Loppukeväästä 2024 Aliisan Peltoniemen pitkäaikainen haave omasta viljelypalstasta täyttyi. Jo yksi viljelykesä opetti hoivasta, luonnosta ja muuttuvasta maailmasta.
Teksti ja kuvitus: Aliisa Peltoniemi.
Toukokuun valo on paljasta ja ankaraa. Kevät on ollut erityisen lämmin, talvi tuntuu vaihtuneen suoraan kesään. Kaikkialla on jo vihreää. Sellaista luonnottoman neonvihreää, kuin kuvan värikylläisyyttä olisi säädetty yli uskottavuuden. Ilmassa tuoksuu lanta.
Olin saanut sähköpostia, jossa minulle tarjottiin omaa viljelypalstaa. Jonoon olin asettunut viime syksynä ja ennakkotiedon mukaan siinä voisi vierähtää ainakin kaksi vuotta. En siis osannut odottaa vuoroni koittavan näin pian.
Palstasta tuli minun juuri kesän kynnyksellä, sillä edellinen viljelijä oli saanut toisen palstan lähempää kotoaan. Hän oli jo ehtinyt aloittaa viljelyn. Maa on valmiiksi muokattu, istutuksia tehty. Istutuksia, jotka ovat vielä mysteeri. Näin aikaisin kesästä on mahdoton sanoa, mitä maa sisässään kantaa. Onneksi palstanaapurini osaa kertoa ja arvata jotain: perunaa, porkkanaa, punajuurta ja sipuleita, ainakin. Tulppaanit ovat jo nuupahtaneet ja raparperi on kasvanut palstan nurkassa vuosia.
Olin haaveillut omasta palstasta vuosia, mutta nyt minua jännittää. Viljely ja puutarhanhoito eivät ole enää yleisiä taitoja. Niitä ei enää tarvitse osata, mutta monella ei ole edes mahdollisuutta opetella. Ei ole maata, ei opettajaa. Miten voisikaan osata jotain, mitä ei ole koskaan kokeillut? Onnekseni Youtubesta löytyy kasoittain muutaman sadan seuraajan tilejä, joilla on tutoriaaleja elämän triviaaleihin pulmiin.
Alkujuuret
Palsta- ja siirtolapuutarhakulttuuri sai alkunsa 1700-luvun Britanniassa. Yhteiskunta oli kokenut merkittävän rakennemuutoksen teollistumisen ja kaupunkien kasvun myötä. Ruoasta oli pulaa, joten palstaviljelyllä helpotettiin työväenluokan tilannetta. Toisaalta motiivi oli myös kansanterveydellinen ja valtio halusi vaikuttaa ihmisten vapaa-aikaan tarjoamalla tervehenkistä tekemistä raikkaassa ulkoilmassa.
Suomeen kaupunkiviljely rantautui 1900-luvun alussa Saksasta ja muista pohjoismaista. Perimmäiset tavoitteet ja ihanteet eivät olleet muuttuneet muutamassa sadassa vuodessa.
Nykyisin palstojen merkitykset lienevät moninaisemmat. Vaikka elintarvikkeiden hinnat ovat nousseet merkittävästi, en ole kuullut, että kukaan viljelisi ruokansa itse taloudellisista syistä. Tai sitten sitä on vain vaikea uskoa näin aloittelevana palstanhaltijana, sillä rahaa on mennyt enemmän, kuin jos olisin ostanut saman sadon kaupasta.
Palstojen maat kuuluvat kaupungille, mutta niihin liittyy yllättävän vähän poliittisia jännitteitä maankäytöstä. Monet palstat ovat saaneet olla samoilla paikoilla vuosikymmeniä. Palstat ovat pieniä keitaita lähiöiden väleissä. Tärkeitä paikkoja myös heille, jotka eivät niissä viljele.
Itsekin seuraan muita palstoja, ihailen niiden kasvua. Tarkkailen erään palstan pioneita. Kuinka nuput vihdoin avautuvat, kukoistavat ja sitten ne lakastuvat liian nopeasti. Ihailen palstanaapurini kukkapenkkiä, miten sieltä nousee aina jotain uutta koko kesän läpi. Vielä syksylläkin kukkii, vaikuttavat auringonkukat kurkottelevat kohti taivasta.
Hajonnut maailma
Luin kesällä Ville-Juhani Sutisen kirjan Hajonneen maailman käyttöohje. Sutinen kirjoittaa ilmastokriisistä ja toteaa, että ilmasto on jo peruuttamattomasti muuttunut. Sen sijaan, että haikailisimme vanhaa, muutokseen on sopeuduttava ja kiihtyvää tuhoa hillittävä. Ihminen on tähänkin asti selvinnyt sopeutumalla, eikä ihmisestä tarvitse olla huolissaan. Huolissaan tarvitsee olla sukupuuttoaallosta, muiden eliöiden kadosta.
Sutinen kysyy, mikä on se alkuperäinen, johon tulisi palata? Ihantesiin sisältyy nostalgiaa, jopa sellaista, mitä ei ole paikannettavissa omiin muistoihin. Melkein kaikki luonto on nykyään ihmisen jollain tavalla muokkaamaa, mikään ei ole koskematonta.
