Teksi: Eero Lipponen
Kuva: Eero Lipponen
Lapsuudenkuvia Puruveden rannalta on Eero Lipposen kirjoittama lyhyt tekstisarja. Pienet mökkimaisemaan sijoittuvat “ajatuskuvat” ja tuokiokuvaukset lähestyvät teemoja muistamisen logiikasta miehiseen ahertamiseen ja tarinoiden merkityksestä leikkimisen riemuun. Lipposen fragmenttisarjan kaksi ensimmäistä osaa – Mökkitie ja Vanha piha – ovat nyt julkaistu. Loput sarjan teksteistä julkaistaan Tutkaimessa kesän edetessä.
Mökkitie
Proust ei tunnetusti kuvannut teoksissaan elämää sellaisena kuin se on, vaan sellaisena kuin tämän elämän elänyt henkilö sen muistaa. (Walter Benjamin, Proustin kuvasta)
Mökkitie on sytytyslanka muistojen pommiin, joka on räjähtävä.
Tie on odotusta, joka kohdistuu paistinrasvan kyllästämän grillikatoksen hajuun; veneen laidasta kimmonneen aallon ääneen; ja outoon näkyyn, jonka aiheuttavat mökin ikkunalasin kuplat, kun ne vääristävät heijastuvan maiseman.
Tie on kadonneen, kokoon keriytyneen ja aineeksi tiivistyneen ajan sysäämää himoa.
Meillä on toki aina mahdollisuus muistella menneitä. Mutta vasta kosketus unohtuneisiin esineisiin ja vainu jo kerran menetetyistä tuoksuista todella herättää ruumiimme tuntemaan sen asennon, jossa vuosia sitten seurasimme siiliä kuistin alle.
Muisto ilman aistihavaintoa on vain puolimuisto. Yksityiskohdat häviävät ahnaaseen sumuun. Aistihavainnon tehtävä on poistaa sumu.
Tähän odotukseen, noihin tunteisiin, helliin ja verestäviin, Arttu Wiskari työntää limaisen opportunisminsa, levy-yhtiön rasvaiseksi sliippaaman.
Mutta kirjoittajan tehtävä ei ole nuoleskella visvaista nostalgiaa. Siksi mökkitiestä ei pidä sanoa kuin välttämätön.
On jo ajettava pihaan.
Vanha piha
Tässä pihassa parkkeerataan puiden katveeseen – aitan vasemmalle puolelle, Suomen itäiselle puolelle. Auton ovien paukahtaessa kiinni edessä aukeaa nurminen pihamaa ja mökin ruskea takaseinä.
Mökin suuntaan vie polku, joka on tiputeltu kivilaatoista nurmen keskelle. Kun ensin ottaa muutaman askeleen yli halkeilevien laattojen ja sojottavien nurmituppojen, niin oikealla tervehtii järvi, jota puut eivät enää tässä kohdin peitä näkyvistä.
Aitalta tultaessa, ennen rantaa, ohitetaan vielä 60-luvulla laittomasti kasattu niemi, joka jää oikealle puolelle. Kuorma-autot työnsivät rantaviivaa viisitoista metriä – ehkä vodkapalkalla – jotta minä voisin neljäkymmentä vuotta myöhemmin opetella pää edellä sukeltamista. Niemi on jo vanha. Sen reunojen ryhti on lysähtänyt. Kivipaadet nojaavat aaltoihin kuin vanha mies keppiin, joka väpättää.
Piha pursuaa laittomuuksia. Paremmin: on pikkurikoksista kokoonpantu. Mökin kuistin ja rantaviivan välissä on laittoman ohut ja ehdottoman vaarallinen maakaistale kuin Gaza. Mökki ei ole turvassa vaahtopäisiltä vesiohjuksilta.
Lähes rikollinen on myös papan kyhäämä viettävä muuri, joka irvistää tulijan vasemmalla puolella. Se on pihagrilliksi kutsuttu monumentti suvun miesten kädentaidoille ja kärsivällisyydelle. Tulisijan kivet vääntelehtivät toisiaan vasten kuin lihakset tekevän kasvoilla.
Pihagrillin motto voisi olla: mikä on tehtävä, on tehtävä kiroillen. Sillä tavoin minä ja isäni kokosimme ensiasuntooni IKEA-kirjahyllyn. Kuivuneet sormenpäät tihkuivat verta. Kun tarvittavat työkalut puuttuivat, oli väännettävä pienten mutta kömpelöiden kämmenten koko raivolla. Verenpaine oli varmasti infarktin hujakoilla. Hyllyn välitasoista oli tulla kaltevia pintoja argumenteille. Platon, Aristoteles ja Spinoza olisivat erheestä huolimatta säilyttäneet ryhtinsä.
Sen sijaan mökkipiha ei ole kovinkaan suoraselkäinen. Tämän huomaa viimeistään, kun astuu horjahtaen kuistin ja rantaviivan väliselle loivalle penkereelle, joka laskee kuopista, kannoista ja ruohotupoista rakennettua muhkuraista liukumäkeä järveen. Takapuoli ja selkä ottaisivat laskiessa osumia.
Rantapenkereellä seistessä aukeaa kuisti vasemmalla. Neljän askelman betoniportaat johtavat ylös. Niitä noustessa niemennokka roikkuu takaviistossa kuin laiskistunut kissan häntä.
***
Kuistin lavitsalla istuen näkee suoraan järvelle ja koko pihan, joka kaikesta huolimatta on vaikuttava erävoitto kulttuurin taistelussa luontoa vastaan. Kaislikon on ollut pakko antaa vuosien vastarinnan jälkeen sen verran periksi, että on määrännyt joukoilleen käskyn perääntyä niemen välittömästä läheisyydestä. Samoin on pihan jokaisesta nurkasta puskevan heinän täytynyt paeta ruohonleikkurin, vesurin ja viikatteen toistuvilta hyökkäyksiltä.
Nyt kaislikko on koonnut rivinsä ja nurmikko käynyt sissisotaan. Paikka rehevöityy.
Kaikesta raivaamisesta huolimatta pihan miehekkyys on puolinaista. Eikä tämä ole vain vanhenemisen ikävä sivutuote, kuten on vaikeus nousta portaita tai yllättävä nenäkarva. Karva, jollaista ei tiennyt olevan olemassa, ennen kuin eräänä aamuna havahtui pistoon sieraimessa.
Edes nuorena ja kuntoisena tätä pihaa ei ole voinut verrata noihin nykyään niin tavanomaisiin mökinedustoihin, jotka ovat kasvattaneet espoolaisen nurmen keskelle metsää. Myös se tekninen helppous, jolla pikkuremppa tekee huussista kerkeän vesivessan, loistaa poissaolollaan. Kaikki täällä on pakotettua.
Jos tämä mökin piha on miehekäs, se on sitä vaivoin. Vastentahtoisesti mutta silti peräänantamattomasti. Hikinoro otsalla. Piha on savolaista kieroutta sen jälkeen, kun kaikki lupsakkuus on viskattu oikuttelevan klapikirveen perässä järveen.