Teksti: Jaakko Muilu

Tehdään heti ensi alkuun yksi asia selväksi. Seuraava vastine edustaa vain ja ainoastaan minun henkilökohtaisia mielipiteitäni. Vaikka toiminkin Kannunvalajien hallituksessa opintosihteerinä, ei kirjoitukseni edusta Kannunvalajien tai minkään muunkaan organisaation kantaa. Tämä on minun näkemykseni, josta kannan täyden vastuun. Sillä toisin kuin Punakynä, minulla ei ole tarvetta piiloutua nimimerkin taakse, vaan haluan tulla julki omalla nimelläni – juuri kuten kuuluukin. Otan vastaan kaiken mahdollisen palautteen ja kritiikin, keskustelen ja puolustan näkemyksiäni sekä myös reflektion niitä ja tarvittaessa myönnän olevani väärässä – juuri kuten kuuluukin.

Sitten itse asiaan. Vastineessani käsittelen aihepiiriä sananvapauden ja -vastuun sekä journalismin etiikan ja periaatteiden kautta. En pyri niinkään hyökkäämään minkään yksittäisen Punakynän väitteen, argumentin tai sanansäilän kimppuun, vaan etsin vastausta kysymykseen, onko Tutkaimen perusteltua julkaista Punakynän blogia?

Miksi nimimerkillä kirjoittaminen on ongelmallista?

Lähdetään liikkeelle tärkeimmästä: anonymiteetista. Nimimerkin käyttöä on perusteltu muun muassa kirjoittajan vapaammilla käsillä. Väite itsessään pitää paikkansa. On ilman muuta selvää, että nimimerkin takana Punakynä voi operoida vapaammin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että nimimerkin käyttö olisi oikeutettua. Piiloutumalla nimimerkin taakse, voi kuka tahansa meistä kirjoittaa vapaasti lähestulkoon mitä tahansa, joutumatta vastuuseen. Omalla nimellä kirjoittaminen taas opettaa meidät oikeanlaiseen keskustelukulttuuriin, jossa omista kirjoituksista otetaan vastuu ja omia näkemyksiä ollaan valmiita puolustamaan.

Kirjoittaisinko minä yksioikoisemmin, loukkaavammin ja provokatiivisemmin, mikäli en kantaisi vastuuta sanoistani ja esiintyisin nimimerkin takana? Aivan varmasti. Olenko minä tehnyt niin? Ilman muuta olen. Lukiolaisena, yhteiskunnallisen ahdistuksen olleen minussa kiivaimmillaan, olin valmis hyppäämään mukaan väkivaltaiseen vallankumoukseen ja sanomaan mitä tahansa, kunhan sain vastustajani hermostumaan. Haluanko edelleen kirjoittaa provokatiivisesti, herättää poleemisia väittelyitä ja ravistella ihmisiä ulos skeemoistaan? Totta kai haluan. Kiehuuko minulla edelleen silloin tällöin baarin nurkkapöydässä yli hilseen muutaman oluen jälkeen? Kyllä kiehuu. Mutta kuten sanottu, koska olen halunnut tulla mielipiteideni kanssa julkisesti julki, olen valmis oppimisprosessiin argumentaation kehittämisessä, sananvastuussa ja anteeksipyytämisen taidossa.

En sano tätä nostaakseni itseäni framille tai luullakseni harhakuvitelmia omasta ylivertaisuudestani, sillä Valtsikasta löytyy suuri läjä minua asiaosaavampia ja teknisesti parempia argumentoijia. Kyse on yhteisesti jaetuista periaatteista, journalismin ja hyvän keskustelukulttuurin lainalaisuuksista, joita kohti pyrkiä.

