Keskustelu asuntopolitiikan ongelmista ja vuokratason noususta on kärjistynyt ehdotuksiksi yksiöiden kieltämisestä. Keskustelusta on melkein kokonaan unohtunut niiden näkökulma, joita asumisen ongelmat eniten koskettavat.

Teksti: Anna Koivukoski

Helsingin Sanomat uutisoi 5.10. Helsingin yliopiston kaupunkitutkimusinstituutti Urbarian järjestämästä Kuka pelkää yksiöitä –keskustelutilaisuudesta, joka pidettiin tiistaina 2.10. Tiedekulmassa.

Elokuun lopussa lehdistössä ja sosiaalisessa mediassa heräsi jo viime syksynä virinnyt keskustelu miniyksiöistä sen jälkeen kun Vantaan Martinlaaksoon oli rakennettu poikkeusluvalla kerrostalollinen 15,5 neliömetrin kokoisia yksiöitä. Lain mukaan asunnon minimikoko on 20 neliötä, mutta kerrostalon rakentava Sato sai poikkeusluvan muun muassa sillä ehdolla, että taloon tuli runsaasti yhteisöllisiä tiloja. Viime vuonna Ympäristöministeriö linjasi, että myös opiskelija-asunnoissa voidaan poiketa normista ja jatkossa 16 neliötä riittää yksiön kooksi. Saton uudet miniyksiöt on suunniteltu tilankäytöltään pienessä tilassa toimiviksi. Niissä on neljän metrin huonekorkeus, kuuden neliömetrin parvi ja parveke.

Tuolloin Helsingin Sanomien Lontoon-kirjeenvaihtaja Annamari Sipilä kirjoitti, että ahdas asuminen on häpeäksi Suomelle ja kertoo suomalaisten masokismista. Hän rinnasti miniyksiöt kanankoppeihin ja hellahuoneisiin ja vertasi suomalaisten keskimääräisiä asuinneliöitä brittien, mannereurooppalaisten ja pohjoisamerikkalaisten asumisväljyyteen, joka hänen mukaansa on aivan eri lukemissa. Hän pohti, onko kyse suomalaisten masokismista, ahneista gryndereistä, liian alhaisesta vaatimustasosta vai siitä, ettei suomalainen yksinkertaisesti tiedä paremmasta, koska ei ole vieraillut riittävän monissa länsieurooppalaisissa kodeissa. (Rohkenen epäillä. Ainakin Alankomaissa asuneena ja Britanniassa vierailleena voin sanoa, että siellä yksiöiden vakiovarustukseen eivät kuulu omat kylpyhuoneet, seitsemän neliön vuokrahuoneet ovat aivan tavallisia, vanhoissa taloissa on hiiriä ja homeongelmaan voidaan vastata yksinkertaisesti maalaamalla seinän päälle. Suomessa asumisstandardit ovat monissa suhteissa korkeammat).

Elokuun lopussa kaupunkimaantieteen professori Mari Vaattovaara esitti HS:ssä ja Rakennuslehdessä, että Vantaalle nousseita miniasuntoja kauhistellaan ulkomailla ja totesi, etteivät 15 neliön yksiöt kuulu hyvinvointivaltioon. Hänen mukaansa ekonomistit ja rakennusteollisuus päättävät suomalaisten asumisesta; hänkin vertasi Suomen surkeaa asuntotilannetta muun muassa Britanniaan ja Yhdysvaltoihin, jossa asiat kuulemma ovat paremmin. Yksiöt pitäisi hänen mielestään kieltää.

Nyt Kaupunkitutkimusinstituutin järjestämän tilaisuuden tarkoitus oli ”jatkaa tätä keskustelua ja tarjota areena, jossa kaupunkikehityksen reunaehdoista keskustellaan niin kaavoituksen, rahoituksen, sijainnin kuin asumiskokemuksen näkökulmasta”.

