Balkanilla, varsinkin entisen Jugoslavian alueella, on vuosien saatossa nähty monen utopian synty, nousu ja tuho. Esseessä pohditaan, miten toiveet paremmasta huomisesta ja erilaisesta yhteiskunnasta vaikuttavat politiikassa, sekä Balkanilla että yleisesti. Lisäksi kaksi Balkan-taustaista nuorukaista jakavat ajatuksiaan utopia-ajattelun merkityksestä alueen menneisyydessä, nykyisyydessä ja tulevaisuudessa.

Teksti: Juulia Heikkinen ja Kaarlo Somerto

Balkanin niemimaa ja erityisesti Länsi-Balkan ovat alueita, jotka nousevat tasaisin väliajoin länsi- ja keskieurooppalaisten tietoisuuteen – useimmiten vähemmän mairittelevassa yhteydessä. Monien mielessä Balkan yhdistyy yhä 1990-luvun Jugoslavian hajoamissotiin, joiden perintö on heittänyt pitkän varjonsa niemimaan ylle. Parissakymmenessä vuodessa paljon on kuitenkin myös muuttunut: Romania, Bulgaria, Slovenia ja Kroatia ovat jo Euroopan unionin jäsenmaita ja lopuille kuudelle Länsi-Balkanin maalle EU on viitoittanut tien jäseniksi vuonna 2003 Thessalonikin huippukokouksessa laadituilla jäsenyysprofiileilla.

Vaikka Balkan on käytännössä keskellä Eurooppaa, rajoittuu käsitys monenkirjavasta alueesta usein jonnekin Titon henkilökultin ja Dubrovnikin Game of Thrones -kiertoajelun välimaastoon. Miten Balkania, sen historiaa ja nykypäivää sitten soisi ymmärrettävän? Me lähdimme liikkeelle Balkan-utopioista. Millaisia unelmia ja suunnitelmia niemimaan tulevaisuuden varalle on menneinä vuosina haudottu?  Entä miltä tulevaisuus näyttää; millaisia ovat Balkan-utopiat vuonna 2018?

Utopioista ymmärryksen välineinä

Utopia-käsitettä käytti tiettävästi ensimmäisen kerran englantilainen filosofisherra ja valtiomies Thomas More, joka teoksessaan Utopia (1516) maalaili omaa ihanneyhteiskuntaansa kritiikkinä aikansa vallinneille oloille. Utopistinen ajattelu ei toki ole Moren itsensä keksintöä, vaan onneloita ja niiden kääntöpuolia, dystopioita, on kuvailtu ainakin antiikin ajoista asti niin kansansaduissa kuin yhteiskuntateoreettisissa kirjoituksissakin. Maineikkaita utopisteja länsimaisen ajattelun kaanonissa ovat esimerkiksi Platon (Valtio, 370-luku eaa.), Francis Bacon (Uusi Atlantis, 1627) ja Tommaso Campanella (Aurinkokaupunki, 1602).

Yksi tunnetuimmista utopioista lienee kristittyjen taivas. Esimerkiksi kirkkoisä Augustinus kuvasi taivaan valtakuntaa hyvinkin utopistisesti:

Ilo on tuleva mittaamattoman suureksi, määrättömän ylivuotavaksi, käsittämättömän loputtomaksi, ainoalaatuisen arvokkaaksi, kaikki maalliset mittapuut ja arvostelumahdollisuudet sivuuttavaksi. Me silloin rakastamme rajattomasti, katselemme väsymättä ja riemuitsemme loputtomasti.

Augustinuksen tavoin utopia käsitetään usein arkikielessä epärealistisena, mahdottomana tai tuonpuoleisena paikkana tai tilanteena. Termi utopia koostuu muinaiskreikan kieltävästä etuliitteestä u- sekä paikkaa tarkoittavasta sanasta topos ja tarkoittaa siis “paikkaa, jota ei ole”. Tulevaisuustutkimuksessa ja yhteiskuntatieteissä abstrakteja utopioita kuitenkin lähestytään käytännöllisemmin.  Utopioita voidaan käyttää työkaluina, joiden kautta analysoidaan niitä konteksteja ja toimijoita, jotka utopiaa tuottavat. Vaikka utopia ei sinällään nojaisi tietoon menneestä, nykyisestä tai tulevasta, on koettu nykytila usein utopistisen ajattelun lähtökohta tai vähintäänkin kritisoinnin kohde.

