Kuva: Wikimedia Commons
Eero Lipponen
Maapallon keskilämpötila kasvaa, metsät palavat, jäätiköt sulavat, vesistöt tulvivat…
Olemme kaikki kovin masentuneita ja ilmastoahdistuneita. Olemme kaikki myös kuulleet, ettei toivottomuus tässä tilanteessa auta. Pelko passivoi, jolloin muutumme välinpitämättömiksi ja lennämme Thaimaahan moottoriveneitä pärisyttämään ja koralliriuttaa ryöpyttämään.
Meille on kerrottu, että tarvitsemme kannustavaa ilmastokasvatusta, luottamusta rakentavaa ilmastoviestintää ja toivoa tuottavaa terapiaa, sillä toivo on kaiken toiminnan edellytys. Siksi onkin hätkähdyttävää lukea Eetu Virenin kirjoittavan tutkielmassaan Vallankumouksen asennot toivosta, ”negatiivisesta affektista” kuin jostakin ällöttävästä sairaudesta, josta olisi hankkiuduttava mahdollisimman pian eroon. Hän siteeraa teoksessaan Bertolt Brechtiä – tutkielmansa toista päähenkilöä Walter Benjaminin ohella – joka kirjoittaa, että
ihanteet luovat negatiivisia affekteja, erityisesti toivoa, joiden varaan heittäytyminen vähentää proletaarien omaa kykyä toimia ja tekee heistä ihanteita saarnaavien pappien palvelijoita.
Toisin sanoen Virenin (tai Brechtin) mukaan toivo on ”pelastuksen odottamista joltakin ulkopuoliselta taholta sen sijaan, että toimisimme sen puolesta itse”, ja näin ollen se tekee meistä ”ihanteita saarnaavien pappien palvelijoita”. Toivo on negatiivinen affekti myös siksi, että sitoessaan ”voimamme johonkin sellaiseen mille emme voi mitään” se tekee meistä alistuvia ja raskasmielisiä kuin hartaita kristittyjä, jotka uskovat, että nykyhetken kärsimyksestä seuraa tuonpuoleinen palkinto. Virenin mukaan onkin välttämätöntä vapautua toivosta, ”jotta ilolle ja keveydelle avautuu reittejä ruumiissamme”. Se, joka toivoo, on kärsivällinen ja lykkää nautintoa. Toivoton on sen sijaan kärsimätön ja suo itselleen kaikki nautinnot heti.
Mitä näistä provosoivista väitteistä pitäisi ajatella? Pyrin vastaamaan tähän kysymykseen tekemällä muutaman huomion ”toivon perspektiivin” ja ”toivottomuuden perspektiivin” samankaltaisuuksista ja eroista. Esimerkkinä toivon perspektiivistä käytän kasvatustieteilijä Hannele Cantellin tekstiä ”Tulevaisuuden toivo on otettava tosissaan kestävyysmurroksessa”, joka julkaistiin Helsingin yliopiston nettisivuilla 10.11.2022. Toivon perspektiivi ei kuitenkaan palaudu Cantellin tekstiin eikä ole sen argumenttien kanssa identtinen. Toivottomuuden perspektiiviä edustaa puolestaan Eetu Viren edellä mainitulla teoksellaan.
***
Tarkastellessamme toivon ja toivottomuuden perspektiivejä huomaamme ensimmäiseksi, että toivoa ja toivottomuutta peräänkuulutetaan samasta syytä: molempien uskotaan lisäävän ihmisten toimintakykyä. Puhuvatko toivon ja toivottomuuden perspektiivit siis samasta asiasta, missä tapauksessa niiden ero olisi ainoastaan semanttinen, pelkästään sanojen merkityksiin liittyvä? Osittain kyse on juuri tästä, erilaisista tavoista määritellä käsitteet.
Virenille toivo on ”pelastuksen odottamista joltakin ulkopuoliselta taholta sen sijaan, että toimisimme sen puolesta itse”. Näin ollen toivon vastakohta, toivottomuus merkitsee hänelle kohtalon ottamista omiin käsiin. Toivon perspektiivin kannattajat, kuten Cantell, korostavat taas, että on ”olennaista tehdä ero optimismin ja toivon välillä”. Tällöin optimismilla tarkoitetaan passivoivaa kuvitelmaa, jonka mukaan ”kaikki järjestyy”, eli juuri sitä, mistä Viren puhuu toivona. Optimismin sijaan Cantell peräänkuuluttaa ”realistista toivoa”, joka ”rakentuu ihmisessä vasta sen jälkeen, kun hän on kohdannut maailman erilaisine haasteineen ja niistä huolimatta kykenee uskomaan omiin vaikutusmahdollisuuksiinsa”. Toivon perspektiivin puolestapuhujat eivät siis odota pelastusta joltakin ulkopuoliselta taholta, kuten hallitukselta, eivätkä sido voimiaan kuvitelmiin teknologisesta kehityksestä, kuten Viren tuntuu olettavan. Pikemminkin he korostavat ihmisen omia vaikutusmahdollisuuksia samoin kuin Viren ja muut toivottomuuden perspektiivin kannattajat.
