“Ammuin presidentin” – amerikkalaisen poliittisen väkivallan lyhyt historia

Donald Trumpista tuli 13.7.2024 kuudestoista Yhdysvaltain presidentti tai presidenttiehdokas, joka on joutunut poliittisen salamurhayrityksen kohteeksi. Tässä jutussa käydään tämä pitkä lista läpi ja ruoditaan, miksi luodit viuhuvat supervallan huipulla niin tiuhaan.

Teksti: Santeri Hovi. Kuvitus: Aliisa Peltoniemi. Kuvat: Wikimedia Commons, käsittely Essi Sen ja Olli P

Yhdysvallat ei suinkaan ole ainoa maa, jonka presidenttejä, poliitikkoja tai muita julkisuuden henkilöitä salamurhataan. Esimerkiksi Kolumbiassa ja muualla Etelä-Amerikassa, Meksikossa, Venäjällä ja monissa Afrikan maissa salamurhat ovat suhteellisen yleisiä. 

Lukujen vertailu maiden välillä on hankalaa. Tilastointitavat vaihtelevat, tapauksia jää piiloon ja peitellään. Kulttuurihegemonin asemassaan Yhdysvallat on kuitenkin aina esillä, se näkyvin, kuuluvin ja vaikuttavin.

Presidentit eivät ole Yhdysvalloissa ainoita, jotka ovat tähtäimessä: kouluissa ja julkisilla paikoilla ammutaan päivittäin – miksi? Syyt ovat monimutkaiset, mutta eivät täysin pimennossa. Ilmeisin syy on aseiden suuri määrä, niiden alhainen sääntely, syvä eriarvoisuus, heikot mielenterveyden palvelut sekä puuttuvat sosiaaliset turvaverkot.

Kuten ongelman syyt, myös henkilöt iskujen taustalla ovat kirjava ja mutkikas joukko. Jokaisesta heistä voisi kirjoittaa ihan oman jutun. Tämän kavalkadin jäsentämiseksi on luokittelu, josta tämäkin artikkeli ammentaa. Siitä lisää pian.

Sitä ennen matkataan noin parisataa vuotta taaksepäin.

1800-luku – villi länsi

30.1.1835 maalari Richard Lawrence, vakavista mielenterveyden ongelmista kärsivä nuorehko mies, väijyy Capitolin ulkopuolella presidentti Andrew Jacksonia. Selkään tähdätyt laukaukset jäävät piippuun, ilmeisesti aseen kostumisen vuoksi. Jackson yrittää piestä ampujan kepillään, mutta väkijoukko ehtii taltuttamaan asemiehen ennen presidentin vitsan kosketusta. Lawrence tuomitaan loppuelämäkseen mielisairaalaan.

Jacksonin murhayritys on ensimmäinen lajiaan pitkässä sarjassa poliittista väkivaltaa. Tätä ennen USA:n johtavat poliitikot, kuten yksi vuoden 1776 ”perustajaisistä” Alexander Hamilton, tai Jackson itse, ovat kunnostautuneet lähinnä klassisissa kaksintaisteluissa. Hamilton lopulta kuoli juuri siinä puuhassa hankittuun haavaan.

Abraham Lincolnin kohtalo on presidenttien salamurhista tunnetuin – ainakin osana amerikkalaisen populaarihistorian kaanonia. Pitkäperjantaina 1865 John Wilkes Booth hiipii Washingtonin Ford-teatterin parvelle ja ampuu Lincolnia kuolettavasti selkään. Salamurhaajaa jahdataan 12 päivää, kunnes tämä saadaan kiinni ja ammutaan.

Taustalta paljastuu sisällissodan hävinneiden Etelävaltioiden salaliitto sodan lopputuloksen pyörtämiseksi. Varapresidentti ja valtiovarainministeri ovat myös salaliittolaisten tähtäimessä, mutta juonittelijat epäonnistuvat ja saavat ankarat tuomiot: osa tuomitaan kuolemaan, osa elinkautiseen.

