Oikeusministeri Antti Häkkänen ajaa rikoksentekijöille kovempia rangaistuksia. Näin tehdessään hän tunnustaa soutavansa oikeustieteilijöiden valtavirtaa vastaan. Hänen mukaansa vaakakupissa pitäisi kuitenkin painaa paljon muutakin kuin rikoksentekijän kuntoutuminen.
Teksti ja kuva: Miikka Pynnönen
Aloitetaan faktoista.
Vankien määrä Suomessa on vähentynyt alle puoleen siitä, mikä se oli sodanjälkeisinä huippuvuosina. Rikollisuus on laskusuhdanteessa ja kehitys on ollut samanlaista kuin muissa Pohjoismaissa, vaikka Suomessa rangaistusjärjestelmää on kevennetty ja vankeustuomiot ovat lyhentyneet.
Tämä on tietoinen valinta. Tutkimusten mukaan pitkillä vankilatuomioilla ei ole juuri vaikutusta rikosten määrään. Kriminaalipolitiikassa onkin haluttu panostaa niiden sijaan ennaltaehkäisyyn ja kuntouttavaan toimintaan.
Ilmiöllä on kuitenkin myös kääntöpuolensa.
Media tarttuu kiivaasti räikeisiin rikoksiin. Kun tuomiot tulevat, yhtälö raastaa tavallisen tallaajan oikeustajua: miten törkeistä rikoksista voidaan tuomita mitättömiä tuomioita?
Vuonna 2015 hallitus päätti tarttua ongelmaan ja kirjasi hallitusohjelmaansa: ”Suomessa oikeusturva toteutuu tehokkaasti ja rangaistukset vastaavat yleistä oikeustajua.” Oikeustaju käsitteenä ei kuitenkaan ole mitenkään yksiselitteinen. Kuka päättää, mikä on oikea rangaistus mistäkin rikoksesta?
Tutkain päätti ottaa asiasta selvää.
Oikeusministeri Antti Häkkänen, mitä on oikeustaju?
”Se on mielenkiintoinen kysymys ja subjektiivista ihmisille. Tutkimukset osoittavat, että käsitys siitä, mikä on oikeudenmukainen rangaistus jostain tietystä rikoksesta vaihtelee. Olen aina suhtautunut hirveän varauksellisesti siihen, että vedotaan ‘yleiseen’ oikeustajuun.”
Yksi maallikoiden ja oikeusoppineiden välistä kuilua leventävä tekijä on se, ettei kansalaisilla ole pääsyä kaikkeen siihen tietoon, minkä oikeudenkäynnistä vastaava tuomari saa pöydälleen. Tutkimuksissa maallikot saivat ensin tutustua oikeustapauksen kaikkiin yksityiskohtiin ja antaa sitten mieleisensä tuomiot. Yllättäen ne olivat hyvin samanlaisia kuin mitä tuomioistuimet olivat määränneet.
Häkkänen muistuttaa, että myös ihmisten moraalikäsitykset vaihtelevat: Savossa ja Pohjanmaalla suhtaudutaan eri tavalla rattijuopumuksiin, mutta myös raiskauksiin.
”Oikeustaju on normaalia arvoperusteista ajattelua. Se ratkaistaan vaaleissa, minkälaisen oikeustajun omaavia ihmisiä valitaan vaikka eduskuntaan kehittämään rikoslainsäädäntöä. Juridisella väännöllä sitä ei voi ratkaista.”
Viime viikkoina suomalaisia on järkyttänyt Oulussa paljastunut seksuaalirikosten sarja, jossa uhreina on ollut pääosin alle 15-vuotiaita tyttöjä. Häkkänen on oikeusministerinä ajanut kiristyksiä useisiin lapsiin kohdistuviin seksuaalirikoksiin ja muihin väkivaltarikoksiin liittyviin rangaistuksiin.
