Teksti: Onni Ahvonen

Kuva: Ralf Spadt

Anna Kontulan aktivismi Israelissa on herättänyt paljon keskustelua kansalaistottelemattomuudesta, antisemitismistä ja Israelin ja Palestiinaan välisestä konfliktista. Näitä ajankohtaisia keskustelunaiheita tulisi tarkastella historian valossa saadakseen kattavan ymmärryksen kyseisistä tapahtumista ja ilmiöistä. Mistä siis on kyse?

Israel ja Palestiina ovat olleet yli sadan vuoden ajan konfliktissa keskenään. Sionismi – liike joka sai alkunsa 1800-luvun loppupuolella ja jonka pyrkimyksenä oli luoda juutalaisille oma valtio – on Israelin valtion ideologia. Sionismi on omaksunut historian saatossa monta eri muotoa, mutta nykypäivänä ideologia näkyy parhaiten Israelin etno-nationalistisessa valtiossa. Sionismin perustajiin kuulunut Theodor Herzl kirjoitti jo 1800-luvun loppupuolella Palestiinan kolonisaatiosta. Palestiinan yli neljäntuhannen vuoden historialla ja sen alkuperäiskansalla ei tässä yhtälössä ollut väliä, ja heidän olemassaolo sivuutettiin täysin.

Vuonna 1917 Britannian ulkoministeri Arthur Balfour julisti Britannian tukevan sionismia ja aikeita luoda juutalainen valtio Palestiinaan. Toisen maailmansodan jälkeen alkoi juutalaisten uudisasukkaiden siirtolaisliike Palestiinaan Britannian vahvalla avustuksella. 1930-luvulla juutalaisten vaino Natsi-Saksassa kiihtyi äärimmilleen. Sen seurauksena juutalaista alkuperää olevien asukkaiden osuus Palestiinassa kasvoi vuoteen 1939 mennessä 31 prosenttiin. Samaan aikaan arabien kapina Palestiinassa Britannian hallitusta vastaan kiihtyi huomattavasti. Tämän vastarintaliikkeen Britannia murskasi totaalisesti. 

Toisen maailmansodan jälkeen YK ehdotti Palestiinan jakamista juutalaisväestön ja alkuperäiskansalaisten kesken. Tämä johti sisällissotaan. Israelin valtio perustettiin vuonna 1948. Uuden valtion seurauksena 80 prosenttia palestiinalaisista menetti kotinsa, maansa ja muun omaisuutensa. 1,3 miljoonasta palestiinalaisesta 720 000 joutui pakolaisiksi. Selvempää esimerkkiä kolonialismista on vaikea löytää. 

Gazan epätoivoinen tilanne on seurausta Israelin virallisesta politiikasta. Israel on valtio, jonka perustaminen vaati alkuperäiskansan karkottamista, vangitsemista ja tappamista.

Israelilainen historioitsija Ilan Pappé kirjoittaa kirjassaan “The Biggest Prison on Earth Israelin hallituksen suunnitelleen Länsirannan sotilaallista ja hallinnollista haltuunottoa jo vuonna 1963. Kesällä 1967 Israelin kaavailema etninen puhdistus saavutti seuraavan vaiheensa kuuden päivän sodan myötä. Israel otti haltuunsa entistä suuremman osan Palestiinan alueesta ja vakiinnutti apartheid-hallintoaan. Vuosien saatossa Israelin ote Palestiinasta on vahvistunut. Tätä prosessia Pappé kutsuu “inkrementaaliseksi kansanmurhaksi”. Kyse on siis vakavista ihmisoikeusrikkomuksista ja palestiinalaisten systemaattisesta sortamisesta. 

Kesällä 2007, sen jälkeen kun Hamas nousi valtaan Gazan alueella, Israel asetti Gazan saartoon käyttäen hyväksi määräysvaltaansa rajanylityspaikoilla. Lähes kaksi miljoonaa Gazan asukasta joutui käytännössä sisäisiksi vangeiksi. Saarto romahdutti Gazan talouden ja teki alueen asukkaat riippuvaisiksi kansainvälisestä avusta. Gazan saarto on johtanut yhteen maailman pahimmista humanitäärisistä katastrofeista. Gazan asukkaista puolet ovat lapsia ja 70 prosenttia pakolaisia. Yli puolet elää köyhyydessä, ja 80 prosenttia asukkaista on riippuvaisia humanitaarisesta avusta. Tämän lisäksi Gazan pohjavesivaroista 97 % on juomakelvotonta. 

Gazan epätoivoinen tilanne on seurausta Israelin virallisesta politiikasta. Israel on valtio, jonka perustaminen vaati alkuperäiskansan karkottamista, vangitsemista ja tappamista. Tämä ei toki ole historian valossa poikkeuksellista, mutta ottaen huomioon kuinka hiljattain se tapahtui ja kuinka järjestelmää edelleen ylläpidetään, näyttäytyvät Israelin rikokset erityisen julmina. 

Tammikuussa 2020 Yhdysvaltojen presidentti Donald Trump julkaisi pitkään odotetun “rauhansuunnitelman” Israelin ja Palestiinan välisen konfliktin ratkaisemiseksi. Suunnitelman mukaan Israel saa lähes kaikki siirtokunnat ja suurimman osan Jerusalemista, kiistattoman sotilaallisen valvonnan koko historiallisen Palestiinan alueelle ja noin kolmanneksen Länsirannasta. Tämän lisäksi suunnitelma poistaa mahdollisuuden siihen, että vuonna 1948 karkotetut palestiinalaiset voisivat koskaan vaatia palautusoikeutta tai korvausta heiltä viedyistä alueista ja kodeista – puhumattakaan niistä tuhansista palestiinalaisista, joita Israel on vanginnut, kiduttanut ja tappanut, jotka ansaitseva huomattavia korvauksia kärsimyksistään. Palestiinalaisten asema on ”rauhansuunnitelman” valossa kutakuinkin toivoton, eikä tulevaisuus näytä hyvältä.

