Valkoisen salin lavalla räjähti 9.11., kun battle-rapin SM-kisat kokosivat maan parhaat ”freestailaajat” yhteen 24. kerran. Vaikka yleisöä oli vain murto-osa salin kapasiteetista, kilpailijoiden sanataituruus ja uho pitivät tunnelman tiiviinä. Missä kulkee viihdyttävän ”roastin” ja sopimattoman herjan raja? Onko battle-rapilla enää paikkaa listahittien melodisessa, poppia ja autotunea korostavassa räpissä, vai onko se jäämässä muun tuotannon varjoon?
Teksti ja kuvat: Vera Lampila.
Kun kuulin Valkoisessa salissa työskentelevältä ystävältäni battle-rapin SM-kisoista, päätin tarttua tilaisuuteen. Laji kiinnostaa minua, sillä pidän rap-battlen ideasta, sen vapaudesta, rentoudesta ja viihdearvosta. Ja ennen kaikkea kytköksestä muuhun hiphop kulttuuriin – siitäkin huolimatta, että toistaiseksi oma menestykseni ”battleissa” on ollut heikkoa.
Halusin selvittää, mikä battle-rapin rooli on musiikkikentällä nyt, kun eniten striimattu räppi on usein sanoituksiltaan hyvin yksinkertaista, vahvasti autotunella kyllästettyä ja melodista tai genrejä rikkovaa ja popahtavaa. Monet nykyräppärit, kuten Melo, Ibe ja Hugo ovat ottaneet etäisyyttä klassiseen, riimittelyyn keskittyvään räppiin.
Kun astuin sisälle valkoiseen saliin, huomasin, ettei yleisömäärä ei ollut huimaava. Vaikutti siltä, että battle-rapin kulta aika oli ollut ja mennyt jo ennen pandemiaa. 900 hengen valkoiseen saliin oli eksynyt suurin piirtein kolmasosa tilan kapasiteetista. Salin naapurissa järjestetty ilmainen Vuoden harmain päivä -festivaali ja lähes 40 euron pääsylippu saattoivat syödä yleisöä. Toisaalta, paikallaolijat suhtautuivat battleihin innokkaina.
Rap-battleilla ja etenkin ”biiffeillä” eli räpkappaleina käydyillä artistien nokitteluilla on ollut keskeinen sija hiphopin historiassa. 90- ja 00-luvun vaihteessa räppärit kuten 50 Cent, Jay Z, Tupac ja Notorious BIG kävivät toisiaan vastaan milloin levytyssopimuksista, milloin siitä, kuka on yksinkertaisesti paras.
Heidän biiffinsä eivät olleet vain henkilökohtaista välienselvittelyä, vaan ne tuottivat menestyneitä albumeita. 2024 räpin ystävät saivat nauttia Kendrick Lamarin ja Draken riidan seurauksena syntyneistä listahiteistä. Rap-battleihin liittyy kuitenkin uhoamista ja välinpitämättömyyttä.
A.
Suomessa battle-rap on kerännyt satoja tuhansia katselukertoja. Suomen räpkulttuuri on pitkään ollut hyvin maskuliininen ja räpin seksismistä on kirjoitettu useaan otteeseen. Battle-rapissä seksismi on näkynyt esimerkiksi lajin suomenmestarien Gettomasan ja Ironisen puheissa.
Halventavat asenteet naisia kohtaan ovat ylipäätään suomiräpissä suosittuja. Sellaisista voi seurata jopa lisää suosiota räppäreille. Ne eivät ole ainakaan haitanneet Turistin (“Hei, jos mun bämä ei suostu antaa mulle suut / mä oon pahoillani, mä meen ettii jotain muut” ) tai Korelonin (“Mä en haluu mitää horoo, pitää melkee olla neitsyt”) menestystä.
Haastattelin räpmestaruuden kamppailupaikalla osallistujia ja yleisöä heidän suhteestaan battle-rapiin ja siitä, mikä tekee hyvän battle-räppärin. Etsin heti käsiini muutaman battle-rap-finalistin kysyäkseni heiltä kilpailun luonteesta ja battläämisestä.