Puhujina ja kommentoijina olivat Vaattovaaran lisäksi Helsingin yliopiston vieraileva tutkija, VTT Antti Suvanto, Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskus ARA:n ylijohtaja Hannu Rossilahti, asuntosijoittamiseen keskittyvän Kojamo-konsernin toimitusjohtaja Jani Nieminen, Lidlin toimitusjohtaja Lauri Sipponen sekä arkkitehtiliitto SAFA:n puheenjohtaja Hanna Helander. Kommentoijina olivat tutkimuspäällikkö Henrik Lönnqvist (Vantaan kaupunki), arkkitehtuurin apulaisprofessori Antti Joutsiniemi (Aalto-yliopisto), kaupunkisosiologian professori Matti Kortteinen (Helsingin yliopisto), tohtorikoulutettava Mika Hyötyläinen (Helsingin yliopisto) sekä pääekonomisti Juhana Brotherus (Hypo, asuntorahoitukseen erikoistunut luottolaitos).

Vaikka joukossa oli melko hyvin edustettuna asiantuntemusta talouden, arkkitehtuurin, sosiologian ja kaupunkitutkimuksen aloilta, keskusteluasetelma oli asetettu valmiiksi: sääntely vastaan sijoittajat.

Joukosta puuttuivat kokonaan ihmiset, joita keskustelun aihe koski eli me, jotka asumme yksiöissä. Asumiskokemuksen näkökulma puuttui. Puhujina ei ollut yhtäkään opiskelijajärjestöjen, pienituloisten, eläkeläisten, työttömien, yksinasuvien tai itsenäistyvien nuorten edustajaa. Taisin myös olla harvoja nuorempia Y-sukupolven edustajia, sillä niin puhujat kuin yleisökin koostuivat pääosin keski-ikäisistä ja vanhemmista ihmisistä. Kun yleisöltä kysyttiin, kuka tällä hetkellä asuu yksiössä, vain muutama käsi nousi ylös. Tilanne oli siis hieman sama kuin jos järjestettäisiin keskustelutilaisuus lähiöistä ja lähiöiden asukkaiden kohtaamista ongelmista, mutta unohdettaisiin pyytää ainuttakaan asianosaista paikalle puhumaan eikä heitä olisi löytänyt juuri kuulijakuntaankaan. Ei kovin hedelmällistä.

”Näyttää selvältä, että yksiöt ovat rakennusteollisuudelle ja sijoittajille hyvää bisnestä.”

Keskustelu oli kiinnostavaa, mutta myös varsin ennalta-arvattavaa. Milloin ei harhailtu aiheen vierestä, puhuttiin paljolti neliöistä, neliöhinnoista, vuokratason noususta ja sijoittajista. Myös kanankoppi- ja hellahuoneretoriikka jatkui.

Vaattovaara on kritisoinut Vantaan miniyksiöitä niiden korkean neliövuokran takia: 15,5 neliön yksiön vuokra on 500 euroa, mutta neliötä kohti se tekee 32 euroa. Se on suurin piirtein saman verran tai vähemmän kuin Helsingissä, jossa kantakaupunki on puolillaan pikkuruisia yksiöitä ja jossa samankokoisista yksiöistä voidaan pyytää satoja euroja enemmän. Sijainti toki selittää osan, mutta Helsingin vanhat pikkuyksiöt ovat usein huonokuntoisia ja heikosti varusteltuja eli niissä ei esimerkiksi ole suihkua tai kunnollista keittolevyä, parvekkeesta puhumattakaan. Tällaisiinkin yksiöihin on kova tunku, sillä niiden vuokra on joka tapauksessa alhaisempi kuin 30 neliön yksiöiden, joka on karannut kokonaan vähävaraisten ulottuvilta. Miniyksiöissä ei siis edes ole mitään uutta, niitä on ollut vanhoissa taloissa pitkään. Tuliterissä ja kohtuuhintaisissa miniyksiöissä tosin on kyllä uutta ja kaivattua.

Elokuisessa HS:n artikkelissa sentään mainitaan, että ”Kiinteistösijoittajille ja sijoitusasunnoista kiinnostuneille yksiöt ovat houkutteleva valinta, koska vuokralle tulevat tuppaavat katsomaan neliövuokran sijaan kokonaisvuokraa”.

