Teksti: Eero Lipponen
Kuva: Unsplash

Arvasin: jos tekisin vaalikoneen se tarjoaisi minulle koko joukon vasemmistolaisia ehdokkaita. Jos vaalikone sijoittaisi minut ehdokkaiden kera arvokarttaan, löytäisin itseni vasemmasta alalaidasta. Olisin ehdokkaitteni kanssa liberaali-konservatiivi -akselilla liberaali ja vasemmisto-oikeisto -akselilla vasemmistolainen. 

Tein vaalikoneen: sain eteeni liudan vasemmistolaisia ehdokkaita. Me, minä ja ehdokkaani, pönötimme nelikentän vasemmassa alalaidassa – me arvoliberaalit vasemmistolaiset. 

Nurkkauksen seura vaikutti ihan mukavalta. Ei ole mahdoton ajatus, että nostaisin noiden ihmisten kanssa skumppalasia, jos sellainen mahdollisuus osuisi kohdalleni. Voisin jopa äänestää jotakuta heistä. 

Sen sijaan en nostaisi skumppalasia nelikentälle (varsin huono paikka bilettää), enkä antaisi ääntäni vaalikonekäytännölle, vaikka se – kuten huomataan – onkin perin käytännöllinen. 

*** 

Mikä vaalikoneessa sitten vaivaa?

Ensinnäkin se, että vaalikone esittää politiikan valmiisiin väittämiin vastaamisena, osoittaa seinän, johon päätä on hakattava. 

”Koulu- ja päivähoitoverkostoa ei saa supistaa, vaikka se kiristäisi kunnan taloutta.” Jakolinja on selvä. Laadukas koulutus asetetaan kestävää kuntataloutta vastaan. Koulutus vastaan tasapainoinen kuntatalous, tasapainoinen kuntatalous vastaan koulutus… Vaihtoehtoja ei ole. Ja lopulta taitaa sitten kuitenkin olla aivan pakko leikata koulutuksesta…

Länsimaisessa poliittisessa perinteessä on kuitenkin useammin kuin kerran ajateltu, että politiikassa on kyse nimenomaan uusien yhteiskunnallisten kysymysten artikulaatiosta ja kaikkien annettujen välttämättömyyksien ylittämisestä. 

Käytännössäkin mahdoton on tehty kerta toisensa jälkeen mahdolliseksi. Mainitsen vain muutaman esimerkin: ihmis- ja kansalaisoikeuksien julistus, kahdeksan tunnin työpäivä, naisten äänioikeus, hyvinvointivaltio ja mustien kansalaisoikeudet kaikki olivat aikoinaan täyttä utopiaa.  

Uudet yhteiskunnalliset vaatimukset ovat aina muotoiltu jossakin kollektiivissa. Niiden puolesta on aina painostettu joukkovoimalla. Niistä on aina kiistelty.

Vaatimuksen kahdeksan tunnin työpäivästä tuotti järjestäytynyt työväenliike. Ja tämä tuskin tapahtui ilman liikkeen sisäisiä kahnauksia.

Väitän myös, ettei kyseistä ideaa edes ollut teollisen ajan alussa – ei, ennen kuin työväenliike sen lanseerasi. Se ei odottanut äänestäjäänsä “tuolla jossain”. Kahdeksan tuntia oli unelma, josta ei ehkä voitu edes uneksia. 

Vaalikone vieroksuu kaikkea kollektiivista tietämistä. 

Sille yhteiskunta on mielipiteiden mosaiikki, jossa jokaisella on oma värikäs palasensa osana kokonaisuutta. Ihan kuin nelikentässä siinäkin on tarjolla sinistä, punaista, vihreää, keltaista, vaaleanpunaista. Ja kuten eivät mosaiikin palaset koskaan ole päällekkäin, limittäin, lomittain tai tyrki toisiaan niin, että kitti katkeaa ja palaset putoilevat; ei nelikenttäkään salli kitkaa ja hankausta tai saostumista ja sekoittumista. 

Jokaisella on oma ennalta määrätty ja muuttumaton, yksilöllinen lokeronsa. Konflikteja ei artikuloida, yhteenottoja ei otella. Myös vaaralliset suhteet ja salakavalat liittolaisuudet jäävät syntymättä. 

***

Liioittelenko? Eikö vaalikoneet loppujen lopuksi ole varsin vaarattomia vempeleitä? ”Vastaus on, etteivät ne ole yhtään sen viattomampia kuin mikään mukaan todellisuuden tuotanto”, siteeratakseni asiaa tutkinutta Teppo Eskelistä. 

Vaalikone vangitsee poliittisen mielikuvituksen, jolle se osoittaa nelikentän kujanjuoksua varten. Kyvyn ajatella politiikkaa kollektiivisena toimintana se näivettää. Jaettujen unien uneksimisen se tukahduttaa. 

Onneksi on myös niitä, jotka kieltäytyvät politiikasta nelikentän puitteissa. 

Malja kaikille vaalikoneita vastustaville luddiitteille! Tunkekaa ajattelun ja toiminnan kapuloita sen Kehruu-Jennyn rattaisiin, joka kehrää lankaa mielikuvituksettomuuden kudelmaan!