Kilpailijoista paistoi vakavuus kilpailua ja lajia kohtaan, he ottivat räpin tosissaan. Tamperelainen 25-vuotias Sede ja helsinkiläinen 17-vuotias Jikabi korostivat, että räpin ei pitäisi olla pelkkää hahmokilpailua tai pelleilyä. Battlessa testataan sananäppäryyttä, paineensietokykyä ja riimittelyn taitoa. Kysyessäni pelleilevistä räppäreistä Sede huomautti, että Helsingistä niitä löytyy, kuten Korelon ja hänen kaltaisensa.
Kysyin myös heidän näkemyksiään battle-rapin ja listahittien eroista. Molempien mukaan listoilla korostuvat viihteellisyys ja artistin persoona, kun kirjoittamisen taso jää usein taka-alalle. Voittavan battle-suorituksen reseptiä he eivät antaneet suoraan, mutta korostivat, että harjoittelu ja vastustajan tunteminen ovat avainasemassa. Lisäksi kylmät hermot, selkeä ilmaisu, oikeat painotukset ja nokkelat ”punchlinet” ovat ratkaisevia – kunhan ei vain jäädy. Kysyessäni mitä lavalla ei pidä sanoa Jikabi sanoi, että yhteiskunnallisesti sopimattomia tai loukkaavia kommentteja ei katsota skenessä hyvällä.
B.
Jututtelun jälkeen oli battlejen vuoro. Kisojen juoni on yksinkertainen: kaksi kilpailijaa asettuvat lavalle vastakkain, molemmat saavat ”freestailata” minuutin tuntematta taustalla soivaa biittiä, jonka jälkeen on mahdollinen uusintakierros tai acapella-kierros, jossa biittiä ei ole ollenkaan. Lopuksi tuomaristo päättävät battlen voittajan, joka pääsee eteenpäin seuraavalle kierrokselle.
Oleellista on vastustajan ”roastaaminen” ja ovelat vastavedot. Moni ottelija kommentoi riimeissään yleisöä, tapahtuman tunnelmaa tai omaa taituruuttaan, mutta ytimessä olivat silti vastustajan nöyryyttäminen ja uho. Ulkonäköön liittyvät solvaukset toistuivat, kuten haukkuminen läskiksi, rumaksi tai kaljuksi. Myös vastustajan tyylistä, päihteidenkäytöstä, habituksesta ja seksuaalisuudesta ammennettiin herjoja. Näitä myös yhdisteltiin toisiinsa mitä luovimmilla tavoilla.
Samat läpät ulkonäöstä kävivät pian väsyneiksi. Välillä tunsin palanneeni yläasteelle. Tavoitteena näytti olevan sylkeä mahdollisimman monta loukkausta putkeen – mitä shokeeraavampia, sitä parempia. ”Sul on paskat housussa” -vitsit menestyivät hyvin.
Toinen selkeä teema oli viehätysvoiman puute ja se, ettei toisella ”ole naisia” (tai miehiä). Jos heitä olisikin, heissä on jotain vikaa. Myös perhesuhteita käsiteltiin: perheellisille heitettiin herjaa siitä, kuinka vastustajan lapset katsovat räppiä häpeissään. Nuoret taas saivat kuulla, etteivät heidän vanhempansa rakasta heitä tai muuta sen suuntaista. Mauttomin kuulemani riimi liittyi Janne Puhakkaan, jonka murhasta väännettiin vitsi vastustajan tappamisesta.
Finaaliin osallistui myös kaksi naista: Sasa ja Tuuliviiri. Heidän vastustajien kuunteleminen oli ajoittain todella kiusallista. Naisiin kohdistuvat herjat koskivat usein kehoa, seksuaalisuutta tai seksuaalista moraalia. Heitot ”hommaa silarit”, ”lättäperse”, ”strippari” tai suorat seksuaaliset ja alatyyliset ehdotukset eivät olleet harvinaisia.