Tästä pääsemmekin hyvänä aasinsiltana seuraavaan alas ammuttavaan väitteeseen. Keskusteluissa nimimerkin käyttöä on puolustettu myös henkilön häivyttämisellä; filosofisen keskustelun perusperiaatteella. Väite on perusteltu, mutta sekoittaa puurot ja vellit keskenään. On ehdottoman totta, että akateemisen, argumentatiivisen debatin yksi perusperiaatteista on keskittyä nimenomaan argumentteihin, ei argumentoijan persoonaan. Ad hominem -virheargumentaatio, jossa itse argumenttiin vastaaminen ohitetaan hyökkäyksellä henkilökohtaisiin motiiveihin, osoittaa huonoja väittelytaitoja. Tämä perusperiaate ei kuitenkaan tarkoita, että journalistisia julkaisuja, kannanottoja, kolumneja tai yhteiskunnallisia blogeja tulisi kirjoittaa anonyymisti.

Periaate koskee itse keskustelun lainalaisuuksia, ei julkaisupolitiikkaa.

Sananvapauteen kuuluu oleellisesti myös sananvastuu. Jokaisella on oikeus kirjoittaa mistä ja miten haluaa, mutta kirjoituksistaan on otettava vastuu. Sananvapautta ei ole ilman vastuuta. Ilman sananvastuuta, sananvapautemme dystopioituu ignorantiksi huuteluksi, jossa vastaosapuolta voi solvata ja loukata miten tahtoo tietäen, ettei kukaan tule saamaan koskaan selville, kuka törkeyksiä on sanellut.

Tällä hetkellä Tutkain on Punakynä-blogistinsa kanssa edesauttamassa tätä transitiota.

Puhun tietysti vain omasta puolestani, mutta uskaltanen väittää edustavani Tutkaimen lukijakunnan ehdotonta enemmistöä sanoessani, ettei tämä ole se suunta, johon haluamme yhteiskunnallisen keskustelukulttuurimme liikkuvan.

Journalismissa lähtökohtana on – ja tulee olla – kirjoittaminen ja julkaisu omalla nimellä. Se on julkaisupolitiikkaa ohjaava komponentti, josta voidaan vain poikkeustapauksissa irrottautua. Myös poikkeustapaukset ovat ilman muuta usein perusteltuja. Näin toimittiin esimerkiksi 2/17 Tutkaimessa, jolloin raiskauksen uhriksi joutunut sekä psykedeelisiä huumeita lääkinnällisiin tarkoituksiin käyttänyt kertoivat kokemuksistaan. Henkilökohtaiset, arkaluontoiset seikat tai kevyet, mystisyyden verhoon kietoutuvat kevyen humoristiset pakinat ovat oikeanlaisia esimerkkejä perustelluista tilanteista hyödyntää anonymiteettia.

Punakynän sensitiivisiä aiheita äärimmäisen kontroversaalilla, tahallisen loukkaavalla ja sekavalla tavalla käsittelevä blogi taas ei sellainen ole.

Kirjoitusten epäselvyys

Tästä pääsemmekin seuraavaan ongelmaan: blogikirjoitusten epäselvyyteen. Punakynän blogi ei allokoidu selkeästi mihinkään tiettyyn tekstilajiin. Rajojen rikkominen myös tekstilajien saralla on ilman muuta tervetullutta, mutta on olemassa myös syy, miksi kirjoittamisemme muuntautuu ja sopeutuu tekstilajin mukaan. Saadessamme käsiimme esimerkiksi kolumnin tai satiirin, sosiaalistuneet aivomme osaavat suhtautua kirjoitukseen genren vaatimalla tavalla. Emme lue, analysoi ja tulkitse Helsingin Sanomien pääkirjoitusta tai sunnuntaipakinaa samalla tavalla, sillä tiedämme toisen olevan vakavasti kirjoitettu asiapitoinen kannanotto ja toisen huumoriin ja satiiriin keskittyvä kevyehkö kirjoitus ja ajatusten herättelijä.

Genreen allokoituminen toimii myös toisinpäin: Helsingin Sanomat ei voi kritiikkiä herättäneen pääkirjoituksen jälkeen piiloutua ironian taakse, vaan joutuu – pahoittelut jo kuluneeksi käynyttä sanontaa – ottamaan vastuun kirjoituksestaan. Juuri kuten heidän kuuluukin.