”En kadu antamaani iskua. Ehkä Jumalani edessä, mutten ihmisen.” – John Wilkes Booth

Lincolnin henkeen kohdistuneet kaksi muuta yritystä ovat harvalle tuttuja. 1861 nk. Baltimoren juoni epäonnistuu. 1864 republikaanipresidentin hattu saa luodinreiän, mutta ampuja jää  tuntemattomaksi.

1800-luvun presidenteillä ei ollut juuri turvatoimia. Aikakauden Yhdysvalloissa väkivalta on varsin tavallista. On kaksintaisteluita, villi länsi, jonka myyttien paikkansa pitävyydestä voidaan toki kiistellä, ja sisällissota. Perustuslain toinen lisäys takaa kansalaisille aseenkantoluvan: ”Koska hyvin valvottu kansalliskaarti on tarpeellinen vapaan valtion turvallisuudelle, kansalaisten oikeutta omistaa ja kantaa aseita älköön loukattako.”

Tätä pykälää on tulkittu keskusvaltaa tasapainottavaksi voimaksi. Aseellinen vastarinta on perustavanlaatuinen osa amerikkalaisuuden kertomusta.

1860-lukua seuraavilla vuosikymmenillä salamurhia riittää, monilla motiiveilla. Aihetta tutkinut akateemikko ja kirjailija James W. Clarke on luonut poliittisille salamurhaajille luokittelun, jossa erotellaan toisistaan poliittiset radikaalit, katkeroituneet kostajat, julkisuuden tavoittelijat, mieleltään järkkyneet sekä epätyypilliset.

Jacksonin ampuja Lawrence on Clarken mukaan mieleltään järkkynyt. Booth puolestaan on poliittinen radikaali.

”Kyllä, minä ammuin presidentin.” – Charles J. Guiteau

Vuonna 1881 Charles J. Guiteau, 39-vuotias uraansa pettynyt juristi ja poliitikko, ampuu presidentti James A. Garfieldiä Washington rautatieasemalla. Presidentti sinnittelee vielä 80 päivää tapauksen jälkeen, mutta menehtyy haavojensa komplikaatioihin. Oikeudenkäynnissä Guiteau toteaa: ”Kyllä, minä ammuin presidentin, mutta hänen lääkärinsä tappoivat hänet.”

Guiteau edustaa Clarken luokittelussa irrationaalista, mieleltään järkkynyttä tyyppiä. Hänet tuomitaan kuolemaan.

1900-luku – poliittisen väkivallan vuosisata

Yhdysvaltain ja Espanjan vuoden 1898 sodan johtohahmo, bisnes-eliitin suosima presidentti William McKinley joutuu väijytyksen kohteeksi syyskuisessa Buffalossa vuonna 1901. Leon Czolgoszin luodit osuvat rintaan ja vatsaan.

Presidentti kuolee kahdeksan päivää myöhemmin. Czolgoszin motiivi on katkeruus työläisten oloista: vakaumuksellisesti hän julistaa pidätyksensä jälkeen toimineensa velvollisuudesta hyvien, työtä tekevien kansalaisten puolesta kansan vihollista vastaan. Poliittinen radikaali teloitetaan sähköllä lokakuussa 1901.

”Tapoin presidentin, sillä hän oli hyvien ihmisten vihollinen…” – Leon Czolgosz

Tapauksen myötä presidenttien turvallisuuteen aletaan kiinnittää huomiota: salainen palvelu perustetaan 1901. Hallinto ei salamurhasta horju. McKinleyn manttelin perii hänen varapresidenttinsä Theodore Roosevelt.

Yhdysvaltojen presidenttivetoinen päällystö on salamurhaajille sikäli kimurantti kohde, että vaikka yhden pään katkaisisikin, tilalle kasvaa uusi – vieläpä saman puolueen sisältä.

