Länsimaisen liberaalin demokratian teoriapohja on vanhentunut. 1800-luvun kansallisvaltiokeskeisiin oletuksiin pohjautuva demokratia ei yksinkertaisesti pysty vastaamaan ongelmiin, joita kansallisvaltioiden rajoista yhä vähemmän piittaava maailma nostaa esiin. Länsimaisen demokratian pohja, rajatun yhteisön suvereniteetti omiin asioihinsa, on rapautunut yhtä varmasti kuin kansalaisten poliittinen muisti aina vuosikymmenen välein. Kenen siis tulisi saada vaikuttaa modernissa demokratiassa, ja miten?

Teksti: Julius Lehtinen

Kuvat: Wikimedia Commons

Kuluneena keväänä lukuisia palstamillimetrejä on varattu käsittelemään teknologian, sosiaalisen median ja monikansallisten yritysten vaikutuksesta yksityisyyteen ja demokratiaprosessiin. Kehityskulku tosin sai alkunsa jo vuonna 2016, kun Donald Trumpin vaalivoitto Yhdysvalloissa ja Venäjän valtiollisten toimielinten väitetty sekaantuminen kyseisiin vaaleihin puhututtivat niin Atlantin tuolla puolen kuin Euroopassa. Vasta kuitenkin muutama kuukausi sitten otsikoihin nousseet Facebookin kyseenalaiset toimet (tai niiden puute) käyttäjätietojensa valvonnan suhteen toivat kunnolla esiin aiemmin piilossa pysyneitä kysymyksiä demokratian luonteesta, sen teoriasta ja oikeutuksesta.

Julkisessa keskustelussa on esiin nousseisiin perustavanlaatuisiin kysymyksiin kuitenkin pyritty vastaamaan valitettavan vähän. Sen sijaan, että oltaisiin keskusteltu demokraattiseen prosessiin osallistumisen oikeutuksesta, osallistumisen muodosta ja päätöksien legitimiteetistä modernissa maailmassa, on keskitytty kissa ja hiiri -leikkiin syyllisten löytämiseksi ja tulevaisuuden infovaikuttamisen pelkäämiseen, vaikka itse samankaltaista toimintaa olisi harrastettu vuosikymmeniä.

Demokratiamallien poliittista teoriaa on 2000-luvulla pidetty deliberatiivisia demokratiaideoita lukuun ottamatta jokseenkin kaikenkattavina. David Held luonnehtii klassikkoteoksessaan Models of Democracy (2008), kuinka erilaiset demokratiavariaatiot kattavat kovin tarkasti mahdolliset positiot kahdella akselilla: äänioikeuden laajuuden asteella ja demokratian vallan laajuudella taloudelliseen, kulttuuriseen ja sosiaaliseen sfääriin. Globalisaatiokehitys sekä siihen yhdistyvä teknologian monipuolistuminen asettavat kuitenkin erityisesti ensiksi mainitun pohdinnan äänioikeuden laajuuden akselilla kyseenalaiseksi ja osin vanhentuneeksi.

Seuraavassa luodaan katsaus demokratiateorioiden kehitykseen relevanteilta osin, minkä jälkeen pohditaan kansallisvaltiokeskeisen liberaalin demokratian soveltuvuutta nykyajan yhdentyvän maailman tilanteeseen. Erityisesti hahmotellaan kysymyksiä siitä, kuka modernissa demokratiassa saa vaikuttaa, miksi, ja millä tavoin.

Philipp Foltz: Pericles’ Funeral Oration (1870)

Sana demokratia on lähtöjään kreikasta, sanaparista demos, kansa, ja kratos, valta. Kansanvaltaisuus on kuitenkin historiallisesti käsitetty lukuisin eri tavoin. Antiikin Kreikassa äänioikeus oli varattu vapaille ateenalaissyntyisille miehille – käytännössä rajaten päätöksenteon ulkopuolelle kahdeksan tai yhdeksän kymmenestä politeian asukkaasta. Äänioikeutetut kokoontuivat säännöllisesti torille päättämään asioistaan, eivätkä kaupungissa asuvat ulkopaikkakuntalaiset ymmärrettävästi nauttineet kansalaisille tarkoitettuja poliittisia oikeuksia.

