Teksti: Minne Mäki
Kuva: Maija Karakoski
Minne Mäki etsii esseessään pysyvyyden ja tuttuuden turvaa kodista, toistuvista liikkeistä ja ikkunasta näkyvästä naapurista, kun näytöt vievät meidät mennessään.
Entisessä huoneessani oli yksi ikkuna, joka avautui pohjoiseen. Sen takana, pienen sisäpihan toisella puolen, samalla korkeudella erään toisen henkilön ikkuna avautui etelään. Meidän molempien työpöydät oli asetettu ikkunoidemme eteen, molempien läppärit asetettu työpöydille, me molemmat asettuneet pitkiksi päiviksi työpöytiemme äärelle. Tätä tapahtui erityisesti muutaman vuoden takaisena kesänä päivittäin.
Faktuaalisesti en tiedä hänestä mitään muuta kuin että hän asui naapurissani. Meillä oli sama rutiini, siinä kaikki. Mutta jotakin hän kirjoitti, tai ainakin näytti kirjoittavan. Nimesin hänet Kirjailijaksi. Olin kuin vastarakastunut, joka muovaili mielitiettynsä oman mielikuvituksensa mukaiseksi.
Yhteinen koreografiamme oli seuraavanlainen: 1. Istu, 2. heiluttele sormia näppäimistöllä, 3. venyttele hartioita, 4. käy toisessa huoneessa hakemassa ruokaa tai vessassa, 5. palaa paikoillesi. Ajoittaisena lisämausteena oli katseensiirto sisäpihalle ja sen taakse avautuvaan ikkunaan, jonka takana toinen toimi samojen sääntöjen mukaisesti.
Asiaa monimutkaistaa toki se, että kumpikin meistä oli jatkuvassa liikkeessä näyttöjemme välityksellä. Minimaalinen kehollinen liikehdintä mahdollisti verkossa suoritettavan jatkuvan bittiavaruuspikajuoksun toiselle puolelle maapalloa ja takaisin. Tai ei oikeastaan takaisin, pikemmin olimme kaikkialla samaan aikaan. Mutta silti toisiamme vastapäätä, kotona.
Mediateoreetikko Marshall McLuhan kirjoitti 1960-luvulla, että ihmiskunta on alkanut laajentaa keskushermostoaan maailmanlaajuiseksi tietoisuudeksi, kumoten siten sekä ajan että paikan perinteiset määritelmät. Hän ei tuntenut sosiaalisia medioita, ei nettikauppoja eikä läppäreitä, mutta hän näki jonkinlaisen yhtenäistymisen tulevan.”The globe is no more than a village”, hän julisti. Sillä hän tarkoitti, että tulevaisuudessa kaikki kietoutuu kaikkeen ja kaikkiin.
Mutta miksi tämä kylä tuntuu kaoottisemmalta kuin yksikään suurkaupunki?
2020-luvulle tultaessa jaettu todellisuus muodostuu yhä vähemmän paikoista, olosuhteista tai tilanteista, joihin voi astua sisään ja joista voi poistua. Uudet yhteisöt, oppimisympäristöistä alakulttuureihin, rakennetaan jaettaviksi verkkoon. Siellä voi vierailla niin lyhyesti tai pitkään kuin haluaa, mutta todellista poistumistietä, saatika hätäuloskäyntiä, ei ole.
Kun yritän hahmotella, mikä voisi olla nettitodellisuuden äärimmäinen vastinpari, mietin ensimmäiseksi kotia. Kotia sen kaikkein idyllisimmässä mielessä.
Koti on parhaimmillaan hiljalleen turvalliseksi rakentunut todellisuus, jonka kotiovi rajaa. Sinne palaa pitkien päivien, seikkailujen ja pettymysten jälkeen. Se ei ole pelkkä rakennus, vaan olotila, joka syntyy kokoelmasta rituaaleja, tunteita ja muistoja. Kotoa käsin katsoo muuta maailmaa turvalliselta etäisyydeltä kuvitellen, että ainakin hetken ajan on turvassa. Siellä keho asettautuu tuttuihin asentoihin ja liikkeisiin. Huonekalut painautuvat ajan myötä omaa kehoa myötäileviksi ja valokatkaisimen löytää pimeässäkin. Koti on parhaimmillaan ja ennen kaikkea hallinnassamme.
Nettiä, toisin kuin kotia, ei voi hallita. Sitä ei voi rajata saatika sen sisältöä rajoittaa.