Kyseessä lienee perustava ongelma poliittiselle väkivallalle yleisesti: ideoita ei saa tapettua surmaamalla niiden edustajia. Toisaalta salamurhalla on aina myös terroristinen, pelkoa nostattava ulottuvuus, eikä sen vaikutuksia voi väheksyä.

Vuonna 1909 presidentti William Howard Taft seisoo Meksikon presidentin Porfirio Diazin kanssa metrin päässä salatusta aseesta. Uhka tehdään vaarattomaksi ennen laukaisua. Melkein-ampuja, mieleltään järkkynyt Julius Bergerson, julistetaan syyntakeettomaksi.

Vuonna 1912 Theodore Roosevelt on jälleen pyrkimässä virkaan, nyt jo kolmannelle kaudelleen, Hän on jättänyt välistä vuonna 1909 päättyneen kautensa jälkeiset vaalit viettääkseen kissanpäiviä safarilla Itä-Afrikassa.

Lokakuun 14. päivänä väkijoukko kerääntyy Gilpatrick-hotelliin juhlistamaan pian puheen pitävää ex-presidenttiä. Kyseisen puheen paksu paperinivaska rintataskussaan Roosevelt marssii kohti odottavaa avoautoaan ja nousee kyytiin. Heilauttaakseen hattuaan yleisölle, hän nousee seisomaan. Revolveri laukeaa – täysosuma!

Luoti painuu Rooseveltin rintaan juuri siitä, missä tämä säilyttää pian lausuttavaa puhettaan.

Roosevelt ei kuole: paksu puhe pelastaa tämän hengen. Macho-miehen elkein Roosevelt pitää kuin pitääkin puheen, jonka alkuun hän ilmoittaa tulleensa juuri ammutuksi. Terävä PR-opportunismi ei kuitenkaan riitä voittoon, vaan presidentiksi valitaan Woodrow Wilson. Tämäkin ampuja on mieleltään järkkynyt: John Schrank julistetaan mielenterveytensä kadottaneeksi ja suljetaan parantolaan.

”Jos en kärsisi, ei minulla olisi huolia. En tappaisi presidenttiä.” – Giuseppe Zangara

Vuonna 1933 demokraattipresidentti Franklin Delano Roosevelt yritetään ampua autoonsa. Giuseppe Zangara tyhjentää lippaansa väkijoukossa ja ampuu ohi, mutta osuu luodillaan lähellä presidenttiä olevaan Chicagon pormestariin. Zangara saadaan kiinni.

Zangaran motiivi on viha establishmentia kohtaan. Pahoista kivuista ja osattomuudesta kärsinyt mies kertoo oikeudessa tarkoitusperistään: ”Jos en kärsisi, ei minulla olisi huolia. En tappaisi presidenttiä.”

Hän purkaa tuskansa siihen, minkä voi tuskansa syyksi osoittaa. Zangara teloitetaan useiden oikeudenistuntojen jälkeen. Hänen asettuu Clarken luokittelussa jonnekin katkeroituneiden kostajien ja julkisuuden tavoittelijoiden välille.

Yhdysvaltalainen politiikka henkilöityy presidenttiin, josta tulee huonoina aikoina yleisen raivon ukkosenjohdatin. Oli hän avoimen myönteinen maan “rosvoparoneille”, kuten McKinley, tai heitä vastaan, kuten laman taittamiseen pureutunut F. D. Roosevelt.

On kuitenkin paljonpuhuvaa, että monille maan vähäosaisista ja epätoivoisista poliittinen väkivalta on vaihtoehto. Yhdysvaltain presidentin virka tuntuu olevan vaarallinen kuin Rooman keisarin aikanaan.

1950- ja 1960-luku – muuttuva maailma

11.1.1950 kaksi puertoricolaista itsenäisyysaktivistia valmistautuu attentaattiin presidentti Harry Trumanin Washingtonissa asunnon lähettyvillä. Salainen palvelu pysäyttää yrityksen. Palvelun agentti haavoittuu kuolettavasti. Tämä on edelleen ainut kerta, kun agentti on kuollut suojellessaan presidenttiä. Salamurhan motiivi on ilmiselvän poliittinen.