Punakynällä ei tällaista vastuuta ole. Punakynän blogin sisältö on täysin sekavaa ja asiasta toiseen poukkoilevaa sekamelskaa; sillisalaattia, josta ei tunnu löytyvän minkäänasteista koherenttia narratiivia. Blogin sisältö vaikuttaa päiväkirjamaiselta ajatuksenjuoksulta, jolla kirjoittaja ei itsekään tiedä, mitä on hakemassa. Lukijan on täysin mahdotonta tiedostaa, milloin kirjoittaja on vakavissaan, milloin luomassa omaa taideinstallaatiotaan ja milloin harjoittelemassa pakinointia. Tämä irrottaa Punakynän kaikesta vastuusta, sillä jälkeenpäin hän voi nollata kaiken toteamalla tekevänsä puhdasta satiiria. Siis toimia täsmälleen samoin kuin rasismia sananvapaudella puolustava äärioikeisto.

Tämä oli vain vitsailua – sori siitä. Eihän oteta niin vakavasti.

Punakynä on päätoimittajan kautta ilmoittanut trilogiansa kolmannessa osassa selittävänsä ja avaavansa toimintaansa ja motiivejansa. Tämä on ehdottoman tervetullutta, mutta myöhäistä. Aikaisempien kirjoitusten suoranainen lukijan halveksunta on asettanut Punakynän edellä mainittuun tilanteeseen, jossa emme enää voi luottaa, puhuuko Punakynä vakavissaan vai humalassaan.

Mitä kirjoituksilla haetaan?

Paras hypoteesi Punakynän motiiville lienee kuplien ja paradigmojen rikkominen tahallisen kärkkääksi viedyn provokaation keinoin. Mikäli Punakynä yrittää toimita keskustelun avaajana, se epäonnistuu siinä pahasti.

Punakynän kielellinen sakkaus, köykäinen argumentaatio, genrellinen sekavuus, totaalinen taustatyön tekemisen puuttuminen ja kevytkenkäinen suhtautuminen kirjoitustyöhön tekevät blogista niin kehnon ja ala-arvoisen keskustelunavauksen, ettei sillä tulla saavuttamaan minkäänlaista järkevää dialogia Punakynän käsittelemistä aihealueista.

Punakynän on sanottu olevan raikas tuulahdus muuten ”vihervasemmistolaiseen ja feministiseen Valtsikaan”. Mikäli Punakynä esiintyisi omalla nimellänsä, tekisi taustatyönsä huolella ja argumentoisi väitteensä kunnolla, se olisi edellä mainittua. Tällä hetkellä se on kuitenkin tunteiden purkamista omiin ajatuksiinsa fiksautuneen, irrationaalisen ja irrelevantin poterohuutelun avulla – juuri sitä, josta se ilmeisesti koittaa vastapuolta ulos ravistella. Juuri sitä, jota emme Valtsikalaiseen keskustelukulttuurin kaipaa.

Asiaa voidaan tarkastella yksinkertaisen analogian kautta. Jos minä liberaalina ja kansainvälisyyttä kannattava henkilönä kirjoittaisin samantyylisen, nimettömän ja provokatiivisen avauksen, jossa kertoisin näkemyksiäni esimerkiksi maahanmuutosta, ja saisin sen julkaistua konservatiivis-nationalistisen viiteryhmän lehdessä, mitä sillä saavuttaisin? Parhaimmassa tapauksessa twiitin fillarikommunisteista, todennäköisesti vain kettuilua ja naureskelua.

Kummassakin tapauksessa lopputulos olisi sama: kuplan puhkomista yrittäneenä olen kehnolla keskustelunavauksellani antanut vastapuolelleni perusteen kaivautua vain syvemmälle omiin poteroihinsa. Toki saattaisin omalta kuulijakunnaltani saada rohkaisevia kommentteja, miten ”pyrin ravistelemaan ja herättämään keskustelua muuten niin konservatiivisessa ja nationalistisessa yhteisössä”. Mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että kirjoitukseni olisi kehno, tarkasteltiin sitä sitten velvollisuus- tai seurausetiikan kautta. Journalismin ja filosofisen keskustelukulttuurin lainalaisuuksista puhumattakaan.