Tämä on hassusti ilmaistu. Tosiasiassa monilla vuokra-asuntoa etsivillä ei ole vaihtoehtoja: jos vuokran yläraja on vaikkapa 650 euroa, sitä enempää ei kerta kaikkiaan voi maksaa riippumatta siitä, kuinka monta neliötä asunnossa on. Toki olisi mukavaa saada mahdollisimman halvalla mahdollisimman suuri asunto, mutta valintaan vaikuttaa moni muukin seikka, joista kokoa enemmän painaa usein sijainti. Minulle on vuokralla asuvana yhdentekevää, mikä neliövuokrani on, sillä en maksa vuokraa jokaisesta neliöstä erikseen vaan könttäsummana. Kuukausivuokra on ratkaiseva tekijä. Helsingissä alle 30-vuotiaiden yleisin asumismuoto onkin vapaarahoitteinen pieni vuokra-asunto, ja tilastoista voidaan päätellä, että Nuorten asuntovalintojen poikkeavuus muiden ikäryhmien valinnoista viittaa siihen, että Helsingissä nuorten asumiseen vaikuttavat muita väestöryhmiä enemmän muut kuin asuntopoliittiset tekijät: opiskelut ja niiden kesto, työllisyystilanne, nuorten palkkataso sekä ylipäänsä elämäntilanteen vakiintumattomuus.” 

Kysymystä yksiöistä ei tarvitsisikaan käsitellä niin mustavalkoisesti ja yksioikoisesti kuin nyt on tehty. Näyttää selvältä, että yksiöt ovat rakennusteollisuudelle ja sijoittajille hyvää bisnestä. Asuntopolitiikka on muuttunut markkinaehtoisemmaksi eikä julkista asuntotuotantoa ole riittävästi. On myös ilmeistä, että yksiöiden kysynnän kasvu on johtanut tilanteeseen, jossa pienistäkin yksiöistä pyydetään yhtä suuria hintoja kuin vielä vähän aikaa sitten pyydettiin suuremmista yksiöistä ja kaksioista, ja samalla Helsingin vuokrataso on noussut jyrkästi. Sen sijaan ei ole selvää, mikä kaikki on aiheuttanut ongelman eli onko yksiöiden kysynnän kasvu keinotekoista ja onko niille aito tarve. Ei myöskään ole selvää, mikä on inhimillisesti hyväksyttävä huoneiden ja neliöiden määrä yhtä ihmistä kohti ja mitä muita tekijöitä tällaisessa sääntelyssä tulisi ottaa huomioon.

Toistaiseksi on myös vaikea vastata siihen, mikä on ”kestävää kaupunkirakentamista”. Vaattovaara näet syyttää yksiöitä siitä, että ne eivät ole kestävää kaupunkirakentamista. Tilastot eivät täysin tue tätä näkemystä. Yksiöiden pääasiallista asukaskuntaa eli yksinasuvia oli vuoden 2016 lopulla 1,1 miljoonaa.  Helsinkiläisistä aikuisista yksin asuvia (tällä tarkoitetaan tavallisesti yhden hengen kotitalouksia) on joka kolmas ja yksinasuvista vajaat 40 prosenttia asui Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2017 yksiössä. Yksin asuvien määrä on kaksinkertaistunut vuodesta 1990. Syynä on esimerkiksi nuorten varhaisempi itsenäistyminen, avioerojen määrä ja eliniän nousu sekä elintason nousu, joka mahdollistaa erilaiset asumismuodot. Yksinasuvia on paljon nuorissa aikuisissa, mutta vielä enemmän vanhoissa, yli 80-vuotiaissa. Erityisesti leskeksi jääneet naiset asuvat yksin.