Keskiaikaisessa Italiassa taas Niccolo Macchiavelli korosti, että kansan tuli hallita itseään, sillä muutoin sen tekisi joku muu tämän puolesta. Tässäkin tapauksessa “kansa” koostui yksinomaan miehistä, aristokraateista joilla oli riittävä omaisuus. Vaikka antiikin Kreikka sekä keskiajan Italian kaupunkivaltiot toimivat merkittävinä suunnannäyttäjinä myöhemmälle demokratiateorialle, muistuttivat ne tosiasiallisesti paljon enemmän oligarkioita tai aristokratioita.

Molemmissa yllä kuvatuissa tapauksissa elettiin demokratian “ensimmäistä aaltoa”, jos sitä sellaiseksi voi kutsua. Yhteisöt olivat suhteellisen pieniä, jolloin oli mahdollista laskea käsiäänestyksen tuloksia toreilla ja muutoinkin osallistua päätöksentekoon suoraan kansalaisen roolista, muiden roolien ohella, ilman täydellistä omistautumista politiikalle. Etenkin kun päätöksentekoon osallistumisoikeuden laajuutta rajoitettiin keinotekoisesti, korostui demokratiateorian alkupuoliskon muodoissa ennen kaikkea paikallisuus sekä osallistumisoikeuden rajoittuvuus. Silti äänioikeus määrällisesti vaikuttamisoikeuden piiriin hyväksyttyjen joukossa oli jokseenkin yhtäläinen, vaikkei vielä läheskään yleinen.

Valistuksen ajalle tultaessa voi demokratiateorian katsoa kokeneen suuren muutoksen, kun populaatiot demokraattisissa järjestelmissä kasvoivat liian suuriksi yksinkertaisen suoran ja “epäammattimaisen” osallistumisen mahdollistamiseksi. Eräänlaiseksi kompromissiksi osallistumisen ideaalin ja käytännön realiteettien välille luotiin varsinkin Yhdysvalloissa muun muassa John Locken, Jeremy Benthamin, James Millin ja John Stuart Millin ideoiden vaikutuksesta edustuksellinen demokratiamalli. Kyseisen liberaalin demokratiateorian voidaan katsoa käynnistäneen demokratian “toisen aallon”, mitä tulee osallistumisoikeuden laajuuteen ja demokraattisten yhteisöjen kokoon. Liberaali demokratiateoria niin ikään muodostaa pohjan modernille, länsimaissa käytössä olevalle demokratiamallille variaatioineen.

Pääpiirteittäin tuolloin pyrittiin säilyttämään kansanvaltaisuus ja pysymään aina mahdollisuuksien mukaan mahdollisimman lähellä ihmistä, mutta koordinoinnin helpottamiseksi tuli delegoida päätökset vaaleilla valittaville kansaa edustaville tahoille. Vaikka fokus oli siirtynyt paikallisesta ja henkilökohtaisesta kontekstista poispäin ja osallistumisoikeuden sääntely kokenut vain orastavaa hellittämistä, oli kyse korostetusti nyt kansallisvaltiollisesta kontekstista eikä enää suhteellisen pienistä kaupunkiyhteisöistä. Oikeus – ja oikeastaan realistinen mahdollisuuskin – vaikuttaa ja äänestää oli pääsääntöisesti heillä, jotka (vapaina) asuivat tietyn maantieteellisesti rajatun alueen piirissä.

Haitallisen ja kielletyn demokratiaprosessiin vaikuttamisen olemassaolosta, muodoista ja ehkäisystä ei ennustettavasti tuona aikana puhuttu. Vuosisatojen saatossa yleistyneet joukkotiedotusvälineet – sanomalehdistä radioon ja televisioon – ovat viime aikoihin saakka demokraattisten yhteisöjen tapaan olleet korostetun kansallisia. Kansan mielipiteeseen ja äänestyskäyttäytymiseen vaikuttaminen esimerkiksi toimitettujen uutisten tai tehdyn radio-ohjelman kautta kumpusi lähes poikkeuksetta kunkin demokratiapiirin sisältä. Marginaalisia poikkeuksia lukuun ottamatta vieraista valtioista peräisin oleva ja näin sen narratiivista muodostettu viestiminen oli äärimmäisen harvinaista.

