Suomi ja progressiivinen verotus on myytti, jonka kestävyyttä tulee ihailla. Tuskin on lasta kulkenut koulutiellä, joka ei olisi kuullut hankalaa ja monimutkaista sanaa progressiivinen vero. Kummallinen anglismi; sanahirviö, jota lapsi tuskastellen tuijottaa, ja jonka varjo suojelee Suomea. On kuitenkin syytä kysyä, mikä on progressiivisen verotuksen tila 2020-luvun Suomessa?
Viimeisin Kalevi Sorsa -säätiön raportti Eriarvoisuuden tila Suomessa 2022 antaa miellyttävästi pureskeltuun muotoon pakatun vastauksen. Marja Riihelä ja Matti Tuomala nostavat analyysissaan verotuksen ja tuloerojen kehityksestä viimeisten kolmenkymmenen vuoden ajalta esille vain vähän huomiota saaneen tosiseikan: Suomen valtion verotuloista nykyään vain 6 % tulee ansiotuloverosta, joka on ainoa Suomessa oleva progressiivinen vero. Toisin sanoen 94 % Suomen valtion verotuloista tulee tasaveroista, kuten ALVista tai pääomatuloverosta.
Vuonna 1993 Esko Ahon hallitus siirsi Suomen eriytettyyn tuloverojärjestelmään. Ansiotulovero pysyi yhä progressiivisena, mutta pääomatuloverosta tuli tasavero. Ahon hallituksen päätöksen myötä syntyi tilanne, jossa suomalaista tuloverotusta tulisi oikeastaan luonnehtia progressiivisen sijaan regressiiviseksi. Regressiivisyys tässä yhteydessä tarkoittaa veroprosentin laskua tulojen nousun myötä, eli se on progressiivisen veron täydellinen vastakohta. Rikkaimmat suomalaiset pystyvät nostamaan tulonsa tasaverotusta käyttävien lähteiden, lähinnä pääomatulojen kautta. Pääomatuloveroprosentin jäädessä progressiivista ansiotuloveroa alhaisemmaksi järjestelmä muuttuu regressiiviseksi.
On silmiinpistävää, miten vähän keskustelua edellä mainitut seikat Suomessa aiheuttavat. Media ja poliitikot eivät halua pitää turhan suurta meteliä siitä tosiseikasta, että ansiotuloveron vaikutus valtion budjettiin on hyvin marginaalinen. Sekä poliitikoille että medialle on houkuttelevaa pauhata Suomen yhteiskuntarauhaa rikkovasta ansiotuloverotuksen nostoa koskevasta kiistasta, vaikka todellisuudessa sillä ei ole juuri muuta kuin ideologista merkitystä. Isot otsikot puolueiden välisistä ristiriidoista lisäävät klikkauksia uutissivustoilla ja antavat puolueiden kannattajille varmuutta, että heidän kuvitteellisia etuja ajetaan politiikassa.
On toki syytä huomauttaa, että verotuksesta puhuttaessa täytyy olla melko varovainen liian pitkälle menevien johtopäätösten vetämisessä. Verotus on äärimmäisen monimutkainen ja moniulotteinen teema, jonka kokonaisvaltaiseen käsittelemiseen vaadittaisiin kourallinen alan huippuammattilaisia ja huomattavasti enemmän palstatilaa.
Suomalaisen verojärjestelmän muuttuminen regressiiviseksi on omalta osaltaan lisännyt taloudellista epätasa-arvoa. Riihelä ja Tuomala huomauttavat analyysissaan, että tarkasteltaessa alimman 50 % ja ylimmän 10 % tulo-osuuksien verojen jälkeistä muutosta ja suhteellisia arvoja tällä hetkellä Suomi muistuttaa enemmän Britanniaa kuin muita Pohjoismaita.
Progressiivinen verotus on yksi keskeisimmistä tavoista vähentää taloudellista epätasa-arvoa. Olisi turhan populistista väittää progressiivisen verotuksen ratkaisevan taloudellisen epätasa-arvon ongelman kokonaan, mutta sen vähentäminen ei varmasti auta asiaa. Ei myöskään riitä, että progressiivinen verotus koskee vain palkkatuloja, vaan myös pääomatulot niin listatuista kuin listaamattomista yrityksistä täytyy saada progressiivisen verotuksen alaisiksi. Mikäli taloudellista epätasa-arvoa halutaan vähentää, myös huippurikkaiden täytyy tehdä oma osansa saavuttaaksemme tasa-arvon ideaalin – Pohjoismaisen ideaalin.
Amos Finell