Palstat ovat hyvä esimerkki Sutisen tarkoittamasta luonnosta. Ja hyvä esimerkki siitä, miten tuota luontoa tulisi kohdella. Säännöissä kielletään torjunta-aineiden käyttö, jokaisella palstalla on oltava oma komposti ja kaikki eloperäinen on kierrätettävä. Viljelijät huolehtivat maan ravinteista, usein noudattamalla vuoroviljelyä. Pölyttäjät ovat haluttua seuraa, joita houkutellaan kukilla.
Myös hoiva kietoutuu Sutisen ajatuksiin ja palstaviljelyn ihanteisiin. Joan Tronto ja Berenice Fisher ovat määritelleet hoivan seuraavasti: ”hoiva kattaa kaiken mitä teemme jatkaaksemme, ylläpitääksemme ja korjataksemme maailmaa jotta voisimme elää siinä niin hyvin kuin mahdollista”. Hoiva ei siis rajaudu vain ihmisten välisiin suhteisiin, vaan on laajennettavissa kaikkeen olevaiseen.
Hoivaan palstaani ja palstani hoivaa minua. Sen lisäksi, että saan itse syötävää, lahjoitan satoa ystävilleni. He kysyvät minulta palstasta ja antavat minun vaahdota itselleni tärkeästä aiheesta.
Idätän, istutan ja latvon. Kastelen, kannan ja kitken. Sykli jatkuu, eikä työ tule koskaan valmiiksi.
Hoiva voi olla myös näkymätöntä, melkeinpä passiivista. Komposti hajottaa puutarhajätteitä uudeksi mullaksi, kasvit tuottavat uusia ravinteita maaperään. Palsta on verkosto.
Peruna
Lataan puhelimeeni sovelluksen, jonka avulla voin tunnistaa kasveja. Sen lisäksi, että joku on jo ehtinyt tehdä omat kylvöksensä tälle kesälle, voi maassa olla vuosikymmenien siemenpankki. En luota kykyyni erottaa rikkaruohoja hyötykasveista.
Yrttipenkin vierestä alkaa kasvaa tutunoloinen verso. Tarkistan sovelluksella epäilyni ja tulokseksi se antaa Solanum tuberosum, peruna. Siellä, missä palstanaapurini epäili kasvavan perunaa, ei ole ilmestynyt yhtään mitään. Kesä on jo pitkällä, mutta käyn silti ostamassa lisää taimia. En halua hukata maata.
Kasvu on hidasta. Iloitsen jokaisesta uudesta nupusta ja versosta. Ja kuitenkin, jos en ole tarkkana, kaaos valtaa alaa. Nokkonen valtaa kompostin, voikukka ulottaa lonkeronsa kaikkialle. Puutarhanhoito on pitkälti kitkemistä ja karsimista. Halutun ja epätoivotun erottamista toisistaan.
Sadonkorjuu
Huomaan kiintyväni satooni, olen luonut siihen suhteen. Ruoalla on tarina ja siihen sisältyy nostalgiaa. Muistelen, miten valitsin kurkuntaimen puutarhamyymälästä ja nyt se tuottaa hedelmää. Sutinen kirjoittaa vastaavasta tunteesta sienestyksessä. Sienistä muistaa, mistä ne on poiminut, millainen sieniretki sillä kertaa oli. Kun saaliistaan valmistaa ruokaa, nuo muistot palaavat.
Ruokaa, joka herättää muistoja ja johon on luonut suhteen, ei halua heittää hukkaan. Tietysti ruoan poisheittäminen tuntuu aina tuhlaukselta, mutta marketista ostetun ruoan suhteen ei tunne, noh, surua.
Palsta muuttaa ajatteluani. Kiinnitän huomiota uusiin asioihin. Tarkkailen säätä. Kesä on ollut kuuma ja paahteinen. Käyn lähes joka ilta kastelemassa palstan. Toivon sadetta. Tarvitsen sadetta. Jos en ehdi palstalle joka päivä, vastassa on surullinen näky. Punajuuren naatit roikkuvat velttoina, pavut ovat nuupahtaneet. Ainoa, jota kuivuus ei näytä haittaavan on oregano, joka valtaa alaa timjamilta.
Kasvukausi
Tätä kirjoittaessani palstan syystyöt ovat vielä aloittamatta. Satoa on yhä korjattavaksi ja lämmin syksy kypsyttää uusia hedelmiä. Komposti pitäisi kääntää ja siirtää. Aion aloittaa alusta, myllätä kaiken. Päättää ihan itse, ilman, että joku on jo ehtinyt aloittaa työt. Raparperi on ainoa, joka saa jäädä. Punajuuria en laita.
Palstallani on pieniä vihjeitä suuresta murroksesta. Kasvukausi on pidentynyt kummastakin päästä. Uudet kasvit pärjäävät Suomen oloissa. Vaikka Sutisen ajatus sopeutumisesta tuntuu katkeransuloiselta, ei meillä taida olla muuta vaihtoehtoa. Voisiko ihmiskunta oppia hoivaamaan?