Howard Chandler Christy: Scene at the Signing of the Constitution of the United States (1940)

Nykypäivän tilanne taas on kovin erilainen verrattuna siihen kontekstiin, jossa hallitsevan liberaalin demokratiateoriamme päälinjat muotoiltiin. Ihanne itsenäisestä ja yksittäisestä kansasta päättämässä asioistaan on mennyttä aikaa monestakin syystä. Yhtäältä suvereenin kansallisvaltion päätökset esimerkiksi saastuttavan tehdasalueen luomisesta lähelle naapurivaltion rajaa aiheuttaa saasteita myös päätöksen tehneen kontekstin ulkopuolelle. Toisaalta nykyisen globaalin välittömän tiedonvälityksen aikakaudella kansalaisen preferenssinmuodostus ei enää ole kansallisen kontekstin monopolisoima: kuulemme, näemme ja sykimme jatkuvan uutisvirran pulssin rytmissä, joka tunkee kotimaiseen tietoisuuteemme Suomen lisäksi Yhdysvalloista, Venäjältä, Saksasta, Ranskasta ja Qatarista – kukin lähde oman valtionsa julkisuuden kautta suodattuneena ja tämän prioriteetteja ainakin osaksi tahtomattaankin heijastelevana. Kenties siis olisi tarve demokratiateorioiden “kolmannelle aallolle”, joka ottaisi huomioon jälleen kerran laajentuneen demokratiapiirin, kuten liberaali demokratiateoria teki 1700- ja 1800-luvuilla.

Ihanne, jossa tietyn valtion kansalaiset tekevät omaa valtiota koskevia päätöksiä oman valtion julkisuuden kontekstista, ei toteudu oikeastaan minkään komponentin osalta. Uusi asianlaita, jossa demokraattinen vaikuttaminen ei enää ole kansallisesti rajattua, nostaa esiin tukun kysymyksiä. Toki edelleen tietyn demokraattisen kansallisvaltion piirissä olevilla on käytettävissään traditionaalinen yksi ääni kyseisen kansallisvaltion suuntaan vaikuttamisessa, mutta suurempi kysymys lieneekin tämän äänen antamiseen vaikuttaminen. Kuka kyseisen äänen antamiseen ja mielipiteen muodostumiseen saa vaikuttaa, ja miksi? Kenen prioriteettien kuuluminen ja näkyminen mediassa on oikeutettua? Miten prioriteetit edes määritellään? Miten erotat vieraan vallan prioriteetit omien kansalaisten oikeutetuista prioriteeteista?

Modernin globalisaation, “maailman pienentymisen” ja kehittyvän teknologian yhä monimuotoisempien alustojen kehityksen eturintamassa ovat olleet erityisesti erilaiset sosiaaliset mediat. Ne tarjoavat käyttäjilleen alustan ja mahdollisuuden viestiä lähes rajoitteista vapaana yli alustan kannalta merkityksettömien itse piirrettyjen valtiorajojen. Nykykontekstia leimaakin erityisesti yhteisöjen sekä yksilöiden horisontaalinen, keskinäinen ja globaali vaikutussuhde. Kyseiset vaikutussuhteet voidaan jakaa ainakin yksilötasoisen ja laajemman tason kokonaisuuksiin.

Yksilötaso lienee se, mistä idea koko Facebookiin ja muuhun sosiaaliseen mediaan lähtikin: tapa sinulle Kanadan Torontossa kommunikoida ja pitää yhteyttä Yhdysvaltojen Buffaloon muuttaneeseen ystävääsi. Tapa sinulle Tukholmasta käsin jakaa elämääsi ja mielestäsi kiintoisia sisältöjä ystäväpiirillesi, asuivat he sitten muutaman korttelin päässä Södermalmilla, tai Varsovassa, Kuala Lumpurissa ja Buenos Airesissa. Tapa egyptiläisnuorisolle koordinoida kokoontumisiaan vallankumouksen aattona. Kaupallisen aspektin jossain vaiheessa tultua mukaan johti kehitys kuitenkin absurdeimmillaan esimerkiksi makedonialaisnuorison villitykseen ansaita mainostuottojen kautta taskurahaa keksimällä Facebookiin tuulesta temmattua poliittista uutissisältöä skandaalinnälkäiselle Yhdysvaltojen presidentinvaaliprosessille vuonna 2016, mistä uutisoitiin (jälleen globaalilla tasolla) suhteellisen laajasti.

