos unohdetaan samanaikaisesti tapahtuva massasukupuutto ja ilmastotuho. Samalla opitaan, että näihin negatiivisiin kehityskulkuihin vaikutetaan yksilötason valinnoilla.”

Konkreettisin toiminta, jota syvän liberalismin vastustamiseksi kirjoittajat tarjoavat on yksilökeskeisyyden vastustaminen ja kollektiivisen toiminnan lisääminen omaan elämään. Lahtinen tarkentaa, ettei tällä kuitenkaan tarkoiteta mitään “sissitoimintaa”, vaan kaikilla elämän osa-alueilla voi alkaa ajattelemaan enemmän yhteisöllisestä näkökulmasta. Poliittiset toimijat ovat silti tämän viestin ensisijaista yleisöä. Yksi kirjan tavoitteista on Lahtisen mukaan juuri poliittisesta organisoitumisesta kiinnostuneiden auttaminen yksilökeskeisen toiminnan sudenkuoppien välttämisessä. 

Onko kirja kuitenkaan liberaaleille vakuuttava? Tämä oli päällimmäisin mietteeni lukiessani kirjaa, sillä politiikkaa käsittelevä teos pyrkii välttämättäkin vaikuttamaan. Vasemmistolaisena lukijana koen olevani hieman jäävi tarkastelemaan tätä, sillä teoksen esittämä näkemys liberalismista kapitalistisen järjestelmän keulakuvana on minulle jo ennestään tuttu ja argumentin taustalla olevat implisiittiset moraaliset näkemykset täsmäävät omaan maailmankuvaani. Liberalismin kytköksestä nykyhetkessä tapahtuviin kriiseihin ei ole myöskään saatavilla empiiristä dataa, joten teoksen esittämän teorian vastaanottaminen tapahtuu lukijan omien poliittisten linssien läpi. 

On kuitenkin kiistaton tosiasia, että nykyinen elämänmuotomme ei voi jatkua loputtomiin maapallomme rajallisilla resursseilla ilmaston jatkaessa lämpenemistään. Tätä Purokuru sanoo haastattelussakin: “Joka päivä saa lukea mediasta miten kaikkialla menee koko ajan paremmin tilastojen valossa, mutta tämä kertomus edistyksestä pitää paikkansa vain jos unohdetaan samanaikaisesti tapahtuva massasukupuutto ja ilmastotuho. Samalla opitaan, että näihin negatiivisiin kehityskulkuihin vaikutetaan yksilötason valinnoilla. Näillä kriiseillä on yhteys liberaaliin kapitalismiin ja tätä ei yleensä yhteiskunnallisessa keskustelussa tule ilmi.” 

“Onhan selvää, että näin radikaalien väitteiden ei voida olettaa uppoavan kuin kuuma veitsi voihin ja että ihmiset vain nyökyttelisivät tälle päätään”, Lahtinen mainitsee. Tämän huomioon ottaen olisikin outoa, jos teos ei olisi kantaaottava tavalla, joka saattaa rajata sen yleisöä. Kädenlämpöinen ja kiltti analyysi liberalismista olisi oikeastaan liberalismia parhaimmillaan. Tässä kontekstissa maailman rikkaimman miehen Jeff Bezosin kutsuminen kusipääksi olisi oikeastaan vain lempeää.

Kokonaisuudessaan teos nostaa esille vakuuttavan analyysin liberalismin keskeisestä roolista länsimaisessa elämässä. Suositeltavaa lukemista kaikille, jotka ovat kiinnostuneita muuttamaan maailman paremmaksi paikaksi – riippumatta omasta poliittisesta suuntautumisesta.  

Artikkelia varten haastateltiin Veikka Lahtista ja Pontus Purokurua.