Orpon hallitus ajaa uudistuksia läpi tiukkaan tahtiin. Monet niistä heikentävät pienituloisten työntekijöiden ja opiskelijoiden asemaa. Heikennysten oikeutuksessa korostuvat kolme argumenttia: valtion etu, arkijärki ja uudistusten demokraattinen alkuperä. Samaan aikaan lakkoilijat maalataan uusina vihollisina, jotka edustavat kaikkea päinvastaista. Jos mielenosoitukset halutaan pois päivänvalosta, missä hallitukseen kohdistuva vaikuttaminen todella tapahtuu?
Teksti ja kuvitus: Vera Lampila.
Hallituksen suunnittelemat heikennykset työelämään ja sosiaaliturvaan eivät edenneet ilman vastarintaa. Alkuvuotta on värittänyt työntekijöiden ja ay-liikkeen lakkotaistelu kaavailtuja heikennyksiä vastaan, mitä edelsivät syksyn laajalle levinneet opiskelijavaltaukset.
Hallituksen argumenteissa lakot kehystettiin ensisijaisesti valtiontaloutta heikentäväksi ja häiritseväksi tekijäksi, mikä heijastui myös uutisointiin. Lakkojen kaltainen laajalle ulottuva, osallistava ja yhteiskunnan normaalitilaa rikkova poliittinen vaikuttaminen maalattiin uhkaksi konsensus-Suomelle. Hallituksen kertomuksessa työssäkäynti on velvollisuus niin työnantajalle kuin valtiolle – lakkoilu taas on ajattelematonta ja päämäärätöntä toimintaa.
Samaan aikaan hallitus tukijoineen perusteli uudistuksia arkijärjellä ja yhteisellä hyvällä, niiden merkitystä työntekijöiden asemaan, toimeentuloon ja tulevaisuuteen vähäteltiin. Julkinen velka vaikuttaa olevan voittamaton argumentti, jonka alle voidaan kätkeä työntekijöiden oikeuksia polkeva agenda.
Keskustelua seuratessa näyttikin siltä, että monet suomalaiset ovat yllättävän etääntyneitä lakkoilusta ja työn seisauttamisesta. Niiden vaikutukset tulivat yllätyksenä monelle.
Valtion uudet viholliset
Hallituspuolueiden, etenkin perussuomalaisten, argumentoinnissa lakkoilijat ja ay-liike ovat epäisänmaallisia toimijoita. Vertauskuvina ay-liikkeelle kelpasi Venäjä, punakaartit ja mafia. Lakkoilijoiden demonisointi ja syyllistäminen on tapa oikeuttaa hallituksen politiikkaa. Viholliskuvien rakentelulla yritetään nakertaa julkista sympatiaa ja ymmärrystä lakkoilijoiden huolille. Lakkoilijoita on kuvattu itsepäisiksi öykkäreiksi, jotka eivät osaa edes ajatella itse, vaan seuraavat ay-pomojen käskyjä.
Aggressiiviseen puheeseen lakkoilijoista yhdistyvät hallituksen väitteet uudistusten puhtaasta demokraattista alkuperästä ja oikeudenmukaisuudesta. Hallitus katsoo vaalien antavan mandaatin kaikenlaisille leikkauksille ja heikennyksille. Nähtävästi demokraattinen yhteiskunta sanellaan ylhäältä alas. Aktivismin pitäisi tapahtua työajan ulkopuolella, silloin kun se ei ole näkyvää eikä aiheuta häiriöitä.
Hallitus haluaa rajata poliittiset lakot ja tukilakot vuorokauteen ja korottaa lakkosakkoja. Samalla työntekijöiden asemaa heikentävät lakiuudistukset, kuten paikallisen sopimisen lisääminen, viedään maaliin. Lakkojen kaavailtu rajaaminen jättää aukon parlamentaarisen vaikuttamisen ulkopuolella oleviin demokraattisiin ja osallistaviin keinoihin. Lakot korvaavaa ja yhtä vaikuttavaa väkivallattoman ja osallistavan poliittisen vaikuttamisen keinoa on hankala keksiä.
Vaikuttaakin siltä, että demokraattiset vaikutuskeinot halutaan raivata pois, elleivät ne ole taloudellisesti kannattavia tai hallituksen linjaa myötäileviä. Kun hallitus haluaa määritellä demokratian sisällön, kysymys kuuluukin: kenen ääntä hallitus kuuntelee? Minkälaisia resursseja ja pääomaa hallituksen tavoittaminen vaatii?
Uudet vaikuttamisen keinot
Jos poliittisesta vaikuttamisesta tehdään voittoa tavoittelevaa yritystoimintaa, eniten hyötyvät erilaiset viestintä- ja konsulttifirmat, joilla on laajat verkostot. Niissä työskentelee paljon politiikassa toimineita henkilöitä, jotka neuvovat yrityksiä juuri poliittisessa vaikuttamisessa ja oman viestin läpi lyömisessä.
Viestintätoimistojen poliittinen valta on 2010-luvulta kasvanut ja ollut viime vuosina yhä enemmän pinnalla esimerkiksi Matti Ylösen, Mona Mannevuon ja Niina Karin julkaiseman, viestintätoimistojen poliittista valtaa tutkivan, kirjan Viestintätoimistojen valta – Politiikan uudet pelurit myötä.
Viestintätoimistot määrittelevät itsensä muutostoimistoiksi ja välttelevät lobbaus-sanan käyttöä. Yritysten vaikutusmahdollisuuksien parantaminen esitetään jopa keinona kohti parempaa yhteiskuntaan ja toimivampaa demokratiaa, sillä yritysten vaikutusvallan kasvamisen katsotaan edistävän uusien ideoiden syntyä ja yhteistä etua.
Loppujen lopuksi kyse on kuitenkin yhteyksien ja lobbaussuunnitelmien kauppaamisesta, joka mahdollistaa eniten tarjoavalle poliittisen vaikuttamisen ja yritysten etujen ujuttamisen hallituksen politiikkaan. Vaikuttaminen tapahtuu piilossa julkisuudelta, joten yritysten poliittisten kytkösten ja lobbaamisen selvittäminen ei ole yksioikoista. Heikko avoimuusrekisteri ei heti asiaa muuksi muuta.
Jos mielenosoituksia ja lakkoilua ympäröivä keskustelu keskittyvy ainoastaan niiden taloudellisiin vaikutuksiin, ja osallistavat demokratian keinot rajataan vaaleihin, rahan merkitys poliittisessa vaikuttamisessa vahvistuu. Maksullinen demokratia ja ostettavat asiantuntijat yhdistettynä rajatumpiin vaikuttamisen keinoihin etäännyttävät kansalaisia politiikasta entisestään.