Teksti: Jaakko Oleander-Turja
Kuva: Kristoffer Östman
Ihmisen muisti on lyhyt.
Elokapinan mielenosoituksessa vieraillut vihreä ulkoministeri Pekka Haavisto on tästä oiva esimerkki. Haavisto ei liikenteen häiritsemisen logiikkaa tuntunut syyskuisena torstai-iltapäivänä sulattavan: “En itsekään ymmärrä näitä liikenteen tukkimisia ja tämän tyyppisiä asioita”, ulkoministeri kommentoi Iltalehdelle.
Lause oli Koijärven veteraanin suusta kummallinen, mutta se paljastaa muistin ohella jotain muutakin olennaista ihmismielestä: nuoruudessa kirkkaana loistavat periaatteet himmenevät usein iän myötä korkeintaan matalalla liekillä palavaksi hiillokseksi.
Koijärven lisäksi mieltä ollaan Suomessa osoitettu millon mistäkin. 60-luvun opiskelijaliike vaati äänekkäästi opiskelijoiden äänen vahvistamista yliopiston hallinnossa. Siitä selvittiin.
70-luvulla vastustettiin lopulta kaksi vuosikymmentä kestänyttä Vietnamin sotaa. Siitäkin selvittiin.
Neljä vuosikymmentä myöhemmin pääosin nuoret pyrkivät kiinnittämään yhteiskunnan huomion ilmastonmuutokseen. Tästäkö pitäisi nyt pöyristyä?
Liikkeen osakseen saama paheksunta osoittaa sen tarpeellisuuden. Ei välttämättä ilmastonmuutoksen torjunnan kannalta – se käynee ilmi vasta historiankirjoissa – vaan pikemminkin demokraattisen oikeusvaltion perusoikeuksien muistuttajana.
Kemiassa lakmustestillä mitataan aineiden happamuutta. Politiikassa aatteen, idean tai henkilön pitävyyttä.
Elokapina on oikeusvaltion lakmustesti.
Liike on tarkoituksella valinnut strategiakseen mielenosoittamisen ja kansalaistottelemattomuuden. Se saa molemmilla aikaan tavoitteidensa kannalta kriittistä medianäkyvyyttä sekä yhteiskunnallista keskustelua jokaista suomalaista koskettavasta kysymyksestä.
Myönnettäköön, että tuo jälkimmäinen on myös kolikon kääntöpuoli. Pahimmassa tapauksessa Elokapinan mielipiteitä laajalti jakava toimintamalli kääntyy itseään vastaan.
Elokapinan suurin yhteiskunnallinen anti ei siis välttämättä ole sen vaikutus hallituksen ilmastotoimiin, saatikka suomalaisten herättelemiseen. Liikkeellä on sen sijaan yllättävän tarpeelliseksi osoittautunut rooli oikeusvaltion rajojen hahmottamisessa. Oikeusvaltio kun ei ole millään mittarilla pysyvä tai ikuinen. Sitä rakennetaan ja luodaan joka päivä. Uudestaan ja uudestaan, sanoilla, teoilla ja lainsäädännöllä.
Joskus teot ovat juuri sitä, mitä mukavuudenhaluinen, länsimaiset arvot ja oikeudet itsestäänselvyytenä ottava yhteiskunta tarvitsee.
Kansikuvahaastattelussa Artists at Risk -järjestön toinen perustajajäsenen Marita Muukkonen tiivistää ansiokkaasti: “demokratia ei toteudu ilman vapaita ja aktiivisia kansalaisia”.
Poikkeavatko venäläisten ja länsimaalaisten käsitykset vaaleista toisistaan?