Paitsi lähtökohdistaan, kertoo utopia myös tuottajansa tavoitteista ja haaveista – siitä, mitä pidetään haluttavana tai toivottavana. Filosofi Peter Henricin mukaan utopia onkin ytimekkäästi ilmaistuna ideaalimalli siitä, millainen maailman tulisi olla (Henrici, P., 1977, “La futurologia perché e come?”, Pensare il futuro). Näin määriteltynä kaiken normatiivisen tutkimuksen ja kuvittelun voidaankin katsoa olevan jossain määrin utopistista.

Vaikka haaveiden utopiaa ei koskaan saavutettaisi, voi utopistisilla ajatuksilla  utopian rakentamiseen tähtäävillä toimilla olla hyvinkin konkreettisia yhteiskunnallisia seurauksia. Palatkaamme siis utopian käsitteestä takaisin kontekstiin, Balkanin niemimaalle ja sen kirjavaan historiaan. Tarkastelemalla menneitä kehityskulkuja voimme hahmottaa ilmeisen yhteyden haavemaailmojen utopioiden, poliittisten ideologioiden ja historian tapahtumien välillä.

Balkan-utopioiden taustaa

Nationalistinen utopia on modernin historian kenties vaikutusvaltaisin. Unelma kansakunnan omasta valtiosta on vaikuttanut tavalla tai toisella lähes jokaisessa maailmankolkassa. Nationalismi tarkoittaa aatetta, jonka mukaan jokaisella kansakunnalla tulisi olla oma valtionsa. Balkanilla jos jossain huomaa kuitenkin ”kansakunnan” määrittelyn vaikeuden, tai jopa mahdottomuuden. Historialliset, maantieteelliset, kulttuuriset, uskonnolliset ja kielelliset erot ja yhteneväisyydet nivoutuvat yhteen äärettömän mielenkiintoiseksi ja ulkopuoliselle vaikeaselkoiseksi kokonaisuudeksi.

Balkanilla nationalismin nousu nähtiin 1800-luvulla. Keskiajalta 1800-luvulle ja osin vielä 1900-luvullekin Balkan oli kahden imperiumin, Itävallan ja Osmanien, välinen, takapajuinen raja-alue. Balkanin etnisten ryhmien haaveet omista valtioista alkoivat kuitenkin realisoitua jo 1800-luvun puolella, kun esimerkiksi Serbia saavutti itsenäisyytensä. Lopullisesti Wien ja Istanbul menettivät otteensa alueesta ensimmäisen maailmansodan myötä. Kahden suurvallan väistyminen avasi oven myös perinteiset etniset rajat ylittävälle utopialle.

”Utopia yhteisestä eteläslaavien valtiosta, Jugoslaviasta, syntyi ajatuksesta syrjäyttää kummankin imperiumin, Itävalta-Unkarin ja Ottomaanien, vaikutusvalta alueella”, kertoo Ermin Zec. Syntyjään bosnialainen, jo pitkään Suomessa asunut valtsikalainen Zec tuntee Balkanin historiaa läheisesti. Hänen mukaansa perinteisen etnisen nationalismin rajat ylittävä Jugoslavia-utopia viitoitti tietä Balkanin koko 1900-luvun käänteille.

”Kahden maailmansodan seurauksena alueelle syntyi kaksi Jugoslaviaa: ensimmäisen maailmansodan myötä Jugoslavian kuningaskunta, ja toisen maailmansodan myötä Titon johtama kommunistinen Jugoslavia, johon termillä yleensä viitataan.”

Ermin Zec

Kahta Jugoslaviaa yhdistivät näkemykset utopiasta, joka nousisi serbi-, kroaatti-, bosniakki- ja sloveeninationalismien yläpuolelle yhdistäen nämä kaikki etniset ryhmät jugoslaavinationalistisen valtion yhteyteen, harmoniseen yhteiseloon ”veljeydessä ja yhtenäisyydessä”.