Nosto: “Yhdysvaltain presidentin virka tuntuu olevan vaarallinen kuin Rooman keisarin aikanaan.”

22.11.1963 presidentti John F. Kennedy lipuu pitkin Dallasin katuja avoautossa vaimonsa Jacqueline ”Jackie” rinnallaan. Texasin vaalikampanja on alkanut jännittyneissä tunnelmissa. Demokraatit kiistelevät puolueen linjasta ja tulevaisuudesta, keskellä suurten kysymysten vuosikymmentä. Kennedyn on määrä ajella noin 16 kilometrin lenkki ennen puhetta.

Yleisöä on kerääntynyt kaduille. Autosaattue kääntyy Texasin koulukirjavaraston ohi. Kello näyttää puoli yhtä. Laukaus kajahtaa. Luoti osuu Kennedyä kaulaan. Kajahtaa toinen. Luoti osuu päähän.

”Sir, en minä ampunut ketään… Olen vain syntipukki.” – Lee Harvey Oswald

Lee Harvey Oswald saadaan kiinni ja tätä pidetään vangittuna kahden vuorokauden ajan. Kuulusteluissa hän inttää olevansa vain syntipukki. Huhut salaliitosta roihahtavat liekkiin. Tiettävästi hän kuitenkin on katkeroitunut kostaja, ei poliittinen radikaali.

Oswald joutuu parkkihallissa poliisin hallussa ollessaan paikallisen klubinomistajan Jack Rubyn ampumaksi, suorassa tv-lähetyksessä!

Presidentiksi noussut Lyndon B. Johnson valtuuttaa komission tutkimaan Kennedyn murhaa, mutta todisteita salaliitosta ei löydy. Aihe on edelleen kaukana kuopatusta.

Kennedyn veli Robert joutuu hänkin demokraattien presidenttiehdokkaana salamurhatuksi, Los Angelesissa 5. Heinäkuuta 1968. Ampuja Sirhan Sirhan on syntynyt Jerusalemissa ja hän väittää ehdokas Kennedyn Israel-myönteisen politiikan syyksi attentaatilleen. Poliittinen radikaali tuomitaan kuolemaan, mutta tuomio muutetaan lopulta elinkautiseksi.

Myös tämä murha on villin salaliittospekulaation sytykkeenä. Presidenttiehdokkuudestaan elokuussa 2024 luopunut Robertin poika Robert F. Kennedy Jr. on sanonut uskovansa  isänsä ja setänsä tulleen salaliiton murhaamiksi.

Ennen myrkyisää 60-lukua amerikkalaisten enemmistön luotto maan instituutioihin on vahva. Vietnamin sodan ja sosiaalisen epäoikeudenmukaisuuden vastaisten mielenosoitusten väkivaltaisen tukahduttamisen, Malcolm X:n ja Martin Luther Kingin salamurhien sekä orastavan poliittisen polarisaation seurauksena epäilys hallintoa kohtaan on noususuhdanteessa.

1970- ja 80-luku – Taksikuski ja muita arkkityyppejä

Segregaatiopolitiikkaa tukeva Alabaman populistinen kuvernööri George Wallace pyrkii demokraattien presidenttiehdokkaaksi vuoden 1972 vaaleihin. 1968 hän oli saavuttanut Amerikan itsenäisyyspuolueen ehdokkaana 13 prosentin äänipotin.

Kampanjapolulla Marylandissa tarjoilijan apulainen Arthur Bremer ampuu Wallacea, joka halvaantuu vyötäröstä alaspäin. Tapaus saa Wallacen katumaan jyrkkiä kantojaan – hänestä tulee syvästi uskonnollinen ja tekojaan sovitteleva hahmo. Ampujan päiväkirjoista paljastuu, että teon motiivina on ”näyttää miehuutta maailmalle” ja ”osoittaa rohkeutta”, ilmeinen julkisuuden tavoittelija siis.