Yksin asuvissa on erityisen paljon heikosti toimeentulevia ja työttömiä. Osittain tätä selittää varmasti yksinasujien ikärakenne eli nuorten aikuisten ja vanhusten yliedustus, mutta yksinasuvien asumiskustannusten on myös todettu olevan suhteessa suuremmat kuin muiden kotitalouksien. Lisäksi on todettu, että yhteiskunnan asenteet ja normit yhä suosivat lapsiperheitä ja parisuhteessa eläviä. Esimerkiksi lapsiperheiden toimeentulo-ongelmat nähdään useammin yhteiskunnallisina ja yksinasuvien yksilöllisinä ongelmina. Toisaalta syntyvien määrä jatkaa laskuaan vuosi toisensa jälkeen. Samalla ensisynnyttäjien ja isiksi tulevien keski-ikä on noussut, mikä varmaankin tarkoittaa, että tarve isommalle asunnolle siirtyy myöhemmäksi.

Tilastot ja tutkimukset siis kertovat ainakin sen, että yksinasuvien määrä on kasvussa, syntyvyys laskussa ja vanhemmaksi tulemisen keski-ikä noussut yli 30 vuoden, mistä voi varmaan vetää ainakin sen johtopäätöksen, että pienille asunnoille ja nimenomaan yksiöille on jatkossakin kysyntää.

Vaattovaaran mainitsemaan kaupunkirakenteen kestävyyteen liittyvään ongelmaan törmättiin päinvastoin silloin, kun vuosituhannen alussa uusille asunnoille vaadittiin 75 neliön keskikokoa. Vaikka yksiöistä oli jo tuolloin pulaa, jokaista 30 neliön yksiötä kohti oli rakennettava 120 neliön asunto, jollaisille oli vähän kysyntää. Tämä luonnollisesti johti siihen, ettei yksiöitä juuri rakennettu, kysynnän ja tarjonnan epäsuhta kasvoi ja hinnat nousivat. Vuonna 2012 sääntöä muutettiin niin, että puolet uusista asunnoista tuli olla perheasuntoja, puolet saivat olla mitä vain. Vahinko oli kuitenkin jo ehtinyt tapahtua. Sääntöä aikoinaan kaupunki- eikä tonttikohtaiseksi ehdottanut Osmo Soininvaara on myöhemmin pitänyt sitä yhtenä vuokramarkkinoiden kolmesta suuresta virheestä. Hänen mukaansa ”tiettävästi Helsingin Kokoomuksen piirissä pidettiin vuosituhannen alussa Kokoomuksen kannalta parempana, että pienasuntojen rakentamista rajoitetaan ja Helsinkiin tuotetaan lähinnä perheasuntoja hyvätuloisille”. Soininvaara tietää kertoa, että kyseessä oli lapsiperheitä puolustava salajuoni.

Pienten asuntojen pulaa aiheutti niiden rakentamisen rajoittaminen. Toiset kaksi virhettä tehtiin nekin 2000-luvulla: valtion tukemien vuokra-asuntojen tuottamisen tyrehdyttäminen vuonna 2004, mikä vaikutti lähinnä isompien kohtuuhintaisten vuokra-asuntojen saatavuuteen, sekä muuttuneet vuokrankorotusehdot ja isojen vuokranantajien ahneus inflaatiota korkeampiin vuokrankorotuksiin.

Kuvio on niin monimutkainen, että asumisongelmista ja korkeista vuokrista tuskin kannattaa syyttää yksiöitä, jotka eivät ole sen paremmin syy kuin seurauskaan. Jos taas tahdotaan syyttää sijoittajia, joita asunnonostajista on iso osa, tai suuria vuokranantajia, se voidaan tehdä stigmatisoimatta yksiötä asumismuotona.

Vaattovaaran HS:ssä antamat lausunnot asiasta ovat myös melko ristiriitaisia. Hän kaipaa sääntelyä asuntojen neliöihin ja tahtoisi kieltää yksiöt, mutta toteaa kuitenkin, että ”meidän markkina on pieni ja rakentaminen kaikenlaisin standardein aika lukittu. Kaikenlaisia säädöksiä on liikaa.” Ota siitä nyt selvää.