Avaukseni saattaisi ylittää uutiskynnyksen keltaisessa mediassa ja provokaatio voisi hetkellisesti nousta uutisotsikoihin. Mitään hedelmällistä tai rakentavaa sillä ei kuitenkaan saavutettaisi.

Näin on tapahtunut myös Punakynän tapauksessa. Punakynä on tietysti herättänyt keskustelua, mutta tehnyt sen niin ala-arvoisesti, että keskustelu on kääntynyt jo lähtökohtaisesti niille urille, mille tämänkaltaiset avaukset keskustelun kääntävät – saamaan sekä kirjoitusten puolustajat että vastustajat yhä voimakkaammin siilipuolustukseen omien ajatustensa taakse.

Eikä heitä voi syyttää toiminnastaan. Vaikka Punakynä koittaakin tarjota joitain konkreettisia väitteitä mistä kiinni tarrata, on kokonaisuus niin sekava, että ainoa järkevä keskustelu, jonka sen pohjalta voidaan rakentaa, on keskustelu sananvapaudesta ja -vastuusta. Ja sekin keskustelu lähtee premisseistä, joiden tulisi olla Tutkaimen lukijakunnalle selviö: nimimerkin takaa ei tällaisia kirjoituksia tehdä, mikäli tavoitteenamme on rakentava ja vastuullinen keskustelukulttuuri. Piste.

Kuka siis ottaa vastuun?

Ei tule ymmärtää väärin. Kaikenlaiset avantgardistiset avaukset, uudet ideat, kontroversaalit kirjoitukset ja provokatiiviset ampiaispesien suhaukset ovat äärimmäisen tärkeitä ja tervetulleita. Tässä Tutkain on ollut esimerkillinen toimija ja pessyt juttujen näkemyksissä esimerkiksi Ylioppilaslehden aivan sata nolla. Siinä missä Ylioppilaslehti on valitettavasti tylsistynyt status quo -julkaisuksi, on Tutkaimella ollut uskallusta tehdä raikasta ja elävää journalismia, haastaa rakenteita ja puhkoa kuplia.

Tämän vuoden puolella tästä kuuluu ennen kaikkea kiitos Tutkaimen päätoimittaja Janne Suutariselle, jonka ennakkoluuloton asenne ja tinkimätön journalistinen halu ovat vieneet Tutkainta erityisesti verkkopuolella isoin harppauksin eteenpäin.

Punakynän kohdalla päätoimittajan harkintakyky kuitenkin petti. Pohjimmiltaan sen tietää varmasti myös Alma Median palkkalistoilla kokemusta ammattijournalismista keräävä Suutarinen.

Päätoimittajan kuuluu puolustaa journalismin riippumattomuutta, sananvapautta ja lehden linjauksia. Mutta samanaikaisesti päätoimittajan kuuluu myös kuulla lukijoita, reflektoida omaa toimintaansa ja tarvittaessa myöntää, mikäli on menty vihkoon. Päätoimittaja kantaa lopullisen vastuun lehden linjasta ja näin myös Punakynän kirjoituksista. Vastuuseen kuuluvat niin lehden linjan puolustaminen kuin itsereflektio ja virheiden myöntäminen.

Punakynän kohdalla nimittäin mentiin vihkoon – ja pahasti.

Punakynän kohdalla vihkoon meneminen ei lopulta palaudu aiheiden herkkyyteen, yksioikoiseen käsittelytapaan tai ylimalkaiseen provokatiivisuuteen, vaan Tutkaimen julkaisupolitiikkaan. On päivänselvää, että blogi on saanut myös kannatusta. Nyt ei kuitenkaan ole kyse siitä, mitä mieltä on itse asiasta. Kysymys on suunnasta, mihin haluamme Tutkaimen julkaisupolitiikan ja keskustelukulttuurin liikkuvan. Raja julkaisurohkeuden ja sananvapauden väärinkäytön välillä on häilyvä, mutta tässä tapauksessa liikuttiin rajan väärälle puolelle.