Niihin aikoihin, kun datasimme yhdessä Kirjailijan kanssa, osallistuin kirjoituskurssille (netissä, jep). Kurssin ensimmäisellä tunnilla todettiin, että meidän tulisi kirjoittaa siitä, mistä tiedämme. Meidän tulisi siis ammentaa jostakin, josta meillä oli kokemusta, joka oli meille tuttua. Siinä vasta kysymys: Mistä ja mitä me tiedämme? Kirjailija, mistä, mitä ja miten sinä tiedät?
Kun integroidumme yhä syvemmin paikattomaan ja kehottomaan elämäntyyliin ja tiedonhankintaan, miten keräämämme ja vastaanottamamme tieto siirtyy kertomuksiksi? Miten muutaman liikkeen toistaminen yhdessä tilassa, päivästä toiseen, muuntuu tilallisesti ja materiaalisesti mielikuvitukselliseksi kieleksi? Miten fyysisesti täsmälleen samanlaiset liikkeet mahdollistavat oikeasti monimuotoisen ihmisyhteisön? Miten rakennamme ja hahmotamme fyysisen todellisuutemme, kun mallinnamme sitä pääsääntöisesti A4:n ja käyntikortin kokoisilla näytöillä?
Nettityöskentely sisältääkin kummallisen kahtiajaon. Siinä missä itse internet on yhtä kaaosta, sitä käyttävät ihmisyksilöt ovat lähes poikkeuksetta täydessä kontrollissa, vakaasti ja liikkumattomina kannettaviensa äärellä. On laajalti tiedossa, että kaivatessamme sekamelskan keskellä ymmärrettäviä rakenteita on houkuttelevaa uskoa selkeärajaisiin yksinkertaistuksiin. Tästä räikein esimerkki on varmaankin oikeistopopulistinen nationalismi. Mutta osasiko kukaan odottaa, että jopa meistä kaikkein kriittisimmät myöntyivät suuryhtiöiden luomiin alkeiskoreografioihin, näytön pakottamiin asentoihin ja liikkeisiin? Vaikka ympärillemme rakentuva teknologinen todellisuus ei ole millään tavalla neutraali, suhtaudumme siihen yhä ikään kuin koneet olisivat hallinnassamme. Ikään kuin läppärin äärellä istuessamme käyttäisimme konetta omiin tarpeisiimme ilman, että se vaikuttaa ratkaisevasti kehomme valitsemiin liikeratoihin. Kun me hallitsemme konetta, kone yhtä aikaa hallitsee meitä.
En koskaan kysynyt Kirjailijalta mitään. Jos olisin huikannut jotakin sisäpihan poikki, olisin rikkonut sen turvallisen ja kontrolloidun tilan, jota hän kutsui kodikseen. Minä toki kuuluin siihen kotiin, mutta vain maisemana ikkunassa. Ja todennäköisesti hänkin olisi rikkonut minun kotini, jos olisi vastannut. Hän olisi saattanut kertoa, että onkin Koodaaja, Psykologi tai Markkinointikoordinaattori. Kuvitelmani olisi hajonnut, kontrollini kadonnut.
Siksi olin mielummin kuin vastarakastunut. Muovailin mielitiettyni oman mielikuvitukseni mukaiseksi. Oli helpompi uskoa ihannekuvaan, peilikuvaan, kuin uppoutua niihin lukuisiin mahdollisuuksiin, joita elävästä ihmisestä olisi voinut paljastua.
Kirjailija muutti pois muutama kuukausi aikaisemmin kuin minä, kaksi vuotta intentiivisimmän kesämme jälkeen. (Itse asiassa epäilin jonkin aikaa, että hän kuoli. Olkoon se omanlaisensa postmoderni osoitteenmuutos. Mutta myönnettäköön taas kerran, etten oikeasti tiedä.) Toisin kuin muut tutut ja ystävät, jotka muuttavat määräajaksi tai pysyvästi muualle, en varmastikaan enää näe häntä koskaan. Se tekee jollain erityisellä tavalla kipeää. Hän kun näki minut, liikkeeni ja liikkumattomuuteni, niin eri tavalla kuin kukaan muu. Hän kuului siihen intiimiin ja pysyvään kokemukseen kodista, joka toi minulle pitkälti turvaa ja lohtua. Opin kai välittämään siitä rutiinista, jonka loimme yhdessä, katsoen vuoroin pientä sisäpihaamme ja toisiamme, vuoroin taas näytöistämme avautuvaa ajatonta, loputonta ja hallitsematonta. Vuoroin turvallista, vuoroin pelottavaa.
—
Essee on alun perin kirjoitettu tammikuussa 2020, tietämättömänä siitä, minkälaiseksi tuleva vuosi saattaisi muovautua. Joulukuussa 2020 usko kirjoittajan silmien ja sormien palautumiseen verkko-oppimisesta on entistä pienempi.