Toisaalta hän kysyy, mikä on ”hyvinvointivaltion minimi” ja toteaa, että rakentamalla ”köyhille hellahuoneita” rakennetaan ”huono-osaisuuden kasaumia”. Sen jälkeen hän ottaa ”[…] vertailukohdan New Yorkin Manhattanilta Yhdysvalloista. Siellä tilaa on nihkeästi, mutta asuntojen neliömäärät on määrätty huomattavasti suomalaista nykytrendiä isommiksi.” Herää kysymys, ovatko köyhät hyötyneet asuntojen neliömäärien mitoittamisesta, jota Yhdysvalloissa tuskin on tehty ”hyvinvointivaltion minimin” nimissä.

HS:n haastattelussa Vaattovaara väittää myös, että Britanniassa neliöiden alaraja asuntoa kohden olisi 45 neliötä. Paitsi että väite on virheellinen (asumisesta vastaava ministeriö on antanut suosituksen 37 neliöstä, mutta se ei ole sitova), se on myös tavallisen ihmisen kannalta täysin absurdi ja yhdentekevä. Lontoon pormestari Sadiq Khan kirjoitti viime syksynä The Guardianissa asumiskriisistä: ”It’s a serious economic issue – the biggest factor in the shocking cost of living in our city and a huge block to improving productivity and increasing growth. And it’s also a massive social issue – causing poverty, health problems, growing intergenerational inequality and, at its starkest, homelessness and rough sleeping.” Vaikka laki kuinka asettaisi rajat tai suositukset, niillä ei ole mitään merkitystä, jos laki ei takaa edes kattoa pään päälle.

Toisena esimerkkinä Vaattovaara mainitsee Tanskan Kööpenhaminan, jossa vanhojen alueiden minimiksi on määrätty 55 neliötä ja uusien alueiden 65 neliötä. Ajatuspaja Liberan toiminnanjohtaja Mikko Kiesiläinen kiistää tämän blogissaan.

Oli miten oli, erikoiselta kuulostaa Vaattovaaran lause:
”Kööpenhamina oli lähes konkurssissa 1990-luvun alussa. Siellä kaupungin vanha osa oli täynnä pieniä asuntoja. Varakkaat muuttivat pois.”

”Vaikka laki kuinka asettaisi rajat tai suositukset, niillä ei ole mitään merkitystä, jos laki ei takaa edes kattoa pään päälle.”

Tavallisesti ollaan huolissaan hintatason noususta alueilla, joilta köyhät tai keskiluokkaiset joutuvat muuttamaan pois. Viime vuosina on myös puhuttu gentrifikaatiosta, keskiluokkaistumisesta, joka on muuttanut perinteiset työläiskapunginosat ja boheemit korttelit siisteiksi ja trendikkäiksi hipsterialueiksi ja ajanut samalla vanhat asukkaat muualle. Myös segregaatio on ongelmallista, jos tietyille alueille keskittyy paljon huono-osaisia. Mutta onko tosiaan ongelma, jos kaupungin vanha osa on täynnä pieniä asuntoja ja varakkaat muuttavat pois, niin että muillakin on mahdollisuus asua siellä? Miksi varakkaat eivät sitä paitsi voisi asua pienissä asunnoissa? Se minkä kokoista asuntoa tarvitsee kai riippuu asukasluvusta ja mahdollisista henkilökohtaisista tarpeista, ei varallisuudesta?

Väkisin tulee mieleen, että tässä ollaan nyt olevinaan huolissaan köyhien asumisesta, mutta oikeasti huoli on 2000-luvun alun Kokoomuksen tapaan se, että kaupunkiin tulee vääränlaista porukkaa, jos pienasuntoja rakennetaan liikaa.

Toki kysymyksen voisi esittää niin päin, miksi köyhät eivät voi asua suurissa asunnoissa. Vastaus tähän lienee itsestään selvä, mutta kerrotaan se nyt kuitenkin: neliöt maksavat. Tai kuten Liberan toiminnanjohtaja (jonka arvomaailmaa, pakko sanoa väliin, en jaa) osuvasti toteaa: ”Yksiöiden kieltäminen on järjetön ajatus. Vastaavasti voi miettiä olisiko järkevää kieltää pienet autot. Pienituloisten ihmisten pienistä Fiat-merkkisistä autoista huolestunut liikennepolitiikan professori voisi yhtä hyvin perustella Fiatien kieltämistä samalla tavalla. Se, että kielletään Fiatit, ei suinkaan johda siihen, että kaikki saisivat mersut. Osa jäisi kokonaan ilman autoa.”