Mikäli Tutkain olisi pakottanut Punakynän toimimaan omalla nimellään tai vaatinut tiukempaa editointia kirjoituksille, olisi se tehnyt palveluksen kaikille osapuolille. Ennen kaikkea tällainen julkaisupolitikka olisi opettanut Punakynän rakentamaan kirjoituksensa ja perustelemaan väitteensä paremmin. Punakynä olisi joutunut perehtymään käsittelemiinsä aihepiireihin, sillä hän olisi tiennyt, että suoranaiset solvaukset ja asiavirheet tuomitaan ja hän joutuu puolustamaan julkisesti omia näkemyksiään. Tämän jälkeen keskustelu itse aihealueista olisi voitu aloittaa ja luoda hedelmällinen dialogi eri osapuolten välille.

Lakonisesti: toiminnan lähtöaihiot olivat hyvät, mutta toteutus ontui pahemman kerran.

Tutkain. Kannattaako lukea jatkossa?

Se, että Punakynän blogikirjoitukset ovat olleet julkaisukelvotonta tavaraa, ei tarkoita, että päätoimittaja olisi toimintakyvytön tai Tutkain lukukelvoton. Tutkain on opiskelijalehti, jonka tekijät ovat oppimisprosessissa. Tutkain on lehti, jota tehdään muun toiminnan ohessa, vapaaehtoisvoimin, ilman minkäänlaista rahallista korvausta.

Tutkain on lehti, jossa saa ja kuuluu mokata; kirjoittaa ilman ylimalkaista pelkoa kirjoituskokemuksen puutoksesta. Mutta sen tulee olla myös lehti, jossa otetaan opiksi omasta toiminnasta. Muuten journalistinen oppimisprosessi jää telineisiin.

Tutkain on ilmoittanut – aivan oikein – olevansa avoin kaikentyylisille kirjoituksille ja näkemyksille. Tällä hetkellä noudatettavaa ”kaikki julkaistaan” -linjaa olisi silti syytä tarkastella. Tutkain on valtsikalaisten foorumi, jossa opiskelijamme saavat matalalla kynnyksellä tuoda esille omia näkemyksiään, harjoitella kirjoittamista ja haastaa omia toimittajantaitojaan. Tutkain on raikas tuulahdus ja riippumaton journalistinen julkaisu, mikä mahdollistaa, mutta myös vastuuttaa.

Se mitä Tutkaimen ei tulisi olla, on blogialusta ihmisten anonyymeille ja loukkaaville tunteenpurkauksille, jotka opettavat opiskelijamme välttämään sanojensa vastuun. Tutkaimen ei tule luoda Punakynän kaltaisia blogeja normiksi, imperatiiviksi.

Tutkain jatkaa toivottavasti myös tulevaisuudessa rohkeaa julkaisupolitiikkaansa, mutta lukee läksynsä, muistaa vastuunsa ja merkitsee Punakynän blogin punakynällä opiksi tulevaisuutta varten.

Mikäli näin tapahtuu, aion itse jatkaa Tutkaimen lukemista ja lehteen kirjoittamista. Samaa kannustan kaikille valtsikalaisille.

Niin joo. Otsikossa implikoitiin virheellisesti tämän kirjoituksen saavan jatkoa. Väite on syllogismi, tahallinen sellainen, eikä siten pidä paikkaansa. Otsikon jatko-osaa implikoiva lisäys on puhdas tehokeino, Punakynää parodioiva lisäys, jolla haen tahallisesti lisähuomiota kirjoitukselleni. Johdin tahallisesti lukijakuntaa harhaan, ja otan täyden vastuun tästä.

Kuten otan aina kaikista kirjoituksistani – toisin kuin Punakynä.

 

Kirjoittaja on yhteiskuntapoliittisten kapakkapöytäkeskusteluiden ylioppilas, journalismin harjoittelija Warkauden Lehdessä ja tinkimätön sananvapauden puolustaja, kuka rakastaa poleemisia väittelyjä, kunhan ne tapahtuvat ilman nimimerkin taakse piiloutumista.