Teksti: Jaakko Oleander-Turja
Kuva: Kristoffer Östman
Vuoden viimeisen lehden teemana on arvot ja niiden väliset ristiriidat. Ne näkyvät niin kansainvälisessä politiikassa kuin suomalaisessa keskustelukulttuurissakin.
Subjektiivinen havaintoni jälkimmäisestä on, että tunteiden voimakkuus tuntuu jokapäiväisessä retoriikassamme voimistuneen. Puhutaan vihasta, fobioista, raivosta, kriiseistäkin.
Kaikki tuntuvat myös lähiaikoina alkaneen vaatia toisiltaan epämukavuuden sietämistä. Siis vaikka kuinka ollaan eri mieltä, niin yhdistävä tekijä on tuo epämukavuuden tärkeyden toitottaminen. Ja hyvä niin! Sananvapauden hinta on nimittäin epämukavuus. Kaikki puhe ei ole kivaa, eikä sen toisaalta tulisikaan olla.
Suomalaisia ja muitakin länsimaalaisia lähivuosina puhuttaneen cancel-kulttuurin kannattajat vaativat epämukavuuden sietoa niiltä, joihin se kohdistuu. Kritisoidessaan samaista kulttuuria sen vastustajat puolestaan vaativat epämukavuuden sietämistä sen kannattajilta.
Lopputulos: kaikilla on helvetin epämukavaa.
Sananvapauden hinta on kuitenkin juuri epämukavuus, vaikka se vaatisikin keskustelua niiden suvakkien, rasistien tai muiden vastapuolta edustavien idioottien kanssa.
Tästä syystä allekirjoittanut osallistuukin nyt tilapäisesti tähän nollasta sataan -tunteiden trendiin: minä inhoan nykyisen keskustelukulttuurin tilaa, jossa huudetaan kurkku suorana oikeaa mielipidettä.
Yhteiskunnallisen arvokeskustelun tuntuu karrikoiden kaapanneen kaksi joukkoa. Molemmat yhtä itsevarmoja oikeaoppisuudestaan.
Toiset tuntuvat lähtökohtaisesti vastustavan kaikenlaista pitkään vallinneiden ajattelu- ja käytöstapojen muutosta. Kritiikistä uhriudutaan, eikä mitään saa enää sanoa. Toisten tunteita ei tule kunnioittaa, sillä ne ovat omien tapojen tiellä: “Ei tästä voi loukkaantua, koska en itse tästä loukkaannu!”
Toiset taas sotivat uljaasti kaikkea maailman vääryyttä vastaan pitämällä huolen siitä, että jos joku ei ajattele oikeilla termeillä oikeita asioita, tiedosta omaa etuoikeuttaan ja suhteuta sitä onnistuneen intersektionaalisesti jokaiseen lainalaisuuteen, tulisi hänen kohtapuoliin alkaa etsiä uutta työpaikkaa.
Väliinputoajia ovat ne, jotka haluavat hiljaisen varovasti ymmärtää näitä tunteiden hyökyaaltoja herättäviä kysymyksiä. Ja kysyä. Ja oppia.
Vaatimaton ehdotukseni onkin, että puhuisimme tunteista ja ilmiöistä hieman maltillisemmin. Olisiko harkitsematon kommentti kuitenkin vihan sijaan edustanut ajattelemattomuutta tai tietämättömyyttä?
Entä olisiko mahdollista, että pyyntö käyttää oikeaa pronominia kumpuaa vihervasemmistolaisen kulttuurimarxismin sijaan sittenkin ihmisen perustarpeesta tulla nähdyksi omana itsenään?
Kun ymmärrämme, ettei vastapuoli ole kaikkea hyvää vastaan taisteleva ihmishirviö, muuttuu keskustelu paljon hedelmällisemmäksi.
Oma uudenvuodenlupaukseni onkin pyrkiä ymmärtämään toisin ajattelevia ihmisiä paremmin. Pyri sinäkin.
“Mielenrauhaa!” huudahtaisi Ruben Stiller.