Sääntely ei ole ratkaisu tähän ongelmaan niin kauan kun sillä ei tosiasiassa voida taata jokaiselle henkilökohtaiseen maksukykyyn sopivaa minimivaatimukset täyttävää asuntoa omasta asuinkaupungista.

Minimineliövaatimuksista- tai suosituksista huolimatta kaupungissa voi olla paljon kodittomia, kuten Lontoossa. Jos yksiöt kiellettäisiin tai asetettaisiin kohtuuttoman suuri alaraja neliöille, standardiksi voisivat nousta jaetut asunnot, joissa neliömäärä kyllä olisi suurempi, mutta oma elintila olisi käytännössä rajattu yksiötä pienempään huoneeseen. Syntyisi oikeasti hellahuoneita. Jos pitää valita halvempi neliövuokra ja isompi neliömäärä tai oma kylpyhuone, keittiö ja sisäänkäynti, veikkaisin, että valtaosa aikuisista valitsisi jälkimmäisen. Yhteisasumisessa ei toki ole mitään vikaa niin kauan kuin se on vapaasti valittu asuintapa, mutta aikuisten ihmisten pakottaminen asumaan tuntemattomien kanssa pysyvänä ratkaisuna ei ole oikein.

Vaattovaaran toteaa HS:ssä: ”Meillä on maata, meillä on tilaa. Asumisen korkeaa hintaa ei ratkaista rakentamalla miniyksiöitä, vaan kaavoitusta ja tontteja lisäämällä.” Helsingissä ei kuitenkaan ole loputtomasti maata eikä tilaa. Kantakaupungissa ei ole paljoa kaavoittamattomia tontteja. Uudet asunnot syntyvät väistämättä kauemmas kaupungista, mikä vaatii uutta rataliikennettä. Asumisen korkea hinta on ylipäänsä ongelma lähinnä Helsingissä, muualla pääkaupunkiseudulla ja isoimmissa kasvukeskuksissa. Siellä missä todella on maata ja tilaa tonteille ja kaavoitukselle, ei tavallisesti ole kovin paljon asukkaita. Muuttotappiopaikkakunnilla asumisen hinta ei ole ongelma, vaan se, että asukkaat häipyvät.

Tahdon myös tuoda esille erään tärkeän näkökulman: yksiössä asumisen hyvät puolet ja sen, että niille on oikeasti tarvetta. Vaikka suurin osa yksiöiden asukkaista olisi ohjautunut yksiöön siksi että se on edullisin vaihtoehto yksinasuvalle tai siksi ettei muuhun ole varaa, se ei tarkoita, että asumismuotoon oltaisiin tyytymättömiä. Opiskelijajärjestöt ovat kannattaneet vähimmäiskokosääntelyn purkamista. Miniyksiöitä on kuvattu trendikkäiksi ja ekologisiksi. Toisin kuin Annamari Sipilä ja Mari Vaattovaara väittävät, Suomessa ei asuta eurooppalaisittain erityisen ahtaasti, ja vaikka asuttaisiinkin, sitä voisi pitää pikemmin ylpeyden kuin häpeän aiheena. Hukkaneliöt lisäävät energiankulutusta. Täytyy myös muistaa, ettei asumisväljyys riipu vain asunnon koosta vaan myös asuntokunnan koosta: ainakin Helsingissä kaikkein ahtaimmin asuvat kuuden hengen ja suuremmat kotitaloudet, joissa on keskimäärin vain 15 neliötä eli miniyksiötä vähemmän tilaa henkilöä kohti käytettävissään. Saton miniyksiöissä asuu eri-ikäisiä ihmisiä, ja haastatellut asukkaat pitävät niitä viihtyisinä, vaikkeivat näkisikään yksiötä loppuelämän asuntona.

”Vaikka viisi neliötä lisää ei olisi pahitteeksi, olen kiintynyt kotiini ja tahdon asua täällä. Tämä ei ole kanankoppi.”