Näissä hetkissä oli vaikea jammailla mukana, vaikka muutama yksittäinen yleisön jäsen innostui erityisesti tämän kaltaisista heitoista. Sasa totesi, että vaikka naisräppäreille heitetään toistuvasti kehoon ja seksuaalisuuteen liittyvää läppää, erityisesti finaalissa vastustajilta odottaisi parempaa.
”Skenessä on kuitenkin tapahtunut muutosta, esimerkiksi H-linjaa [huorittelua] ei katsota nykyään hyvällä. Lisäksi tuomaristossa on toista vuotta putkeen naisräppäri, tänä vuonna Tiia-Maria ja viime vuonna Yavis,” Sasa kertoi. Illan edetessä kuulin ohimennen arvostelua tuomariston puolueellisuudesta, naistuomarin takia.
C.
Kartoitukseni perusteella yleisö koostui ensikertalaisista, vanhoista tekijöistä, joista osa oli itsekin ennen kisannut, ja ottelijoiden tukijoukoista ympäri Suomea. Kilpailuhenkisyys ja uhoaminen näkyivät myös yleisön kanssa jutellessa. Räppäri Wiben kannatusjoukot Kirkkonummelta, kysyivät minulta esimerkiksi missä kaikki espoolaiset finalistit ovat, mitä edes tiedän räpistä sekä osaanko ”kickflipin”.
Osa taas suhtautui uteliaisuuteni hyvin lämpimästi, kuten haastattelemani suomiräp-tietäjät Janne ja Jesse, jotka mainitsivat ostaneensa ensimmäiset kasettinsa 80-luvulla ja olevansa ylpeitä suomiräpin kehityksestä. He eivät olleet aivan vakuuttuneita tämän vuoden tasosta, mutta antoivat tunnustusta Riskille, jonka arvelivat pääsevän finaaliin. Janne ja Jesse arvelivat parhaiden battlejen olleen jo 15 vuotta sitten.
Kysyessäni, mitä on hyvä battle-rap, sain vastaukseksi tarinan. ”Stoorylaineilla on merkitystä, sillä ulkonäköön, homouteen ja ehkä kotipaikkaan voi viitata kerran,” Jesse sanoi. Kaksikko arvosti huumoria, oman persoonan esiintuomista ja älykkyyttä.
Janne ja Jesse veikkasivat oikein ja finaaliin selvisivät Riski Sastamalasta ja Wibe Kirkkonummelta. Molemmat räppärit olivat lavalla intoa ja energiaa täynnä. He saivat tilaisuuden räpätä jääkiekko- ja sählymailasta. Finaalikierros oli hyväntuulinen ja ulkonäköön liittyvää herjaa oli vähän. Riski selvisi yhteenotosta voittajana.
Finaalin päätteeksi sain pikahaastattelun tuoreelta mestarilta, jonka sanat kiteyttivät voiton merkityksen ja sen taustalla olevan omistautumisen: ”Tuntu oikeesti sairaalta. Mä oon tammikuusta lähtien joka päivä harjoitellut tätä, enkä oo miettinyt mitään muuta. Kun herään ja meen nukkuu, mun ainoa tavoite on ollut olla Suomen paras. Ja nyt mä olen Suomen paras” Riski ei sanojensa mukaan epäillyt voittoaan hetkeäkään, piti vain pitää pää kylmänä.
Kuuden tunnin jälkeen lähdin kisapaikalta uupuneena. Monen tunnin battlejen kuuntelu ei vakuuttanut minua omista mahdollisuuksistani. Illan päätteeksi päätin kuitenkin kokeilla freestylea baarimikon kanssa. Yritys päättyi lyhyeen, kun hän kutsui minua ämmäksi. Yksi osoitus siitä, miten vaikeaa freestailaaminen paineen alla todella on.
SM-kisat osoittivat, että battle-rap on edelleen hengissä, vaikka kaipaakin uusia tekijöitä. Jos lavalle nousee, pitää varautua kuulemaan samanlaisia herjoja, joita on saanut kokea yläasteella, eikä rajoja oikeastaan ole. Parhaimmillaan freestyle voi silti olla hyväntuulista, älykästä ja viihdyttävää.
