Teksti Joakim Kullas
Kuva Armas Weselius
Journalisti-lehden päätoimittaja Maria Pettersson tuntee Suomen ja Venäjän mediat läpikotaisin. Nyt hän kertoo, miksi Venäjän valheiden seuraaminen on tärkeää ja miten media on edistänyt Nato-prosessia.
Journalisti-lehden päätoimittaja Maria Pettersson nostaa jalat pöydälle toimistossaan Hakaniemessä. Pettersson on tuttu näky mediassa, kun puhutaan Venäjästä, sen tiedotusvälineistä ja sananvapauskysymyksistä. Hän on suomalaisten ikkuna Venäjän mediaan ja sen sekaviin edesottamuksiin. Venäjä-tuntemus tulee Petterssonilla selkäytimestä.
”Venäjä ei ollut oma valintani, vaan minut laitettiin 6-vuotiaana Suomalais-venäläiseen kouluun. Luin myös Kallion lukiossa pitkää venäjää ja opiskelin yliopistossakin venäjää ja slaavilaisia kieliä”, Pettersson sanoo.
Hän on ehtinyt pyörähtää myös valtiotieteellisessä tiedekunnassa opiskelemassa viestintää sekä kuluttanut kauppakorkeakoulun penkkiä.
”En ole valmistunut mistään, mutta pisimmällä opintoni ovat venäjän kielestä ja kirjallisuudesta”, Pettersson huomauttaa.
Haaveet kaatuvat
Tummanpuhuvasti pukeutuva päätoimittaja haaveili aluksi diplomaatin urasta, mutta ystävät kommentoivat urahaaveita kärkkäästi.
”Ystäväni sanoivat, että jos sinut päästetään maailmalle hillumaan, se on diplomaattinen selkkaus kolmessa minuutissa”, Pettersson nauraa.
Myöhemmin Pettersson alkoi kuitenkin kyseenalaistaa koko suurlähettiläsjärjestelmää. Lähetystöjä on paljon EU-maissa, mutta ei esimerkiksi Saharan eteläpuolisessa Afrikassa tai muissa kaukomaissa. Muutaman vuoden välein vaihtuvat diplomaatit pyörivät pääosin omissa porukoissaan eivätkä integroidu asemapaikkaansa.
”Tuntuu, että heillä on joka päivä jotain diplomaattisten siteiden solmimisen vuosipäiviä. Siellä sitten diplomaattien rouvat valittelevat, että pitäisi juoda vähemmän valkoviiniä.”
Romuttuneet diplomaattihaaveet vaihtuivat innostukseen toimittajan urasta. Spontaanisti tarjottu risteilyjuttu Helsingin Sanomiin avasi ovet journalismiin ja ensimmäisen työpaikkansa Pettersson nappasi City-lehdestä. Sen jälkeen hän on työskennellyt Ylioppilaslehdessä, Helsingin Sanomilla, Ylellä freelancerina, europarlamentaarikon avustajana ja nyt Journalisti-lehdessä. Pettersson työstää tällä hetkellä toista tietokirjaansa historian merkittävistä naisista.
”Riippumaton media on kriisiaikana välttämätön.”
Venäjällä asunut, työskennellyt ja opiskellut Pettersson tuntee myös venäläisen journalismin läpikotaisin. Se on tunnetusti täysin erilaista kuin länsimaissa. Tämä näkyi jo yliopistolla.
”Se oli ihan hirveää. Kun journalismin opiskelijat tekevät pehmopornotyttökalenterin tukeakseen Putinia, en edes tiedä mistä aloittaisin tämän keskustelun”, Pettersson taivastelee.
Ilmapiiri on kuitenkin kiristynyt viimeisten vuosien aikana, eikä Pettersson haluaisi enää asua Venäjällä. Useat hänen ystävistään ovat paenneet maasta viimeistään Venäjän hyökättyä Ukrainaan. 2000-luvulla osa journalismin opiskelijoista ajatteli menevänsä jonain päivänä töihin riippumattomaan mediaan.
”Silloin oli vielä helpompi hengittää kuin nyt”, Pettersson huokaa.
Media maanpuolustuksessa
Venäjän hyökkäyssota on näkynyt suomalaisessa mediassa ennennäkemättömällä tavalla. Ukrainaa seuraamaan on haalittu kaikki kynnelle kykenevät toimittajat ja maahan on lähetetty runsaasti kirjeenvaihtajia. Sosiaalisen median vääräleuat ovat arvelleet, istuuko Ulkopoliittisen instituutin johtaja Mika Aaltola enää televisiossa vapaaehtoisesti vai väkivallan uhalla pakotettuna. Pettersson seuraa kotimaisen median tilannetta aitiopaikalta.