***
Eräs merkittävä ero perspektiivien välillä kuitenkin on. Toivon perspektiivissä näytetään ajattelevan, että olennaista ilmastonmuutoksen vastaisessa taistelussa on omien halujen kieltäminen nyt-hetkessä, jotta ekosysteemeistä olisi jotakin jäljellä vielä tulevaisuudessa. Tämä taipumus voidaan havaita selvästi Cantellin tekstissä, kun hän kirjoittaa, että
[o]n paljon helpompaa istahtaa talvella omalla pihalla odottavaan valmiiksi lämmitettyyn autoon kuin kävellä tuulessa ja tuiskussa muutaman sadan metrin päähän bussipysäkille.
Kuriton nautinnonhalu, joka ilmenee lämpimän auton suosimisessa, estää tulevaisuuteen suuntautuneen ilmastoteon, jota julkisen liikenteen valitseminen tässä edustaa. Ajatus siitä, että tarvitsemme toivoa paremmasta tulevaisuudesta, jotta jaksamme taistella kaikkialla viekoittelevia ilmastosyntejä vastaan, kuulostaa järkevältä. Tästä näkökulmasta itsekuri on ratkaisu ilmastokriisiin.
Sen sijaan järjettömältä saattaa kuulostaa ajatus siitä, että elämästä nauttiminen olisi paras tapa taistella ilmastokriisin aikakaudella, kuten toivottomuuden perspektiivi ehdottaa. Eikö tämä tarkoittaisi juuri miljoonia lämpimiä autoja, loputtomia Thaimaan-lentoja, ekosysteemien kokonaisvaltaista tuhoamista? Tämä riippuu tietenkin siitä, miten nautinnot ymmärretään, ja siitä, kumman ajatellaan olevan ilmastokriisin perimmäinen syy: käsistä karanneen nautinnonhalun vai liiallisen nautinnon lykkäämisen.
Toivottomuuden perspektiivissä kannatetaan jälkimmäistä näkökulmaa. Viren kirjoittaa:
Kapitalismi vaatii aina lykkäämään nautintoa, tekemään siitä keinoista erotetun päämäärän ja pakottamaan meidät välilliseen toimintaan. Taistella voi, siihen saa kyvyn vain, jos ponnistelee nautinnon perässä.
Syypää ilmastonmuutokseen on kapitalismi. Jatkuva pääoman arvonlisäys tarkoittaa jatkuvaa luonnonvarojen riistämistä. Se tarkoittaa myös työtätekevien riistämistä, jossa keskeistä on pakottaa työtätekevät nautinnon lykkäämiseen. Sen sijaan, että jäisimme sänkyyn nauttimaan pitkistä nokosista, lähdemme töihin tuhoamaan maapalloa, koska toivomme itsellemme hyvää elintasoa ja kivaa työpaikkaa. Lykkäämme nautintoa, koska tarvitsemme CV-merkintöjä.
Nimittäin ei pelkästään Flying Tigerissa shoppaileminen vaan myös pitkät nokoset ovat nautintoa. Toivottomuuden perspektiivissä nautinnot ymmärretäänkin olennaisesti erilaisella tavalla kuin toivon perspektiivissä, jossa nautinto samastetaan herkästi kuluttamiseen tai muuhun ympäristölle tuhoisaan toimintaan. Toivottomille nautintoa ei tuota kuluttaminen vaan vapaa-aika, ajan ottaminen itselle, toisille ja luonnolle. Nautintoa tuottaa siis esimerkiksi ystävien kanssa hengailu, toisten hoivaaminen ja luonnossa käyskentely.
Juuri tämänkaltaisten ekologisesti kestävien nautintojen lykkäämistä kapitalismi vaatii, kun se pakottaa meidät kilpailemaan toisiamme vastaan (esim. työpaikoista) ja vie meiltä itsestä ja toisista huolehtimiseen vaadittavan vapaa-ajan. Ei olekaan ihme, että näiden nautintojen menettämistä halutaan kompensoida lentämällä Thaimaahan.
Voimme vetää asian yhteen sanomalla, että koska kapitalismi on syypää ilmastokriisiin ja koska kapitalismi tuhoaa ekologisesti kestävien nautintojen edellytykset, on nautinnon lykkäämisen lopettaminen, elämästä nauttiminen tässä ja nyt tosiaan paras tapa taistella ilmastokriisin aikakaudella. Toivottomat eivät suostu menemään ympäristölle haitallisiin töihin vaan lähtevät Mannerheimintielle tanssimaan.
***
Osittain toivon ja toivottomuuden perspektiivit puhuvat samasta asiasta, ihmisten omista vaikutusmahdollisuuksista ilmastokriisin keskellä. Toivottomuuden perspektiivi tuo kuitenkin kirkkaasti esiin sen, että taistelun ilmastokriisin aikakaudella ei tarvitse tarkoittaa itsensä kiduttamista paremman tulevaisuuden puolesta vaan se voi tarkoittaa elämästä nauttimista tässä ja nyt – kunhan nautintoa ei samasteta holtittomaan kuluttamiseen vaan vapaa-ajan lisääntymiseen. Toivottomuuden perspektiivi auttaa meitä myös havaitsemaan, että yhteiskunnan muuttaminen ekologisesti ja inhimillisesti kestäväksi edellyttää toivottomuutta kapitalistisen yhteiskunnan suhteen. Kriisiin meidät sysännyt yhteiskuntajärjestys ei meitä kriisiltä pelasta.