Carlos Latuff: Mubarak shuts down Internet! Egypt will shut down Mubarak! (2011)

Yksilötasoinen globaali yhteisöjen limittyminen ei suinkaan ole ainoa, saati kauaskantoisin tarkastelutaso modernin teknologian demokratiavaikutuksia pohtiessa. Sosiaalinen media sekä erilaiset internetpalvelut ovat yhä enenevissä määrin ajautumassa yhä harvempien omistajien käsiin. Esseen kannalta merkityksellisimpiä tahoja ovat paitsi jo mainittu Facebook, myös tietyissä määrin lonkeroitansa moniaalle ulottava Google. Monopolisoituminen on relevanttia, sillä mainittujen yhtiöiden tietoturvakäytännöt ja osin tietoinenkin käyttäjätietojen kerääminen, käyttö ja hyväksikäyttö ovat osoittautuneet paitsi moraalisesti kovin epäselviksi, myös äärettömän tehokkaiksi työkaluiksi erilaisten vaikutuspyrkimysten edesauttamisessa — mainoksista politiikkaan. Vaihtoehtoja palveluille ei juuri ole.

Brittiläinen historioitsija Niall Ferguson käsittelee viime syksynä ilmestyneessä kirjassaan hierarkioita ja verkostoja sovellettuna historiankirjoitukseen. Fergusonin mukaan se voidaan jakaa aikakausiin, jolloin joko hierarkkinen tai verkostoihin pohjautuva kehityskulku on ollut vahvoilla. Johann Gutenbergin painokoneen myötä avautui uusi verkostojen aika: aatelisto ei pystynyt enää kontrolloimaan narratiivia ja monopolisoimaan viestintää, kun kuka tahansa pystyi painamaan haluamansa kirjainsekvenssin paperille ja levittämään sitä mielihalujensa mukaan. Kyseistä mahdollisuutta levittää omaa sanomaansa kuninkaiden, prinssien, pappien ja paavien auktoriteetista välittämättä hyödynsi mestarillisesti muuan Martti Luther.

Ferguson näkee, että internetin kehittäminen 80-luvulla oli pitkälti toisinto kirjanpainotaidon kehittymisestä, joskin globaalimmalla tasolla. Kuitenkin sen esseen kannalta relevanttien toimintojen monopolisoituminen uhkaa kumota tämän hajaantuneisuuden ja keskittää vaikuttamisen resurssit ja keinot vain muutamien henkilöiden alle. Kuten Ferguson itse asian teoksessaan tiivisti, “unlike in the past, there are now two kinds of people in the world: those who own and run the networks, and those who merely use them” (Ferguson 2017, 403). Gutenberg ei painatuksia kontrolloinut tai niillä rikastunut; Mark Zuckerberg ja Larry Page puolestaan vähintään rikastuivat alustoillaan. Kontrolloinnista voi nykypäivänä jo olla montaa mieltä, kuten Zuckerberg Yhdysvaltain senaatin kuulemistilaisuudessa havainnollisti.

Resurssien ja vaikuttamiskykyjen kasaantuminen tietyille harvoille tahoille mahdollistaa tehokkaammat toimet sekä väärinkäytökset paitsi hallinnoijien, myös näiden ulkopuolisten tahojen toimesta, ja osaltaan varmasti saa ne edes kiinnostumaan tästä tehokkaasta tavasta vaikuttaa mielipiteeseen ja demokratiaprosessiin halutussa kohteessa. On kirjoitushetkellä vielä epäselvää, eikö Facebook oikeasti tiennyt uutisotsikoitakin keväällä monopolisoineen Cambridge Analytican hyödyntävän muutaman sadan tuhannen muutaman miljoonan viidenkymmenen miljoonan kahdeksankymmenenseitsemän miljoonan Facebook-käyttäjän kyseenalaisin keinoin saatuja käyttäjätietoja vaalimainonnan kohdentamisessa vai hyväksyikö se kyseisen käytön tietoisesti.