Jugoslavian haastajat

Jugoslavian syntyminen ei tarkoittanut kuitenkaan sitä, että perinteisille etnisille jakolinjoille perustunut nationalismi olisi hävinnyt alueelta. 1900-luvun kuluessa jugoslavismi-utopia sai rinnalleen kaksi haastajaa, jotka niin ikään löivät leimansa niemimaan historiaan. Näistä kahdesta ensimmäisenä nosti päätään unelma Suur-Kroatiasta.

Akselivaltojen vallattua Jugoslavian toisessa maailmansodassa perustettiin alueelle Itsenäinen Kroatian valtio -nimellä kulkenut Natsi-Saksan vasallivaltio, jonka nukkehallitsijana toimi äärioikeistolaisten kroaattien Ustaša-järjestö. Tämän Suur-Kroatian rajat saaneen valtion ideologia perustui jyrkkään rotuoppiin: kroaatit ja (islaminuskoisiksi kroaateiksi lasketut) bosniakit kuuluivat mestarirotuun, kun taas serbit, juutalaiset, romanit ja muut ali-ihmiset oli hävitettävä. Pelkästään serbejä Ustaša murhasi arviolta jopa puoli miljoonaa.

Vasallivaltion hallitsemalla alueella sotivat toisen maailmansodan aikana niin natsiarmeija, Titon johtamat vasemmistolaiset partisaanit kuin monarkististen serbien Chetnik-armeija. Vasallivaltion tuhouduttua akselivaltioiden tappion myötä nousi Jugoslavian utopia uudelleen tuhkasta, tällä kertaa sosialistisen federaation muodossa, joka monilta osin henkilöityi johtajaansa Titoon. Titon kuoleman myötä vuonna 1980 ei Jugoslaviakaan elänyt enää kauaa. Kenties merkittävin yksittäinen kilpaileva utopia, joka vauhditti sen hajoamista, oli Suur-Serbian utopia.

Titon jälkeensä jättämää valtatyhjiötä pyrki täyttämään Jugoslavian osatasavalta Serbian johtoon 1980-luvun lopulla noussut Slobodan Milošević. Miloševićin pyrkimykset muuttaa perustuslailtaan monietninen Jugoslavia serbihegemoniaksi, ja tätä kautta käytännössä Suur-Serbiaksi, katalysoi lopullisesti Slovenian, Kroatian, Bosnia ja Hertsegovinan sekä Makedonian irtaantumisen federaatiosta.

Tämän ei toki sallittu tapahtua ilman verenvuodatusta. “Balkanin teurastajaksi” kutsutun Miloševićin utopia söi kalkkia vasta vuosituhannen vaihteen kynnyksellä, vuosikausien sotimisen ja teurastuksen jälkeen. Jugoslavian hajoamissotien myötä etnisiin jakolinjoihin pohjautuva viha ryöpsähti pintaan, ja sotien kaikkien osapuolien tekemät sotarikokset takasivat vaikeat lähtökohdat sodanjälkeiselle yhteiselolle.

Utopioiden renessanssi

Nämä utopiat eivät kuitenkaan jääneet viime vuosisadalle. Balkanilta löytyy edelleen monia Jugoslavia-nostalgikoiksi tunnustautuvia. Toiset kertovat kaipuustaan ylpeinä, toiset kuiskaten ja ympärilleen vilkuillen.

Miloševićin henkiin herättämä Suur-Serbian utopia ja Jugoslavian hajoamissodissa renessanssin kokenut Suur-Kroatian utopia eivät nekään ole kadonneet mihinkään. Ustašan tunnusta mukaileva graffiti kuuluu jo lähes erottamattomasti Zagrebin katukuvaan. Kroatian jalkapallomaajoukkueen MM-hopeajuhlintaa johtaa suosikkilaulaja Marko Perković Thompson, jonka konserteissa za dom spremni -huudot raikaavat (za dom spremni, “isänmaan puolesta valmis”, oli Ustašan ja 1990-luvulla joidenkin kroaattien sotilasjoukkojen käyttämä tervehdys, joka vastaa merkitykseltään jotakuinkin saksan sieg heilia). Samaan aikaan Belgradissa voi ostaa kätevästi linja-autoaseman kupeesta matkamuistoksi t-paidan, jossa komeilee Haagissa kansanmurhasta tuomitun Ratko Mladićin naama. Serbian presidentti kutsuu Slobodan Miloševićiasuureksi serbialaiseksi johtajaksi”.