”Riippumaton media on kriisiaikana välttämätön ja tärkeä tiedollisista, strategisista ja puolustuksellisista syistä”, Pettersson linjaa.
Petterssonin mukaan medialla on vahva maanpuolustuksellinen elementti.
”Kun ihmisillä on tietoa, olemme paremmin immuuneja infosodalle. Maanpuolustukseen kuuluu monia asioita ja yksi niistä on se, että ihmiset ymmärtävät, jos heitä vastaan hyökätään informaation keinoin.”
Pettersson on kuitenkin huolissaan siitä, antaako media ihmisille totuudenmukaisen kokonaiskuvan sotatilanteesta. Suurin osa suomalaisista on luonnollisesti Ukrainan puolella ja näkökulma vääntyy helposti sen mukaan.
”Onko todellakin niin, että Venäjä mokailee koko ajan ja Ukrainan puolella voitetaan? Ettei tule kauheaa yllätystä, jossa olemme luulleet Ukrainan olevan vahvoilla, vaikka näin ei tosiasiassa ole”, Pettersson pohtii.
Venäläiset sotilaat nimittäin kompastuivat omaan näkökulmaansa. Maassa on paljon tarinoita, joissa sotilaat oikeasti luulivat ukrainalaisten ottavan heidät vastaan hymyin ja kukkasin, Pettersson sanoo.
”Propagandassa on aina se ongelma, että joku voi uskoa sitä. Kun tuleekin luotia eikä kukkia, niin sitten oltiinkin kusessa.”
Perusoikeuksien puolesta
Venäläistä propagandaa on alettu sensuroida kovalla kädellä maan aloittaman hyökkäyssodan jälkeen. Euroopan unioni kielsi Kremlin äänitorvena toimivien Sputnikin ja RT:n lähettämisen jäsenmaiden alueella. Päätös tehtiin yön yli eikä asiasta käyty minkäänlaista kansalaiskeskustelua. Petterssonin mielestä estäminen oli virhe.
”Ensimmäinen syy on sananvapaus. Siihen kuuluu oikeus sanoa ja oikeus vastaanottaa tietoa. Tästä jälkimmäisestä puhutaan vähemmän.”
Hänen mukaansa EU-maat ovat rikkoneet kansalaistensa oikeutta vastaanottaa tietoa estäessään venäläisiä uutiskanavia. Pettersson korostaa, että päätös olisi vaatinut erittäin hyvät syyt ja perustelut, jotka olisi pitänyt myös kertoa kansalaisille.
Samoista syistä hän on itse raportoinut Venäjän median puheita suomalaisille. Kansalaisten, poliitikkojen ja Puolustusvoimien on Petterssonin mukaan tärkeää tietää, mitä rajan takana kerrotaan kansalaisille. Myös siksi, että Venäjällä tapahtumat alkavat aina siitä, että kansalle kerrotaan jotain ja sillä perustellaan seuraavat toimet.
”Kysymys ei ole siitä, onko suomalaisille tärkeää kuulla Venäjän valheita. Kysymys on oikeudesta saada tietoa, vaikka se tieto olisi ihan kakkaa.”
Petterssonin mukaan venäläiset eivät itsekään usko kaikkea hallituksen propagandaa. Esimerkiksi väitteet kahden venäläisoligarkin laajennetuista itsemurhista eivät luultavasti uppoa kansaan. On päivänselvää, että heidät salamurhattiin. Petterssonin teorian mukaan tämä on propagandan tarkoitus.
”Hallitus haluaa, että kaikki tajuavat asian oikean laidan, vaikka täytyy väittää jotain muuta. Se on viesti muille, jotka harkitsevat ryttyilemistä.”
Toisen teoriansa Pettersson keksi vieraillessaan Pohjois-Koreassa, joka on eräs maailman sulkeutuneimmista valtioista. Jos kukaan ei koskaan osoita vallanpitäjien valheita ja vaadi heitä edesvastuuseen, voivat sikariportaan henkilöt päästellä suustaan mitä tahansa.
”Eihän Venäjällä ole median edustajaa, joka sanoisi: anteeksi herra FSB:n johtaja, mutta te valehtelette ja tämä on täyttä shaibaa!” Pettersson täräyttää.