”Tämä maa on sekaisin! Tämä mies ei ole presidenttinne!” – Lynette Fromme

22.2.1974 lentokone kaapataan väkivalloin Baltimoren lentokentällä. Joseph Byckin suunnitelmana on pakottaa koneen henkilökunta syöksymään suoraan Valkoiseen taloon presidentti Richard Nixonin murhaamiseksi. Kaappaus päättyy jo lentokentällä: Byckin surmattua lentokentän poliisivirkailijan ja toisen lentäjistä, hän saa itse osumia tulitaistelussa. Haavoittunut Byck ampuu itsensä.

Syyskuu 1975 on eronneen Richard Nixonin viranperijälle Gerald Fordille raju. 5.9. Charles Mansonin ”perheeseen” yhdistetty Lynette Fromme tähtää 33. presidenttiä puoliautomaattisella pistoolilla kampanjatilaisuudessa Sacramentossa. Hän huutaa: ”Tämä maa on sekaisin! Tämä mies ei ole presidenttinne!” Ase ei laukea. Myöhemmin selviää, ettei aseen pesässä ollut patruunaa, vaikka lippaassa oli.

Fromme otetaan kiinni ja tuomitaan elinkautiseen vankeuteen. Hän pääsi ehdonalaiseen 2009.

22.9. San Franciscossa Fordiin kohdistuvat iskut jatkuvat. Sara Jane Moore ampuu presidenttiä noin 12 metrin etäisyydeltä – luoti vingahtaa ohi. 60-luvun poliittisessa myllerryksessä radikalisoitunut assassiini vangitaan. Myöhemmin hän kertoo toivoneensa käynnistävänsä vallankumouksen. Lehtien otsikoissa Ford julistaa: ”Minä en antaudu!”

70-luvun salamurhaajat ovat melko samasta puusta veistettyjä katkeroituneita kostajia tai julkisuuden tavoittelijoita.

”Suunnittelen kostoa pimeydessä…”  – John W. Hinckley

30. maaliskuuta 1981 presidentti Ronald Reagan astuu ulos Washingtonin Hilton-hotellista. Iltapäivä on viileä ja jokseenkin pilvinen. Nuoren John W. Hinckleyn mielessä kuitenkin pauhaa. Pakkomielteen näyttelijä Jodie Fosteriin kehittänyt varakkaan perheen vesa on ajautunut synkkään ja huomionnälkäiseen tilaan. Kello 12.27 kuusi laukausta kajahtaa.

Reagan haavoittuu iskussa vakavasti, mutta selviää. Julkisuuden tavoittelijan luodit osuvat presidenttiä keuhkoihin. Reaganin lehdistösihteeri James Brady saa osuman päähänsä. Hän kuitenkin selviää. Myös salaisen palvelun agentti sekä paikallinen poliisi haavoittuvat vakavasti. Hinckley sijoitetaan syyntakeettomana laitokseen.

Iskulla on poliittisia, diskursiivisia ja hallinnollisia seurauksia. Salainen palvelu tehostaa toimiaan. Reaganin suosio nousee, mutta nousevatpa myös mielenterveysongelmat julkiseen keskusteluun.

Ja syytä onkin. Yhdysvalloissa hoitamattomat mielenterveysongelmat rehottavat. Hinckleyn asianajaja vetoaa oikeudessa asiakkaansa patologiseen pakkomielteeseen Taksikuski-elokuvaan (1976), josta tämä väittää Hinckleyn saaneen inspiraationsa murhayritykseensä (sekä pakkomielteensä Fosteriin).

Lavealla pensselillä maalaten Hinckleyn teossa sekoittuvat jälkiteollisen amerikkalaisen yhteiskunnan kipukohdat: Hollywoodin haaveet, merkityksettömyyden kokemus, mielenterveysongelmat ja ne aseet.

