Tuotannon jatkuva kasvattaminen ja energian holtiton kulutus ovat johtaneet tilanteeseen, jossa luonnon tavanomaiset toiminnot ovat koetuksella. Lisääntyvät luonnonkatastrofit tuovat yhä selvemmin ilmi hyvinvoinnin riippuvuuden ympäristön rajoista. Siksi kaikki merkittävät ilmastotoimet vaativat talouskeskeisen ajattelumme muuttumista.

Suuntaa täytyy muuttaa, jos emme halua tukehduttaa planeettaamme, sen ekosysteemejä ja itseämme tuhoisan ilmastonmuutoksen seurauksena. Tunnemme pääsyylliset: läntiset teollisuusmaat ovat tupruttaneet ilmakehään noin 80 prosenttia maailman hiilidioksidipäästöistä. Tupruttelu on kiistämättä kasvattanut näiden maiden hyvinvointia, sillä tuotantoaan vuosi toisensa jälkeen kasvattamalla niistä on tullut maailman rikkaimpia. Pyramidihuijauksen lailla nämä rikkaudet ovat kuitenkin vailla pohjaa, tuotantoon vaadittavat planetaariset resurssit kun ovat rajalliset. Onkin luontevaa ajatella, että kestävälle pohjalle rakentuva hyvinvointi vaatisi jatkuvan talouskasvun logiikkaan puuttumista, suoraan sanoen kapitalistisen talousjärjestelmän muuttamista.

Kapitalistinen talous- ja yhteiskuntajärjestelmä olisi muutenkin korjausliikkeiden tarpeessa. Vapaakaupan vastustus kaikissa populistisissa muodoissaan kiteyttää pettymyksen yhteisen kakun epätasaiseen jakoon. Ilmastopolitiikka tarjoaa mahdollisuuksien ikkunan tuunata kertaheitolla koko aate, jos ”eettisen kapitalismin” puolesta haluaa puhua. Oma ajatuksenjuoksuni on johtanut minut toiseen suuntaan, mutta ilmastotaisteluun täytyy sitouttaa myös ne, joiden mielestä siinä on kyse vain ulkoisvaikutuksiin puuttumisesta.

Ilmastopolitiikka tarvitsee nyt tunteita ja moraalikeskustelua, joita poliittinen vasemmisto on usein ollut hyvä nostattamaan. Vasemmistolle ilmastopolitiikka voisi tarjota uuden tavoitteen, jota se on kaivannut hyvinvointivaltion rakennusprojektinsa saavutuksista lähtien. Ilmastonmuutoksesta voitaisiin tehdä uusi hyvinvointivaltio – ehkä tulevaisuudessa lentoveron ja kasvisruokapäivien vastustaminen näyttäytyy yhtä ihmeellisenä kuin 70-luvun peruskoulu-uudistuksen vastustaminen nykyperspektiivistä.

Viime aikoina vihervasemmistosta on kohkattu paljon niin terminä kuin aatteena. Monet tunnustautuvat ajatusmaailmoiltaan punavihreiksi ja vastapuolelta lentää lokaa mädätystä ja fillarikommunismia vastaan. Kenties koko polemiikki juontuu siitä, että ”vihervasemmistolla” todella on maailmaa muuttavaa potentiaalia, jonka nykyiseen maailmanjärjestykseen mieltyneet näkevät uhkaavana. Vihreän ja Vasemmiston paiskatessa kättä moni voisi muuttua. Vihreään ajatteluun on tuulivoimaloiden lisäksi liitettävissä kokonainen agenda, lähtien hyvinvointipolitiikasta ja eriarvoisuuden vähentämisestä. Rikkaat – niin globaalisti kuin paikallisesti ─ kuluttavat eniten, siksi tulonjakoa on tasattava. Köyhät ─ niin globaalisti kuin paikallisesti ─ kärsivät ilmastonmuutoksen seurauksista eniten, siksi ilmastonmuutoksesta on muodostettavissa luokkakysymys.