Sananvapauden puolustaminen sekä valeuutisten ja muun propagandan torjuminen voi kuitenkin osoittautua hankalaksi yhtälöksi. Pettersson muistuttaa, että esimerkiksi MV-lehden kaltaisia valeuutissivustoja ei ole tuomittu valehtelusta, vaan kunnianloukkauksen kaltaisista rikoksista. Koska valehtelua ei voi tai kannata kieltää lailla, valeuutisia tulee aina olemaan jonkin verran, Pettersson sanoo.
”Ihminen saa perustaa nettisivun ja kirjoittaa sen täyteen valheita. Se ei ole laitonta, vaan pelkästään rasittavaa ja mahdollisesti vaarallista. Ainoa ärsyttävän hidas ja vaikea ratkaisu on sivistys ja koulutus.”
”Anteeksi herra FSB:n johtaja, mutta tämä on täyttä shaibaa!”
Olemmeko sotapsykoosissa?
Jos Venäjällä tiedotusvälineet ovat täynnä huuruisia väitteitä homouusnatsien salamurhajuonista ja ukrainalaisten tekemistä kansanmurhista, Suomessa palstatilaa dominoi Nato-keskustelu. Putinin hyökkäys murensi Suomen turvallisuuspolitiikan pohjan yhdessä yössä ja Naton kannatus singahti katosta läpi. Petterssonin mukaan uusi tilanne on tuonut Nato-journalismiin lisää syvyyttä. Aikaisemmin lehdet pallottelivat lähinnä sillä, kuka vastustaa liittymistä ja kuka ei. Nyt puhutaan siitä, mitä Natossa oleminen oikeastaan tarkoittaa.
”Mitä velvollisuuksia meille tulisi? Eihän se ole niin, että menemme Natoon ja saamme kaiken ilman minkään antamista”, Pettersson pohtii.
Journalisti-lehti teki suurten tiedotusvälineiden päätoimittajille kyselyn heidän medioidensa Nato-kannoista. Sen perusteella Naton kannatus on tiedotusvälineissä vahvaa. Entinen ulkoministeri ja pitkän linjan demaripoliitikko Erkki Tuomioja kiirehti huomauttamaan, että suomalainen media on joutunut ”sotapsykoosiin”.
”Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun hän leimaa koko suomalaisen median huonoksi kevyin perustein”, Pettersson tuumii.
Pettersson sanoo keskustelleensa Tuomiojan kanssa siitä, miten vahingollista on pitkällä tähtäimellä, kun korkean profiilin poliittiset vaikuttajat solvaavat jatkuvasti mediaa.
”Trump on tämän kulminaatio. Normaali mediakritiikki kohdistuu tiettyihin juttuihin, toimittajiin tai lehtiin. Koko Suomen median leimaaminen kelvottomaksi vain nakertaa luotettavan median uskottavuutta.”
Oli sotapsykooseista mitä mieltä hyvänsä, medialla on ollut merkittävä rooli Suomen Nato-keskustelussa. Pettersson muistuttaa, että Nato ottaa jäsenikseen vain valtioita, joissa liittymistä kannattaa enemmistö kansasta. Suomessa asiasta ei ole järjestetty kansanäänestystä, vaan liittymishalua on todisteltu median tekemillä gallupeilla.
”Media on näin edesauttanut liittymistä. En sano, että se on hyvä tai huono asia, mutta se on mielenkiintoista”, Pettersson sanoo.
Ammattilaisen uravinkit
Pettersson kannustaa valtiotieteiden opiskelijoita harkitsemaan uraa journalismin parissa. Häntä ärsyttää jatkuva alan ahdingosta valittaminen, jota erityisesti journalismin opiskelijat joutuvat kuuntelemaan jo yliopiston ensimmäisistä päivistä lähtien. Vaikka työpaikat ovat vähentyneet runsaasti viimeisten vuosien aikana, alalla on edelleen tulevaisuutta.
”Täällä tehdään kuitenkin todella iso määrä törkeän laadukasta journalismia joka päivä. Ihmiset haluavat lukea, katsoa ja kuunnella sitä”, Pettersson hehkuttaa.
Media-alan kova ammattilainen ei päästä valtiotieteiden opiskelijoita helpolla. Hänen mukaansa he ovat niitä, jotka muuttavat maailmaa tulevaisuudessa tutkimuksella, politiikalla, journalismilla tai muilla keinoilla. Tämä tuo mukanaan myös paljon vastuuta.
”Sinun käsissäsi on se, miltä Suomi näyttää viidenkymmenen tai sadan vuoden päästä. Eli ei paineita”, Pettersson naurahtaa.