Serbialaispoliitikot, -media ja -koulutuslaitos tekohengittävät Miloševićin utopiaa samalla varmistaen sen, että Balkanin tulevaisuus näyttäytyy jatkossakin hyvin epävarmana. Samoin Kroatiassa serbivähemmistöön kuuluvat joutuvat lapsesta saakka kuulemaan kuinka he ovat kroaatteja alempiarvoisia, vihollisen jälkikasvua.

Olisi myös mustavalkoista syyttää pelkästään serbejä, kroaatteja tai mitään muutakaan etnistä ryhmää lähihistorian julmuuksista ja nykypäivän kimurantista alueellisesta tilanteesta. Minne tahansa Balkanilla päätyykin, saa kuulla paikallisten omat, selkäpiitä karmivat ja sympatiaa herättävät tarinansa.

Nykypäivän unelmia

Nuorilla on eniten voitettavaa ja hävittävää tulevaisuuden suhteen. Miten Ermin Zec ja Zagrebin yliopiston valtiotieteellisestä tiedekunnasta hiljattain valmistunut kroatialainen Josip Milicevic näkevät Balkanin nykyhetken ja tulevaisuuden? Millaisia ovat heidän utopiansa?

Zecin mukaan entisen Jugoslavian maista on vaikea löytää yhtenäisiä käsityksiä ihanneyhteiskunnasta. “Ainoa konsensus alueella on, että EU- ja NATO-jäsenyys olisivat toivottavia. Tässäkin poikkeuksen muodostaa Serbia, jossa noin puolet väestöstä haluaa pikemminkin entistä läheisempää yhteistyötä Venäjän kanssa”, Zec kertoo.

Josip Milicevic

Hänen mukaansa niemimaan väestön keskuudessa vallitsee apatia ja näköalattomuus. “Jopa Kroatia kärsii korkeasta maastamuutosta, vaikka se on EU:n ja NATO:n jäsenmaa. Moni nuori Bosniassa haaveilee tulevaisuudesta Saksassa. Serbiaa vaivaa kiista Kosovon kanssa, eikä sielläkään nuoriso näe tulevaisuutta kovin valoisana.”

Aluetta yhdistävien ongelmien lista antaa aihetta pessimismille. Haasteina ovat muun muassa heikko talous, korruptio, nepotismi ja huono infrastruktuuri.

Synkistä näkymistä huolimatta on hyvä muistaa, että Balkan-utopioita on yhtä monta kuin niistä haaveilijoitakin.

“Joidenkin kroatialaisten mukaan elämme tällä hetkellä utopiassa, sillä Kroatia on vuosisatojen jälkeen taas itsenäinen. Jotain samanlaista on nähtävillä myös muissa entisen Jugoslavian maissa”, Josip Milicevic kertoo.

Milicevicin oma utopia on oikeastaan päinvastainen. Hän toivoisi tulevaisuudelta nationalismin katoamista tai ainakin vähentymistä. “Henkilökohtaisesti en pidä kansallisvaltion käsitteestä, joten ideaalisti meillä olisi mahdollisimman vähän niitä. Vähintään toivoisin, ettei meillä tulevaisuudessa olisi väkivaltaisia nationalisteja tai patriootteja. Kroatiassa toivoisin erityisesti hyvinvointivaltiokehityksen vahvistumista.”

Kun utopian sijaan puhutaan todennäköisinä pidetyistä tulevaisuudenkuvista, muuttuu äänenpaino  Milicevicilläkin huolestuneeksi. “Trendit sekä Balkanilla yleisesti että Kroatiassa eivät ole lupaavia. Nuorisotyöttömyyden aiheuttama nuorten maastamuutto, matalapalkkaiset ja epävarmat työpaikat, valtiontalouden korkea riippuvuus turismista ja hyvinvointivaltion alasajo ovat kaukana maalleni kuvittelemasta utopiasta.”