Salamurhissa esiintyvät antisankarilliset ja julkisuuden hakuiset, kuitenkin pohjimmiltaan mielenterveydeltään häiriintyneet kostajat – aivan kuin Taksikuskissa konsanaan.

Päähän ammuttu lehdistösihteeri Brady sai vakavia aivovaurioita, mutta säilytti henkensä. Hän ryhtyy aseiden sääntelyn puolestapuhujaksi. The Brady Handgun Violence Prevention Act näkee päivänvalon vuonna 1993. Sen määräyksestä aseen ostajan on odotettava hankintalupaa viisi päivää.

Kuten tiedämme, se ei valitettavasti pysäyttänyt aseväkivallan vyöryä Yhdysvalloissa.

90- ja 2000-luvut: Salamurhan uudet kasvot?

Bill Clinton on presidenttinä 90-luvun mittaan kolme kertaa salamurhayrityksen kohteena, kahdesti vuonna 1994.

Frank Eugene Corder lentää 12.9.1994 varastetun pienlentokoneen Valkoisen talon nurmelle. Hän on tapahtuman ainut kuolonuhri – presidentti ei ole edes paikalla.

Francisco Martin Duran ampuu 29 laukausta puoliautomaattikiväärillä kohti Clintoniksi luulemaansa henkilöä Valkoisen talon edustalla 29.11. Turistit taltuttavat miehen. Hänet tuomitaan 40 vuodeksi vankeuteen.

Corder ja Duran noudattavat tuttua katkeruuden, mielenterveyden ongelmien ja julkisuuden tavoittelun kaavaa. Taattu häiriintynyt julkisuuden tavoittelija.

Kiinnostavaa on, että Duran yrittää ostaa aseen samana päivänä kuin Clinton allekirjoittaa Bradyn lain. Osto ei onnistu. Se ei lopulta estä miestä hankkimasta asetta.

Clintonin kolmannessa murhayrityksessä salamurhaajan profiilissa on jotain uutta. Kukaties heijastuksena Yhdysvaltojen globaalin turvallisuuspoliittisen roolin muutoksesta.

Presidentin valtiovierailulla Filippiineillä marraskuussa 1996, salainen palvelu saa hälyttävää tiedustelutietoa. Presidentin autosaattueen tielle on asennettu pommi. Reittiä vaihdetaan ja isku vältetään.

Pommi kyllä löydetään. Asialla on tiettävästi al-Qaida. Tämä on ensimmäinen kerta, kun järjestön tiedetään yrittäneen iskua Yhdysvaltojen poliittista johtoa kohtaan, vastalauseena supervallan sotilaallisesta läsnäolosta Lähi-idässä ja Arabian niemimaalla.

10. Toukokuuta 2005 presidentti George W. Bush on attentaatin kohteena Tbilisissä, Georgiassa. Vladimir Arutyunian, paikallinen mies, heittää puhetilaisuuden aikana kranaatin kohti Bushia sekä tämän kanssa esiintyvää Georgian presidenttiä, Mikheil Saakašviliä. Kranaatti jää suutariksi ympärille käärityn liinan vuoksi. Mies saadaan kiinni ja tuomitaan vankeuteen.

Bushin hengenmenoksi punotaan muitakin juonia, kuten tämän kiitospäivän vierailulla Irakissa vuonna 2003. Tapaukset alleviivaavat Yhdysvaltojen herättämää antipatiaa. Hallinnon kasvot, presidentti, on vihan ukkosenjohdatin.

Arutuyunian lausunnossa motiivi on päivänselvä: presidenttien olisi pitänyt kuolla, sillä Georgiasta on tullut Yhdysvaltojen ”nukkevaltio”, poliittinen radikaali siis. ”En minä ole terroristi. Olen vain ihminen,” Auruytunian puolustautuu.

