Teksti: Justus Lehtisaari. Kuvat: Eeva Honkonen.
Pariisin ilmastosopimuksessa määriteltyä 1,5 celsiusastetta on pidetty turvarajana, jota ei saa ylittää. Nyt tuo raja on rikki. Kun ilmasto porskuttaa kohti kolmen asteen kuumenemista ovat vaarana ikiroudan, mannerjäätiköiden ja merivirtojen romahtaminen. Miten näihin muutoksiin varaudutaan? Mitä niille voi edes tehdä?
“Kyllähän tässä ollaan käytännössä ylitetty se 1,5 astetta,” Outi Honkatukia totesi ympäristöministeriön tiedotustilaisuudessa syyskuussa 2024. Hän johtaa Suomen valtuuskuntaa kansainvälisissä ilmastoneuvotteluissa.
Ilmastoasioita seuranneelle tämä uutinen ei tullut yllätyksenä, mutta harvoin sitä kuulee ääneen sanottuna – onhan se merkki Pariisin sopimuksen ohjaaman ilmastopolitiikan epäonnistumisesta. Kyseessä on tietysti suurempi katastrofi kuin yhden kansainvälisen sopimuksen kuihtuminen. 1,5 astetta on pidetty turvarajana, jota ei saa ylittää.
1,5 asteen takana häämöttää uhka ilmaston keikahduspisteiden ylittymisestä. Näitä pisteitä on esimerkiksi pohjoisen ikiroudalla, Grönlannin eli Kalaallit Nunaatin mannerjäätiköllä sekä Pohjois-Eurooppaa lämmittävällä AMOC-merivirralla (Atlantic meridional overturning circulation), johon Golfvirtakin kuuluu. Mitä enemmän ilmasto kuumenee, sitä lähempänä itseään ruokkivat romahdukset ovat.
Ikiroudan sulaminen tarkoittaisi suunnattomia metaanipäästöjä, jotka kiihdyttäisivät ilmastonmuutosta entisestään. Kalaallit Nunaatin mannerjäätikön romahtaminen nostaisi merenpintaa jopa kuudella metrillä, vaikka se veisi vuosisatoja. AMOC-merivirran tyrehtyminen voisi pudottaa Suomen talvien keskilämpötilaa jopa kahdellakymmenellä asteella. Samalla kun pohjoinen pallonpuolisko viilenisi, pakkautuisi nyt AMOC:in kuljettama lämpö päiväntasaajan tuntumaan ja eteläiselle pallonpuoliskolle. Se kiihdyttäisi alueen jo vakavaa kuumenemista.
Keikahduspisteet ovat kytköksissä toisiinsa. Kalaallit Nunaatin mannerjäätikön makean veden sekoittuminen suolaiseen Atlanttiin on yksi AMOC-virtaa hidastava tekijä. Keikahduspisteitä täytyy siis käsitellä kokonaisuutena, eikä irtonaisina ja yksittäisinä asioina. Korttitalo voi romahtaa nykäisemällä mitä tahansa korttia.
Uusimmat tutkimukset pitävät AMOC-merivirran romahdusta tällä vuosisadalla todennäköisenä. Jo romahduksen arvioiminen edes hiukan säilymistä todennäköisemmäksi, on huolestuttavaa. Kun riskejä arvioidaan, on aina syytä ottaa huomioon tapahtuman todennäköisyys ja siitä seuraava haitta. AMOC:in kohdalla molemmat ovat aivan liian korkeat.
Ilmakehän ja ilmaston osaamiskeskus ACCC, Suomen akatemian lippulaivahanke, otti toukokuussa uudessa politiikkasuosituksessaan esille tarpeen huomioida AMOC:in romahduksen kaltaiset keikahduspisteet ilmastopolitiikassa. Tähän saakka niihin ei ole juuri kiinnitetty huomiota sen enempää kansainvälisessä kuin kansallisessakaan ilmastopolitiikassa.