“Ei ole mukavaa toimia tuomiopäivän profeettana, mutta historia on osoittanut, että Balkanilla kaikki on mahdollista.”

Sekä Milicevic että Zec nostavat ongelmien keskiöön ihmisten peloilla ja etnisillä jakolinjoilla vaarallista peliä pelaavat poliitikot.

“Poliittiset eliitit hamuavat itselleen ääniä korostamalla etnisiä, uskonnollisia tai muita yhteiskunnallisia konflikteja ja jännitteitä. En näe, että yhteiskunta muuttuisi järisyttävällä tavalla tulevaisuudessa. Pikemminkin pelkään populistipuolueiden nousua, jotka lupaavat toisenlaista politiikkaa, mutta ovat yleensä harhaisia ja kyvyttömiä”, Milicevic toteaa. Hänen mukaansa suhtautuminen EU-jäsenyyteen jakaa Balkanilla niin maiden välisesti kuin sisäisestikin: “EU:n vastainen retoriikka tekee nousua Kroatiassa, Kreikassa ja Romaniassa. ‘Mielenkiintoiset’ ja epävakaat ajat ovat tekemässä paluuta Balkanille.”

Sisäisen ja alueellisen kehityksen ohella ulkopuoliset toimijat muokkaavat Balkanin tulevaisuutta. Myös EU on alkanut vähitellen heräämään siihen, että Euroopan vakaudelle strategisesti tärkeällä alueella huseeraa useampi korruptoituneisiin poliitikkoihin kytkeytynyt ulkovalta omine intresseineen. Esimerkiksi Venäjän epäillään sekaantuneen niin Montenegron kuin Makedoniankin sisäpolitiikkaan hybridivaikuttamisen keinoin.

Niskaa ei kannata kuitenkaan jumittaa katsomalla vain yhteen suuntaan. Eurooppalaisista toimijoista Zec nostaa esiin oikeistopopulististen liikkeiden keulahahmot.   “Itävallan oikeistopopulistisella puolueella, joka on tällä hetkellä hallituksessa, on hyvät suhteet Bosnian serbien separatismia kannattavaan johtajaan Milorad Dodikiin. Unkarin Viktor Orban on kuvauttanut itsensä kabinetissa, jossa taustalla oli vuoden 2013 väestönlaskennan mukainen Bosnian etninen kartta”, kertoo Zec.  “Kroatian oikeistopresidentti on käyttänyt hyväkseen Euroopassa lisääntynyttä maahanmuutto- ja muslimivastaisuutta levittämällä huhuja Bosniassa majailevista, jopa kymmenestätuhannesta ääri-islamistista. Tämä ei ole kevyttä puhetta ottaen huomioon, että 1990-luvun sodissa Serbian johtajat käyttivät retoriikassaan hyväkseen kristillisen Euroopan puolustamista islaminuskoisia fundamentalisteja vastaan”, Zec varoittaa. “Ei ole mukavaa toimia tuomiopäivän profeettana, mutta historia on osoittanut, että Balkanilla kaikki on mahdollista.”

Balkanin tulevaisuuden rakentajia ei löydy vain niemimaan välittömästä naapurustosta. Yhdysvallat on yhä kiinnostuneempi alueesta, jossa riittää innokkaita uusia NATO-jäseniä. Oman mausteensa Balkanin menoon tuo myös Kiina, joka on työntänyt lusikkansa puuroon rahoittamalla alueella merkittäviä infrastruktuurihankkeita  Belt and Road -hankkeensa tiimoilta. Avokätisen lainoituspolitiikan myötä esimerkiksi Montenegro on ottanut Kiinan valtiojohdon alaiselta pankilta lainan, joka vastaa 19 prosenttia sen vuoden 2017 bruttokansantuotteesta. Tämä sementoi Kiinan vaikutusvallan pienen valtion sisäisiin asioihin strategisesti tärkeällä paikalla Välimeren rannikolla.