”Jos minä peilaan vaikka kansan valitsemien päättäjien eli eduskunnan oikeustajua, on selvä tarve sille, että fyysiseen koskemattomuuteen liittyvissä rikoksissa pitää tulla jatkossa ankarampia rangaistuksia. Siellä on korjaamisen varaa.”
”Muualla maailmassa istutaan penaltyt loppuun.”
Suomessa rangaistusjärjestelmä onkin kansainvälisessä vertailussa kevyt, jopa lepsu. Vankeustuomiot ovat lyhyempiä kuin muissa Pohjoismaissa, ja puskaraiskauskin voidaan tuomita ehdollisena. Oikeusministeri pukee sanoiksi saman huolen, joka on vuosia kaikunut keskustelupalstoilla, kahvihuoneissa ja kaljatuoppien äärellä.
”Jos Suomessa raiskaat jonkun tai vedät tuossa nakkikioskilla tajuttomaksi, saatat saada ehkä kaksi tai puoli, kolme vuotta – josta istut puolet, jos olet ensikertalainen.”
Hän alleviivaa, että tämä on maailmassa täysin poikkeuksellista.
”Muualla maailmassa istutaan penaltyt loppuun.”
Häkkänen painottaa, että rikoksen tekijän lisäksi pitäisi ajatella myös uhria.
”Me olemme halunneet olla nostamassa uhria keskiöön. Ei niin, että vaahto suussa vaadittaisiin ihmisiä jalkapuuhun. Vaan niin, että Suomessa ajatellaan rikosta voimakkaammin uhrin näkökulmasta eikä vain sitä, miten se rikoksen tekijä tästä kuntoutuu. Se puoli on Suomessa aika hyvin hallussa: on kaikenlaista seksuaalirikollisten kuntoutumisohjelmaa, päihdehuoltoa, kaikkea muuta.”
Alan tutkijat suhtautuvat rangaistusten kiristämiseen yleensä nihkeästi.
Juttua varten haastattelemani rikosoikeuden emeritusprofessori Raimo Lahti Helsingin yliopistosta kertoi vastustavansa rangaistusjärjestelmän yksipuolista ankaroittamista. Rangaistuksia ei hänen mukaansa kannattaisi kiristää kiristämisen vuoksi, vaan kriminaalipolitiikan tulisi aina olla suunnitelmallista ja tutkimustietoon pohjautuvaa. Samoilla linjoilla on 1970-luvulta asti kriminaalipolitiikkaa seurannut professori Tapio Lappi-Seppälä.
Taustalla ei ole vain rikoksen tekijästä huolehtiminen. Tutkimusten mukaan pitkillä vankeustuomioilla ei ole merkittävää vaikutusta rikollisuuden määrään.
Häkkänen on tästä tietoinen.
”Minulta on kysytty, miksi minä ajan kovempia rangaistuksia rikollisille, jos samaan aikaan tiedetään, että huumepäissään tehty puskaraiskaus ei tulisi estetyksi kovemman rangaistuksen pelolla. On totta, että joitakin rikoksia ei pystytä ennaltaehkäisemään, vaikka rangaistuksia kovennettaisiin.”
Oikeusministerinä hän kantaa kuitenkin huolta myös rangaistusjärjestelmän uskottavuudesta. Hän korostaa, että rangaistusten tehtävä ei ole vain rikosten ehkäiseminen, vaan niillä on aina myös oikeudenmukaisuusfunktio.
”Rangaistuksen tehtävä on pyrkiä estämään se, etteivät ihmiset tee rikoksia toisiaan kohtaan, mutta myös sovittaa se rikos niin uhrin kuin yhteisönkin silmissä.”
Eivätkä oikeusoppineetkaan ole yhdessä rintamassa kevyempien rangaistusten puolesta.
Esimerkiksi professori Matti Tolvanen Itä-Suomen yliopistosta kannattaa rangaistusten tiukentamista vedoten samoihin tekijöihin kuin oikeusministeri: rikoksentekijän vastuuseen, uhrin asemaan ja rangaistusjärjestelmän yleisen uskottavuuden takaamiseen.