Itse olen asunut pian kahdeksan vuotta 20 neliön asunnossa tyytyväisenä, ja koen alentavaksi ja omaa asumismuotoani stigmatisoivaksi retoriikan, jossa yksiöitä verrataan kanankoppeihin ja hellahuoneisiin ja vihjaillaan niissä asuvien olevan masokisteja tai ymmärtämättömiä omasta parhaastaan – varsinkin, kun tämä puhe tulee täysin eri asemassa olevilta ihmisiltä. On helppo leimata asumismuoto ja surkutella kuinka masokistinen ja paremmasta tietämätön täytyy olla asuakseen kanankopissa, jos itse voi vapaasti valita, asuuko omakotitalossa esikaupungissa vai viiden huoneen huoneistossa keskustassa.

Kyse on myös siitä, etten minä – ja uskallan puhua ikäluokkani puolesta – pidä asumisessa neliöitä tärkeimpänä asumismukavuutta määrittävänä tekijänä niin kauan kuin niitä on tarpeeksi, ja minulle tarpeeksi on 20 neliötä, kun pohjaratkaisu on hyvä ja asunnossa on parveke. Parvekkeen ja käytännöllisen pohjan ohella arvostan hyvää sijaintia, mukavaa asuinaluetta, rauhallista taloa, näkymiä ja yksityisyyttä. Niiden takia voi tinkiä tilasta. Koska nykyisin tietty minimalismi on suosittua eikä ylimääräistä tavaraa tahdota, sille ei tarvita ylimääräistä tilaakaan. Vaikka viisi neliötä lisää ei olisi pahitteeksi, olen kiintynyt kotiini ja tahdon asua täällä. Tämä ei ole kanankoppi. Tämä on koti, ja toivoisin, että ihmisten asumiselle ja elämälle osoitettaisiin hieman suurempaa arvostusta julkisessa keskustelussa.

Käytin tilaisuudessa puheenvuoron ja huomautin myös, että työväenasuntomuseossa käymällä voi huomata, että hellahuoneissa asui kokonaisia perheitä. Samassa huoneessa saattoi asua kahdeksan ihmistä, jotka jakoivat keittiön, käymälän, liiterin ja kaivon naapurihuoneessa asuva kanssa. Nykypäivänä yksiöissä asuu lähtökohtaisesti yksi ihminen, toisinaan kaksikin, vaikkapa pariskunta, mutta ei todellakaan suurperhe. Vertaus ontuu.

Vertailun vuoksi: ennen muuttoani yksiöön asuin noin 50 neliön solussa, jossa käytössäni oli kuitenkin lähinnä alle 10 neliön huone. Kaikki yhteiset tilat, mukaan lukien wc, suihku, keittiö ja sisäänkäynti, olivat jaettuja. Pikkuruista huonetta saattoi jo luonnehtia kopiksi, mutta tilanpuutetta pahempaa oli kuitenkin yksityisyyden ja oman rauhan puute. Nyt opiskelija-asuntosäätiöt muuttavat epäsuosittuja soluasuntoja vauhdilla yksiöiksi. Miniyksiökin on luksusta soluasuntoon verrattuna. Olisi kiinnostavaa tietää, pitävätkö yksiöiden vastustajat kokonaisneliöiltään suurempia mutta henkilökohtaiselta asuintilaltaan, yksityisyydeltään ja rauhaltaan pienempiä soluasuntoja miniyksiöitä parempana asuinratkaisuna köyhille, joista puhuvat kovin toiseuttavaan sävyyn.

Tilaisuudessa kuuli sijoittajat vastaan sääntely -vastakkainasettelun ohella myös varsin kiinnostavia , joskaan ei välttämättä täysin vakavissaan lausuttuja perusteita miniyksiöitä vastaan. Eräs puhuja piti parvia hankalina ja epäili, ettei baari-illan ja parin kaljan jälkeen jaksaisi kiivetä portaita ylös. Jäin miettimään, onko hän koskaan käynyt kaksikerroksisessa omakotitalossa tai hissittömässä kerrostalossa.