Keikahduspisteiden huomioimisen vaikeudet ovat ymmärrettäviä, sillä varsinaista keikahduspistettä on hyvin hankala arvioida. Keikahduspisteen ylittyminen voidaan todeta varmaksi vasta jälkeenpäin – ei ihmistäkään todeta kuolleeksi eläessään. Kuollutta ei herätetä henkiin, eikä jäätikköä saa takaisin mantereelle.
Yhdistyneen kuningaskunnan valtiollinen tutkimus- ja kehitysvirasto ARIA on aloittanut 81 miljoonan punnan rahoitusohjelman keikahduspisteiden ennustamiseksi. Ohjelman tarkoituksena on kehittää järjestelmiä, jotka voisivat varoittaa keikahduspisteistä ennen romahdusta. MIT Technology Reviewin mukaan ohjelma on erityisesti suuntaunut Kalaallit Nunaatin mannerjäätikön ja Pohjois-Atlantin kiertoliikkeen tarkkailemiseen.
Keikahduspisteiden ennustaminen on olennaista niihin varautumiseksi. Se ei suoraan kuitenkaan estä niitä romahtamasta. Tehokkain keino siihen on tietysti ilmaston lämpenemisen pysäyttäminen.
Minne menet ilmasto?
Nykyiset poliittiset toimet johdattavat meitä hallitustenvälisen ilmastopaneelin IPCC:n mukaan kohti 3,2 asteen lämpenemistä. Koronapandemia laski globaaleja päästöjä hetkellisesti, mutta nyt ne ovat kivunneet ennätyskorkeiksi.
Yhdysvaltalainen ilmastotutkija ja entinen Nasan Goddard Institute for Space Studies -tutkimuskeskuksen johtaja James Hansen uskoo kahden asteen rajan ylittyvän jo ennen vuotta 2050. Hansen on arvostettu ilmastotutkija, jonka vuonna 1988 Yhdysvaltojen kongressissa pitämä puhe nosti ilmastonmuutoksen julkiseen keskusteluun. Hansenin varoitus ei tule keneltä tahansa tuomiopäivän profeetalta, vaan vakavasti otettavalta tutkijalta ja ilmastonmuutoksen vastaisen työn veteraanilta.
Jos Hansen on oikeassa, kaksi astetta lämpimämpi maailma on todellisuutta vain 25 vuoden sisällä. Päästöt on saatava alas pikimmiten ja jo ilmaan päästettyjä kasvihuonekaasuja pitäisi kerätä sieltä pois. Pitoisuudet ovat jo nykyisellään aivan liian korkeat vakaan ja turvallisen ilmaston kannalta.
Tilanteen vakavuus ja häämöttävät keikahduspisteet ovat saaneet monet tahot harkitsemaan ilmaston viilentämistä, esimerkiksi lisäämällä maapallon heijastavuutta tai tukemalla jäätiköiden kaltaisia ekosysteemejä. Näihin menetelmiin viitataan usein ilmastointerventioina, ilmaston muokkauksena tai ilmaston korjauksena.
Voiko ilmastoa viilentää?
Brittien ARIA on vastikään aloittanut 56,8 miljoonan punnan tutkimusohjelman, jonka tarkoituksena on selvittää ilmaston viilentämistä. Tällä hetkellä tutkituimmat keinot ilmaston viilentämiseksi ovat hiukkasten lisääminen yläilmakehään ja meripilvien vaalentaminen.
Globaali ilmaston viilentäminen saattaa kuulostaa hullulta scifi-idealta, mutta käytännössä se on syntynyt ympäristöä tarkkailemalla. Suurten tulivuorenpurkausten, kuten Pinatubon purkaus vuonna 1991, on havaittu viilentävän ilmastoa. Tämä on saanut tutkijat pohtimaan, voisiko tulivuorenpurkauksia matkia keinotekoisesti samanlaisen viilennyksen aikaansaamiseksi.