Häkkänen muistuttaa, että kaikilla tieteenaloilla on valta- ja vastavirtaista tutkimusta ja eri ääniä.
”Koskaan ei kannattaisi uutisoida, että asiantuntijat ovat tätä tai tuota mieltä – jos haluaa olla älyllisesti rehellinen. Nykyään sanomalehdet ovat täynnä sellaista, että on kysytty kahdelta asiantuntijalta satojen tutkijoiden joukossa. Silloin kansalaisten luottamus oikeusjärjestelmään ja päättäjiin voi murentua.”
Joskus päätöksentekijöihin kohdistuu paineita tehdä muutoksia nopeasti. Näin on käynyt esimerkiksi Oulun tapahtumien yhteydessä, kun hallitus on joutunut miettimään keinoja, joilla järkyttäviä tapahtumia voitaisiin ehkäistä.
Häkkäsen puoluetoveri, sisäministeri Kai Mykkänen (kok.) on jopa pitänyt esillä mahdollisuutta lakimuutokseen, jonka myötä törkeisiin rikoksiin syyllistyvä ulkomaalaistaustainen rikoksentekijä voisi menettää kansalaisuutensa. Oikeusministeri myöntää, että kansalaisuuden menettäminen olisi ”juridisesti hirveän hankalaa”.
Oulun tapahtumia oikeusministeri ei halua eikä voikaan kommentoida. Tuomioistuimet ovat oikeusministeristä riippumattomia, hän muistuttaa.
”Oikeusvaltiossa syytetty on aina syytön kunnes toisin todistetaan.”
Nykyisessä mediaympäristössä näin ei kuitenkaan aina ole. Mediamyrskyt riepottavat niin epäiltyjä kuin uhrejakin, vaikka tiedot tapahtumista olisivat puutteellisia ja tutkinta vielä kesken. Ilmiö selvästi tuskastuttaa oikeusministeriä.
”Vaikka miten kiihko nousisi iltapäivälehdissä… Sehän on nähty myös näissä #metoo-kampanjan lieveilmiöissä, kun sosiaalisessa ja perinteisessäkin mediassa on teurastettu joku tyyppi, että tuo on raiskaaja, sehän näyttääkin ihan siltä! Sitten tutkinnassa on selvinnyt, että hän olikin syytön.”
Median maastopaloja suitsiakseen Häkkänen on ollut perustamassa Suomeen mediatuomareiden virkoja.
”Mediatuomari on ammattilainen, joka tarjoaa medialle tietoa vaikeista rikostapauksista. He toimivat linkkinä kansalaisten ja oikeusjärjestelmän välillä. Siis kurovat umpeen sitä kuilua joka usein syntyy, kun ei tunneta tapausten yksityiskohtia.”
”Rangaistuksen tehtävä on pyrkiä estämään se, etteivät ihmiset tee rikoksia toisiaan kohtaan, mutta myös sovittaa se rikos niin uhrin kuin yhteisönkin silmissä.”
Lienee kaikkien etu, että mediassa ei jaeta pikatuomioita ja tehdä omia ennakkotapauksia.
Medialla on huomattava rooli siinä, miten uskottavaksi kansalaiset kokevat oikeusjärjestelmän ja millaiseksi yleinen oikeustaju muodostuu. Julkinen keskustelu ohjaa poliittisen päätöksenteon kautta kriminaalipolitiikan suuntaa, eikä alan tutkimustakaan saisi unohtaa.
Havainnollistetaan tätä esimerkillä.
1960-luvun Suomessa seksuaalirikoksista voitiin vielä tuomita pakkokastraatioon. Käytäntö päätettiin lopettaa 1970-luvulle tultaessa, jolloin lopettamisperusteita olivat sen epäinhimillisyyden lisäksi havainto siitä, ettei toimenpiteellä tutkimustiedon mukaan ollut sillä tavoiteltuja vaikutuksia.
Haastattelu tehtiin 13.12.