Kannatan kyllä tiukkaa sääntelyä esimerkiksi esteettömyysmääräysten kohdalla. Ihmisillä täytyy olla mahdollisuus asua ja vierailla valitsemassaan paikassa toimintakyvystä tai terveydentilasta riippumatta. Poikkeuksia voi tietysti tehdä, muutoinhan esimerkiksi parvia ei voisi rakentaa. Yleisten tilojen esteettömyys ja asuntojen muunneltavuus on silti tärkeää. Huomasin tämän itse nyrjäytettyäni nilkkani: seitsemän porrasta ennen hissiä teki kotiin pääsemisestä ja sieltä poistumisesta vaikeaa.

Sen sijaan määräykset minimineliöistä eivät edesauta yhdenvertaisuutta vaan voivat jopa rajoittaa sitä. Aran ylijohtaja Hannu Rossilahti toteaa omistusarava-asuntojen olleen Suomen hienoin asuntopoliittinen innovaatio, josta nyt ollaan taas siirtymässä hellahuoneyhteiskuntaan. Hänen mielestään asuntojen minimipinta-alan pitäisi olla 45 neliömetriä. Aran ylijohtaja on kieltämättä eri asemassa kuin keskiverto yksiönvuokraaja. Voi olla vaikea tulla ajatelleeksi, että kaikilla ei ole varaa omistusasuntoon. Suomen hienoin innovaatio jäisi yhä monilla haaveeksi. Eivätkä kaikki edes haaveile sellaisesta.

Täytyy myös sanoa, että 45 neliömetrin minimipinta-ala olisi käsittämättömän suuri. Itse en todellakaan tahtoisi asua niin suuressa asunnossa. En tahtoisi niin paljoa siivottavaa enkä tahtoisi niin paljon tyhjää tilaa ympärilleni, enkä varsinkaan tahtoisi täyttää tilaa tavaralla. Pärjään aivan hyvin yli puolet pienemmässä asunnossa. Ymmärrän, että kaikki yksinasuvat eivät ole nuoria aikuisia, ja esimerkiksi harrastukset, liikuntarajoitteet tai lemmikit voivat asettaa asunnon koolle erilaisia vaatimuksia. Suurelle osalle kuitenkin riittää kompaktimpi asunto, eikä isompaa edes haluta. On totta, ettei miniyksiöstä voi tulla uusi normi, mutta siitä tuskin on pelkoa. Kaupunkiin mahtuu paljon erilaisia asuntoja ja erikokoisia yksiöitä.

Sääntelyä ja yksiöiden kieltämistä rakentavampana keskustelunavauksena pidän Helsingin Sanomissa 2.10. esiteltyä suunnitelmaa Hakunilan uudesta asuinalueesta, johon on suunniteltu asuntoja 5000 uudelle asukkaalle tulevaisuudessa mahdollisesti rakennettavan pikaraitiotien varrelle. L Arkkitehdit voitti elokuussa pääpalkinnon Asuntoreformi 2018 -kilpailussa, jossa haettiin ratkaisuja asumisongelmiin. Suunnitelmassa korostui asuntojen muunneltavuus vastakohtana kerrostalohuoneistojen raskaille rakenteille ja betoniseinille, jotka eivät mahdollista esimerkiksi huoneen erottamista kolmiosta erilliseksi yksiöksi tai kahden yksiön yhdistämistä kaksioksi.

Arkkitehti Jari Lonka toteaakin artikkelissa: ”Keskustelun pitäisi siirtyä asuinalueen vaadittavasta keskipinta-alasta ja tietyn kokoisten asuntojen määrästä myös siihen, että talot suunnitellaan muuntojoustaviksi ja niitä voidaan käyttää vielä sadan vuoden päästä.”

Se kuulostaa hyvältä. Yksiöissä varmasti asutaan vielä sadan vuoden päästä.

 

Juttua muokattu 8.10.2018 klo 17.05. Korjattu virhe Antti Suvannon tittelistä. Kello 21.19 täsmennetty kommentoijien nimilista.