Loppujen lopuksi tapahtuneen tarkoituksellisuudella ei oikeastaan ole mitään väliä. Kyseessä on joka tapauksessa mekanismi ja vaikutuskanava, jota myöten yritykset tai jopa valtiolliset entiteetit voivat yhä helpommin vaikuttaa eri valtioiden kansallisiin julkisuuksiin ja pyrkiä asettamaan niissä käytäviin keskusteluihin omien prioriteettiensa mukaisia tai väistämättä vähintään niitä heijastelevia kantoja.

Sosiaalisen median sisällön vaikutusta kansallisiin demokratiaprosesseihin on käytännössä mahdoton edes valvoa, saati estää, oli kyse sitten yksilötasoisesta makedonialaisnuorisosta tai organisoidusta yritys- tai valtiojohtoisesta “infovaikuttamisesta”. Kun globaalin sosiaalisen median vaikutusta demokratiaprosessiin ei edes säällisissä määrin ole mahdollista estää, herää automaattisesti kysymys sen mielekkyydestä. Jos kyseiseen rajoittamiseen fyysisestä vaikeudesta huolimatta on jonkin sorttista halua, nousee esille kysymys vaikuttamisen määrittämisestä: milloin kyseessä voidaan katsoa olevan legitiimi prioriteetti, narratiivi tai ylipäätänsä vaikuttamiseen tähtäävä mainos- ja mikä taas vieraan vallan hyötymispyrkimys jota mahdollisesti tahdotaan välttää? Kuinka suuri kannatus tietyillä myös ulkovaltojen kannattamilla näkökannoilla tulee “kotoperäisesti” olla, jotta niitä saa mainostaa?

Oma lukunsa ovat sosiaalista mediaa usein hyödyntävät mutta niistä irralliset uutistoimistot, internetiin siirtyneet tiedotusvälineet ja muu vastaava julkaisutoiminta. Tosiasiallisesti Russia Todayn, CNN:n, France24:n ja Al Jazeeran kaltaiset monikansalliset konglomeraatit nojaavat nekin globaalin saavuttavuuden osaltaan internetiin sekä erityisesti sosiaaliseen mediaan kanavana jakaa omaa sisältöään. Mainoksiin, niiden kohdentamiseen ja sen kautta vaikuttamiseen verratessa kyseisen kaltainen “suora” julkaisutoiminta on kuitenkin erilaista. Yhtä kaikki, siihen pätevät jokseenkin samat kysymykset prioriteeteista, narratiiveista, legitimiteetistä ja vaikuttamisen auktoriteetista.

 


 

Facebook on hiljattain ilmoittanut estävänsä valtion ulkopuolelta lähtöisin olevat mainokset alustallaan, kun Irlanti toukokuun lopussa äänestää perustuslaillisesta aborttilainsäädännöstä kansallisesti. Google seurasi perässä, mutta päätyi yksinkertaisesti hetkeksi kieltämään kaikki aiheeseen liittyvät mainokset. Molemmat ovat eräänlaisia, joskin suhteellisen helposti kierrettävissä olevia sekä korostetun väliaikaisia ratkaisuehdotuksia yllä esiteltyihin dilemmoihin modernin demokratiateorian suunnasta.

Huomattavaa on, että ratkaisuehdotukset syntyivät kyseisten monopoliyritysten itsensä päätöksinä, osin improvisoituna vastauksena laajaperäiseen kansalaisten huoleen infovaikuttamisesta ja ajojahdista sen syyllisten kiinni saamiseksi. Kansalliset hallitukset sekä ylipäätänsä kansalaiskeskustelu ovat olleet harvinaisen epäkiinnostuneita kansallisvaltiokeskeisen demokratiateorian sekä globalisoituvan maailman välillä vellovasta epäsuhdasta – yllä mainittua yhdestä päädystä toiseen estottomasti vyöryvää syyttelyä lukuun ottamatta.

1700-luvun demokratiaihanteen murtumisesta on siis julkisuudessa puhuttu viime vuosina jokseenkin paljon, joskin valitettavasti hedelmättömistä sormenosoittelulähtökohdista käsin. Yhdysvalloissa Demokraattipuolue kannattajineen on Donald Trumpin vaalivoiton jälkeen kollektiivisesti huolestunut valeuutisten, erityisesti venäläisten sellaisten, negatiivisesta vaikutuksesta omaan demokraattiseen järjestelmäänsä.