Demokratia ei kuitenkaan synnytä vallankumouksia, vaikka fossiilisen vallan kaataminen olisi kuinka yhteisen edun mukaista. Demokraattiset prosessit ja yleisen vireen muuttuminen vievät aikaa, joten demokraattisten kanavien kautta radikaalit muutokset koko kapitalismin rakenteeseen ovat epätodennäköisiä. Vaalisykleittäin etenevä politiikka on muutenkin huono vastaamaan pitkän ajan kuluessa purkautuviin kehityskulkuihin, jollainen ilmastonmuutoskin on. Edustuksellinen demokratia perustuu lupauksille, jotka ilmastopolitiikan tapauksessa ovat väistämättä surkeita. Jos yleensä vaalien alla on totuttu kuulemaan lupauksia paremmasta huomisesta, niin ilmastoagendaa kaupitteleva poliitikko voi parhaimmillaankin luvata vain, että maailmantila heikkenee hiukan vähemmän kuin samaa menoa jatkamalla. Siitä huolimatta kestävän yhteiskunnan rakentaminen vaatii ihmisiä uhrautumaan ja luopumaan kivoista kulutustottumuksistaan.

”Jos vallitseva taloussuuntautuneisuus saataisiin käännettyä ympäristön ensisijaisuudeksi, vaihtoehdottomuuspuheen opit voitaisiin soveltaa uuteen kohteeseen ja ilmasto lukita tämän uuden, vihreän rautahäkin syleilyyn.”

Poliittiseen oikeistoon on perinteisesti voinut luottaa karvaiden lääkkeiden lusikoimisessa. Kun saarnataan vaihtoehdottomuutta hankalien talouspoliittisten päätösten yhteydessä, ei se aina ole vain toimet oikeuttavaa retoriikkaa (vaikka mukana on sitäkin). Elämme markkinaorientoituneessa ja kilpailevassa maailmassa, jossa politiikan tila on kaventunut. Politiikassa on aina vaihtoehtoja, mutta monet niistä altistaisivat kansallisvaltion armottomille globaaleille myrskyille: luottoluokitusten alenemiselle, massatyöttömyydelle, lamalle. Siksi poliitikkojen on pelattava markkinoiden pelisääntöjen mukaan, ja liikkumavaraa on vähemmän kuin ehkä tapaamme olettaa. Tietysti tässä kehikossa on aina parempia ja huonompia vaihtoehtoja, eikä vaihtoehdottomuuspuhe useinkaan kestä kriittistä tarkastelua.

Globaalin talouskeskeisyyden lisäksi poliitikkoja sitovat myös äänestäjien mielipiteet ja julkisen keskustelun yleinen vire. Kansalaisina olemme jossain määrin sisäistäneet päätöksenteon rautahäkin ja nielleet sen mukana tulevat karvaat lääkkeet. Talouskasvu ymmärretään myönteiseksi asiaksi ja siksi kasvuluvut otetaan hanakasti sulaksi hallituksen hattuun tai vaihtoehtoisesti opposition lyömäaseeksi. Ay-liike on voinut pyristellä hieman, mutta lopulta kilpailukykysopimukset on saatu kaupattua kansalaisille melko hyvin. Nyt pitäisi sisäistää uusi päämäärä, ilmaston pelastaminen, ja sen mukana tulevat välttämättömät sopeutumiset. Jos vallitseva taloussuuntautuneisuus saataisiin käännettyä ympäristön ensisijaisuudeksi, vaihtoehdottomuuspuheen opit voitaisiin soveltaa uuteen kohteeseen ja ilmasto lukita tämän uuden, vihreän rautahäkin syleilyyn. Lopulta ilmastotoimien ehdottomuus on konkreettista: toista planeettaa ei ole. Tätä argumentointia onkin jo nähty ympäristöliikkeiden bannereissa.

Yleisen ajattelun käänne käy hitaasti, mutta merkkejä siitä on jo ilmassa. Ainakin omissa some-kaikukammioissani olen törmännyt lukuisiin kolumneihin ja ilmastoagendaa peräänkuuluttaviin poliitikkoihin eri puolueista. Ilmastokiinnostuksen nousua vauhdittaa uusi hätä, sillä siinä missä tähän asti ilmastonmuutos on elänyt vain ennusteissa, paperilla ja ”hamassa tulevaisuudessa”, tulee se nyt lämpöaaltojen ja hurrikaanien mukana entistä lähemmin iholle. Ilmastonmuutos puskee itseään tietoisuuteemme, eikä sitä voi enää helposti sysätä sieltä mielen perukoille. Ilmastonmuutoksen on aikakin herättää tunteita ja keskustelua. Eduskuntaan ja globaaleille areenoille asti kantautuessaan ne ehkä saavat aikaan muutoksen.

Helmi Soininvaara