Ideaalitilanteessa Ermin Zec näkisi Bosnia ja Hertsegovinan, kuten myös koko Balkanin tulevaisuudessa osana Euroopan unionia, sillä se toisi alueelle paljon kaivattua vakautta. “Rajojen merkitysten vähentyminen yhdessä NATO-jäsenyyden kanssa vähentäisi myös sodan riskiä, mikä ei ole vähäpätöinen seikka alueella, jossa on sodittu keskimäärin joka viideskymmenes vuosi”, hän lisää. “Tämä tietysti edellyttää sitä, että kyseiset organisaatiot selviytyvät nykyisestä turbulenssista, jonka oikeistopopulistien nousu on aiheuttanut.”

Katse utopiapolitiikkaan

“Vain tulevaisuus näyttää kuinka käy.” Artikkelin voisi päättää tuohon yleiseen, jopa huomaamattomaan toteamukseen, joka kaikessa viattomuudessa kätkee taakseen tukun suuria oletuksia. Lausahduksesta välittyy käsitys, jonka mukaan tulevaisuus on itsenäinen, nykyisyydestä irrallinen huominen. Aika, joka vyöryy päälle ilman että voi muuta kuin kiltisti odottaa, laittaa silmät kiinni, puristaa penkkiä ja toivoa parasta.

Tällainen ajattelu on kuitenkin paitsi laiskaa, myös vaarallista. Tulevaisuudesta käydään kauppaa joka päivä politiikan sanoilla ja teoilla. Yhteiskunnallisen keskustelun voimakkaimpien narratiivien myötä rakentuu kuva tarjolla olevista mahdollisista ratkaisuista. Se, mitä pidetään mahdollisena tai haluttavana vaikuttaa siihen, minkä eteen aletaan toimia tai mitä pidetään järkevänä politiikkana. Tämän vuoksi mahdollisten ja haluttavien tulevaisuuksien määrittäminen on vallan käyttöä kahdessa mielessä ja kahdessa ajassa: se on vaikuttamista nykytodellisuuteen täysin mahdollisia toimintavaihtoehtoja poissulkemalla, ja tällä tavoin myös vaikuttamista tulevaisuuksien mahdollisiin maailmoihin.

Utopioilla on siis väliä. On kiinnitettävä huomiota siihen, millaisia tulevaisuudenkuvia meille maalataan ja millaisia politiikkatoimia niillä perustellaan.  Koskaan ei ole vain yhtä tulevaisuutta, vaan monia mahdollisia. Jos joku väittää, että asiat menevät vääjäämättömästi suuntaan tai toiseen, kannattaa kiinnittää huomiota siihen, miten tämän tulevaisuuden skenaarion toteutuminen hyödyttäisi kyseistä tahoa.

Erilaiset utopiat ovat jättäneet jälkensä Balkanin historiaan. Mutta mitä löytyy utopian kääntöpuolelta? 2010-luvun Balkanin alueen maiden keskuudessa rehottava dystopia-ajattelu ja sen arkiset ilmenemismuodot epätoivo, pessimismi ja näköalattomuus. Juuri tulevaisuuspolitiikan takia huolestuttavin trendi alueella on epäluottamus poliittista järjestelmää kohtaan. Kun kansa vieraantuu politiikasta, valuu valta rakentaa utopioita yhä harvempiin, usein korruptoituneisiin käsiin. Kun nämä eivät kohtaa tavallisten ihmisten tarpeita, ei ole ihme, ettei paremmasta rohjeta unelmoida.

On totta, etteivät ne “unelmat ketään joka päivä syötä”, kuten Maija Vilkkumaa laulaa Totuutta ja tehtävää -biisissään. Olisikin naiivia väittää, että maailman materiaaliset realiteetit häviäisivät  ajatuksen voimalla. Mutta käsitteitä ja käsityksiä ajatuksen voima voi muuttaa — esimerkiksi passiivisesta u-topia (ei paikka) -ajattelusta kohti aktiivista pros-topiaa (kohti paikkaa).

Aurinko laskee Belgradissa.