”En minä ole terroristi. Olen vain ihminen.” – Vladimir Auruytunian

2000-luvun mittaan on kenties voinut tuudittautua uskoon, että dramaattisimmat poliittiset salamurhat kuuluvat länsimaissa historiaan. Kuten kuluva vuosi muistuttaa, näin ei ole.

Turvatoimien järeydestä huolimatta salama voi iskeä.

14.7.2024 Butler, Pennsylvania. Noin tuntia ennen Donald J. Trumpin puhetta, paikallinen poliisi ilmoittaa ”epäilyttävästä käytöksestä” tapahtuma-alueella.

20-vuotias Thomas Crooks kiipeää katolle noin 140 metrin päähän kampanjatilaisuuden lavasta. Poliisit etsivät häntä; paikallispoliisi havaitsee hänet. Poliisi kiipeää katolle, mutta joutuu heti paluumatkalle, sillä vastassa Crooks tähtää kiväärillään. Välittömästi poliisin hypättyä alas Crooks ampuu lavaa kohti kahdeksan laukausta.

Trumpia osuu korvaan. Kolmeen sivulliseen osuu, yksi kuolee. Salainen palvelu ampuu Crooksin tarkkuuskiväärillä kuoliaaksi. Motiivia selvitellään edelleen. Ampujaa ei luonnollisesti voida enää haastatella.

Salamurha politisoidaan välittömästi. Syitä haetaan Trumpin demonisoinnista, salaliitoista ja polarisaatioista. Ehkä tutkimukset tuovat vielä joskus selvyyden.

Kyseessä ei ollut ensimmäinen kerta, kun vihattua ja rakastettua tv-persoona-presidenttiä vastaan on juoniteltu. Las Vegasissa 2016 20-vuotias britti Michael Steven Sanford yritti riistää lainvalvojalta aseen ja ampua Trumpia.

Elokuussa 2024 pakistanilainen Asif Merchantin pidätetään Trumpin salamurhan suunnittelusta. Syyskuussa salainen palvelu avaa tulen pusikossa piileskelevää asemiestä kohti Trumpin golfkentällä Floridassa – Ryan Wesley Routh saa syytteet salamurhan yrityksestä.

 

Attentaatin anatomiasta

Attentaattien historia kattaa koko murheiden kirjon: aselakien porsaanreiät, eriarvoisuuden, mielenterveyspalvelujen puutteet, köyhyyden, ekstremismin ja radikalisaation.

Tyytymättömyys, politiikan henkilöityminen, epäluottamus ja salaliittoteoriat, antisankarit, väkivallan mytologia, julkisuuden tavoittelu, maailmanpoliisin ja ”Suuren Saatanan” -status, hallinnon salailut ja rikokset… Syntyy keitos, joka kiehuu yli.

Salamurhaajat ovat kirjava joukko. Ainoastaan Clarken luokittelun epätyypilliset, jolla voidaan tarkoittaa esimerkiksi Ted Kaczynskin eli Unabomberin kaltaisia hahmoja, jäävät uupumaan tästä listauksesta.

Tyypillinen amerikkalainen assassiini on joko poliittinen radikaali tai yhteiskunnan turvaverkoista väkivallan ihannoinnin ansakuoppaan pudonnut kostaja.

Presidentillisistä salamurhista useita kirjoja kirjoittanut Mel Ayton on kaivanut esiin koko joukon salamurhajuonia, jotka eivät mahtuneet tähän listaan ollenkaan. Aytonin mukaan lähes jokainen Yhdysvaltain presidentti on joutunut salamurhajuonen kohteeksi.

Jacksonista Trumpiin, lista amerikkalaisista presidentillisistä salamurhista on häkellyttävän pitkä, jopa ilman Aytonin salaistakin salaisempia murhajuonia. Poliittinen väkivalta on yhä Yhdysvaltojen todellisuutta. Lista jatkuu, jos maa ei muutu.