Palestiinan ja sen kansalaisten jatkuva ja järjestelmällinen sorto nousi suomalaisessa mediassa esille, kun vasemmistoliiton kansanedustaja Anna Kontula pyrki osana kansainvälistä aktivistiryhmää herättämään huomiota Gazan humanitääristä kriisiä kohti kritisoimalla Suomen ja Israelin välistä asekauppaa. Israelin viranomaiset pidättivät Kontulan Gazan rajan läheisyydessä kymmeneksi tunniksi, kunnes hänet vihdoin vapautettiin. Kontulaa pyydettiin myös allekirjoittamaan lausunto, jossa hän hyväksyisi Israelin häneen kohdistamat epäillyt. Tästä Kontula kieltäytyi. 

Palestiinalaisten ihmisoikeuksien ja kansainvälisten oikeuksien puolustaminen ja Israelin aggressiivisen politiikan arvosteleminen ei ole antisemitismiä.

Kontulan aktivismi on herättänyt vilkasta keskustelua suomalaisessa mediassa, ja hän on joutunut poikkeuksellisen voimakkaiden herjausten kohteeksi.  Häntä on muun muassa syytetty antisemitismistä. On siis hyvä pitää mielessä tässäkin kuvattu historiallinen konteksti, tulkittaessa Kontulan harjoittamaa aktivismia ja antisemitismiväitteitä analysoidessa. 

Ensinnäkin on tärkeää huomioida se fakta, että antisemitismi on todellisuutta tänäkin päivänä, ja se on jopa pahentunut viime aikoina muun muassa Saksassa. Kyseessä ei ole mikään ilmasta tempaistu asia, vaan ilmiö jolla on pitkät historialliset juuret. Mutta antisemitismiä ja sionisminvastaisuutta ei pidä sekoittaa keskenään. Väitteet siitä, että Israelin hallituksen politiikan arvosteleminen olisi antisemitismiä, ovat absurdeja ja niiden levittäminen vaarallista. Monet juutalaisetkin ovat vastustaneet sionismia ja Israelin hallinnon politiikkaa palestiinalaisia kohtaan valtion perustamisesta alkaen. Myöskään valtiota ja uskontoa ei tule sekoittaa keskenään. Itse asiassa ajatus siitä, että kaikkien juutalaisten tulisi vannoa uskollisuuttaan Israelin valtiolle, on antisemitistinen.

Nasaretissa työskentelevä toimittaja Jonathan Cook huomautti osuvasti viime vuoden kolumnissaan, kuinka huomion kiinnittäminen väitettyä vasemmistolaista antisemitismia kohtaan on vienyt huomiota ja resursseja pois taistelusta todellista oikeistolaista antisemitismiä kohtaan. Hän totesi, että Israelin johdon politikointi antisemitismilla saattaa omalta osaltaan ruokkia juutalaisvihan ennen näkemätöntä kasvua toisen maailmansodan jälkeen. Nämä väärät syytökset ovat vaarallisia siksi, että ne luovat ilmapiirin, jossa todellinen antisemitismi jää vähemmälle huomiolle samalla, kun palestiinalaisten ihmisoikeuksien puolustaminen leimataan antisemitistiseksi.

Kaikista yhteiskunnista löytyy antisemitismiä, ja se on tuomittavaa missä ikinä sitä esiintyykään. Kuitenkin eri maissa tehdyt tilastot ja tutkimukset osoittavat hyvin selvästi, että antisemitismisiä esiintyy ylivoimaisesti eniten äärioikeistolaisissa ryhmittymissä ja liikkeissä. Palestiinalaisten ihmisoikeuksien ja kansainvälisten oikeuksien puolustaminen ja Israelin aggressiivisen politiikan arvosteleminen ei ole antisemitismiä. Ne jotka toisin väittävät, eivät auta juutalaisten asiaa vaan itse asiassa aiheuttavat vahinkoa juutalaisille kaikkialla.

Palestine is a thankless cause, one in which if you truly serve, you get nothing back but opprobrium, abuse, and ostracism.

Kansanedustaja Anna Kontula muistutti hiljattain Facebook-päivityksessään, että “antisemitismi on vakava ja vaarallinen ilmiö. Siihen ei tule suhtautua kevytmielisesti, sillä tunnemme sen historiallisen voiman ja tiedämme, että hirviö ei suinkaan ole kuollut, vaan odottaa tuolla jossain valppautemme herpaantumista. Sitä ei suin surminkaan pitäisi inflatoida eettisesti kestämättömän ja kansainvälisen lain vastaisen politiikan työkaluksi.”

Israel on kolonialistinen ja etno-nationalistinen valtio, joka jatkuvasti rikkoo kansainvälistä oikeutta. Kontulan aktivismi taas on esimerkillistä, ja itse kukin voisi ottaa siitä mallia. On myös tärkeää pitää mielessä palestiinalais-yhdysvaltalaisen kirjailijan ja tutkijan Edward Saidin sanat: “Palestine is a thankless cause, one in which if you truly serve, you get nothing back but opprobrium, abuse, and ostracism.” 

Kansalaistottelemattomuus ja periaatteellinen aktivismi ovat historian saatossa tuoneet suuria parannuksia ihmisten elämään. Ne ovat oleellinen osa demokratiaa, ja ovat auttaneet myös Suomen hyvinvointivaltion vakiinnuttamisessa. Tätä traditiota ei tule tuomita, vaan päinvastoin, on jatkettava tätä kunniakasta perinnettä.