Kyseenalaiseksi enää jäisi jälleen rajanveto ja määrittely: välistä tuntuu valeuutisiksi ja vihapuheeksi vääntyvän lähes mikä tahansa epämieluisalta vaikuttava uutinen, argumentti tai videopätkä. Se jos mikä syö uskottavuutta määritelmältä, mikä tuskin on minkään merkkisen leimakirveen heiluttajan aikomus. Poteroihinsa kaivautuneet osapuolet presidenttiä itseään myöten twiittailevat ja polemisoivat suurimpien televisiokanavien prime-time lähetyksissä, kuka on eniten fake news, ja millä perustein. Retoriikkaan vastataan toki retoriikalla. Väljällä tulkinnalla kyse on jälleen demokratiaprosessiin vaikuttamisen oikeutuksen kyseenalaistamisesta, etenkin jos se tapahtuu tietyn tahon toimesta. Eräänlainen ratkaisuehdotus tämäkin, mutta jälleen niin kovin kaukana jäsennellystä diskurssista oikeutetun vaikuttamisen määrittelemiseksi.

Mielenosoittajia Los Angelesin lentokentällä tammikuussa 2017.

Riippumatta siitä, mitä Yhdysvaltojen vaaleissa herran vuonna 2016 tarkalleen ottaen tapahtui, on sen pienemmän valtameren tuolla puolen niin ikään herätty ulkopuolisen ja Yhdysvaltojen kannalta epämieluisan vaikuttamisen mahdollisuuteen. Ainakaan vielä se ei ole kanavoitunut kovin rakentavaksi diskurssiksi vaikuttamisen legitimiteetistä, saati kriittiseksi tarkasteluksi omasta roolista maailmassa ja valtion omista historiallisista ulkomaanseikkailuista.

Kovin moni meistä tuskin olisi kieltämässä sosiaalisen median kanssakäymistä eri valtioista kotoisin olevien käyttäjien välillä. Sen sijaan luultavasti huomattavasti useampi näkisi vihamieliseksi mielletyn valtion hallintojohtoisen vaikutuskampanjan sosiaalista mediaa hyödyntäen huonona asiana, jota tulisi ehkäistä. Ainakin yhdysvaltalaisten vaalipolemiikki antaisi osviittaa tähän suuntaan.

Pohjimmiltaan kyseessä onkin ennen kaikkea poliittinen kysymys, joka on mahdollista ratkaista ainakin alustavasti perinteisen demokratian keinoin. Vaikka rajanveto legitiimin ja epälegitiimin vaikuttamisen välillä on hankalaa, on se silti niin halutessamme vedettävissä, kuten lähes kaikissa muissakin kysymyksissä. Euroopan Unioni on pyrkinyt kunnostautumaan erityisesti käyttäjätietoja koskevan turvallisuuden takaamisessa ja valvomisessa ainakin muita poliittisia entiteettejä paremmin. Sen kaltaiset toimet kuitenkin asettuvat samaan improvisaatiokehikkoon kuin Facebookin ja Googlen toimet yllä – ne kun syntyivät refleksinomaisesti vasta kun jotain oli yksinkertaisesti pakko tehdä, vailla sen kauaskantoisempaa suunnitelmaa tai strategiaa.

Laajempi teoreettinen pohdinta, poliittinen päätöksenteko ja aiheen problematisointi vaatisi, että asiasta käytäisiin edes alustavaa keskustelua kansallisesti. Tai poikkikansallisesti. Tai globaalisti. Tai paikallisesti. Missä tahansa. Kauaskantoisempi teoriapohja moderneihin demokratiaprosesseihin vaikuttamisen oikeutuksesta ja muodoista on täydellisesti alkutekijöissään. Vaativa ja järjestelmällistä toimintaa kaipaava tilanne on täysin antautunut ad hoc -periaatteella avohaavan päälle sovitettujen laastareiden luomalle turvallisuudentunteelle.

Paradoksaalista kyllä, myös tarvittava keskustelu demokratiaprosesseihin vaikuttamisen verkostoista ja niiden legitimiteetistä tulee olemaan vaikuttamisen kohde tulevaisuudessa, jos ja kun se joskus saadaan käynnistettyä. Nykyisellään työkalupakki asianlaidan korjaamiseksi on hukassa, mutta mikä huolestuttavinta, sitä ei kovin tosissaan edes taideta etsiä.