Jos sopivia aerosoleja saataisiin yläilmakehään, ne heijastaisivat osan saapuvasta auringonvalosta takaisin avaruuteen. Lopputuloksena olisi käänteinen kasvihuoneilmiö. Ajatus on yksinkertainen, mutta sen käytännön toteutus olisi huomattavan monimutkaista. Tietoa ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi menetelmän turvallisuudesta, eikä sen hallinnoimisesta tai sosiaalisesta hyväksyttävyydestä. Tutkimusta tarvitaan siis lisää niin luonnon- kuin ihmistieteiden saralla, jotta menetelmää voidaan oikeasti arvioida.
Idea meripilvien vaalentamisesta tuli kansainvälisen rahtilaivaliikenteen vaikutuksista. Tutkijat ovat havainneet rahtilaivojen jättävän jälkeensä valkoisia pilvivanoja seilatessaan pitkin maailman meriä. Nuo pilvet ovat kuitenkin täynnä rahtilaivojen käyttämän raskaan polttoöljyn saasteita. Kun laivojen polttoainetta koskeva tiukempi sääntely astui voimaan tietyillä merialueilla, viilentävien saastepilvien määrää väheni. Tutkijat ovat pitäneet tätä yhtenä ilmastonmuutoksen viime vuosikymmenien kiihtymistä selittävänä tekijänä. Ilmansaasteet ovat siis saattaneet viilentää maapalloa heijastamalla osan auringon voimasta avaruuteen! Arviot viilentävästä vaikutuksesta vaihtelevat jopa 0,3-1,1 asteen välillä.
Tutkijat ovat etsineet keinoja luoda meripilviä ilman saasteita. Yksinkertaisimmillaan se tapahtuisi suihkuttamalla merivettä ilmaan, missä vesi tiivistyisi suolahiukkasten ympärille pilviksi. Tutkimusta on jo tehty Australiassa Ison valliriutan suojelemiseksi sekä Yhdysvaltojen Alamedassa.
Ilmastoa viilentäviin ideoihin liittyy paljon riskejä, niin tunnettuja kuin tuntemattomia, eikä niiden tarpeellisuudesta ilmastopolitiikan välineenä ole yhteisymmärrystä – saati sääntelyä. Eivätkä ne ratkaise ilmastonmuutoksen juurisyytä, liiallisia kasvihuonekaasupäästöjä. Uhkaavat keikahduspisteet ovat silti saaneet monet pohtimaan akuuttia ilmaston viilentämistä. Se jos jokin on osoitus tilanteen vakavuudesta ja tähän asti tehtyjen toimien riittämättömyydestä.
Lopuksi
Ilmastonmuutoksesta puhutaan usein tavalla joka viittaa enemmän tulevaisuuteen kuin nykyisyyteen. Puhumme usein vain siitä mitä tulee tapahtumaan ilmastonmuutoksen myötä. Ilmastonmuutos on kuitenkin jo todellisuutta. Brittiläinen ympäristötoimittaja Gaia Vince on ehdottanutkin “post-ilmastonmuutoksesta” puhumista. Moni tutkija nimittää nykyistä geologista aikakautta antroposeeniksi, eli ihmisen aikakaudeksi. Sekin on muistutus jo muuttuneesta ilmastosta.
Ilmastonmuutoksen jälkeinen maailma tarvitsee suunnanmuutoksen ilmastopolitiikkaan. Sen täytyy olla entistä paljon kunnianhimoisempaa päästöjen leikkaamiseksi. Samalla on huomioitava jo toteutuneen kuumenemisen seuraukset, joihin Kalaallit Nunaatin jäätikön, pohjoisen ikiroudan ja AMOC-merivirran romahtaminen voivat vielä lukeutua.
Moni uhka ei vaikuta mahdolliselta ennen kuin se on jo toteutunut. Tämä pätee erityisesti keikahduspisteisiin. Silloin on kuitenkin jo liian myöhäistä. Sulanutta mannerjäätikköä ei saa takaisin eikä merivirtaa uudelleen käyntiin. Positiivisen ja kliseisen muka-toivoa-antavan loppukaneetin sijaan haluan haastaa lukija kuvittelemaan, miltä ilmastonmuutoksen jälkeisen ilmastopolitiikan pitäisi näyttää? Uusi ilmasto tarvitsee uutta politiikkaa.