Opiskelijuusinstituutin erikoistutkijan mukaan Suomessa elää hyvin vahvana myytti siitä, että yliopisto-opiskelijat ovat yhtenäinen ryhmä, ”yhdestä puusta veistettyjä”.

Yliopistolaiseksi ei niin vain ryhdytä. Asia käy ilmi lukuisista, hyvinkin erilaisia korkeakouluopiskelijoita koskevista tutkimuksista. Yliopistolaisuuden rajoja vartioidaan niin tiukasti, että monesti edes JOO-opintojen kautta filosofiaa opiskelevia teekkareita ei mielletä yliopistolaisiksi.

”Tutkijat ovat puhuneet yliopistolaisuuden piiristä ja siitä, ketkä siihen pääsevät”, sanoo aihetta tutkinut Opiskelijuusinstituutin erikoistutkija Vappu Ulliksela. Ulliksela on haastatellut esimerkiksi Jätkäsaaressa asuvia teekkareita, joita monesti pidetään arvokkaina korkeakoulutettuina korkean lisäarvotuoton vuoksi. Hänelle on jäänyt mieleen erityisesti yksi kommenteista.

”Haastateltava sanoi, että aina tuntuu olevan jokin, joka erottaa, ettei ole riittävän hyvä yliopistolaiseksi. Oli se sitten killan jäsenyys, tupsulakki, haalarien väri tai vappulehden myynti”, Ulliksela kertoo.

Kysymys yliopistolaisuuden määritelmästä on tärkeä, sillä pääkaupunkiseudulla on menossa valtava koulutustaustan muutos. Yhä useampi ihminen pääkaupunkiseudulla kouluttautuu muille kuin vanhan ”täydellisen yliopiston” aloille – filosofiaan, oikeustieteisiin, lääketieteeseen tai teologiaan. Korkeakoulutuksen kasvusta jopa 80 prosenttia tulee muilta kuin näiltä aloilta.

Identiteetin ja kuulumisen kyseenalaistaminen on haavoittavaa, ja pahimmillaan se voi johtaa syrjäytymiseen. Opiskelijuusinstituutin toimitusjohtaja Ali Nasaali sanoo, että yhteisen tarinan puuttuminen vaikuttaa myös laajemmin.

”Korkeakoulutukseen on kuulunut ajatus yhteen hiileen puhaltamisesta. Muutoksen myötä yhteiskunnan korkeakoulutettujen yhtenäisyys heikentyy, millä voi olla haitallisia seurauksia”, Nasaali sanoo.

Sosiologi Maria Helmi on perehtynyt korkeakoulutettujen yhteenkuuluvuuden tuntemuksiin, eikä hän pidä suomalaisten eriytymistä koulutustaustan perusteella muusta Euroopasta poikkeavana.

”Eri alojen ja tiedekuntien opiskelijat ovat yleensä jo valmiiksi kasvaneet ajattelemaan maailmaa voimakkaasti oman viiteryhmänsä, eli koulutusalansa näkökulmasta. Opintojen aikana tämä näkökulma yleensä voimistuu, jolloin eroavaisuuden toisiin aloihin tai tiedekuntiin korostuvat sitä enemmän, mitä enemmän alojen sisällä kehittyneet kulttuurit alkavat erota toisistaan”, kertoo Helmi.

”Ei ole mitenkään mahdotonta hyväksyä kaikki tasa-arvoisiksi korkeakoulutetuiksi, mutta se vaatii puolestaan sen, että toinen kulttuuri hyväksytään tasavertaiseksi osaksi yliopistolaisuutta.”

Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan kehityskoordinaattorikehittäjäkoordinoija Heli A. Haaga pitää ongelman alkulähteenä opiskelijakulttuurien eroavaisuuksia.

”Perinteisesti yliopistolaiset ovat valveutuneita ja tietoisia opiskelijakulttuurin vaikutuksista yhteisön ja yhteiskunnan muutoksiin. Helsingin yliopiston piirissä ollaankin otettu huomattavia kehitysaskelia tasa-arvon ja turvallisuuden parantamiseksi ja haluttu luoda yhteisöllistä ja kaikkien osallistumisen mahdollistavaa kulttuuria”, pohtii Haaga.

”Sen sijaan esimerkiksi teekkaripiireissä samat kehitysaskeleet ovat jääneet HYY:n näkökulmasta puolitiehen. Opiskelijakulttuuri on jämähtänyt patriarkaattiseen tilaan, jossa miesten herrakerhot ovat yhä vallassa eikä naisille ole annettu samanlaisia mahdollisuuksia osallistua yhteisön kulttuurin ylläpitämiseen. Myös vanhoihin, taantuneisiin kirjoituksiin kuten Teekkarihymniin takerrutaan yhä voimakkaasti eikä haluta myöntää aikojen muuttuneen hymnin kirjoitusajoista.”

Yhtenäinen kulttuuri kaikille korkeakoulutetuille on mahdotonta luoda, mikäli tausta vaikuttaa yhä kulttuuriin voimakkaasti. ”Ei ole mitenkään mahdotonta hyväksyä kaikki tasa-arvoisiksi korkeakoulutetuiksi, mutta se vaatii puolestaan sen, että toinen kulttuuri hyväksytään tasavertaiseksi osaksi yliopistolaisuutta”, toteaa Helmi. Ulliksela on omien sanojensa mukaan skeptinen tasavertaisuuden tunnustamisen onnistumisesta.

”Haalareiden väri ei ole yliopistolaisuuden kannalta ratkaiseva tekijä, sillä esimerkiksi valtio- ja luonnontieteilijät ovat onnistuneet pääsemään hyväksytysti osaksi yliopistoyhteisöä. Kyseisissä tiedekunnissa kulttuuri on ollut pitkälti samanlainen ’perinteisen yliopiston’ alojen kulttuurin osalta, ja näiltä aloilta on myös tullut rakenteellista kehitystä jota perinteiset alat ovat olleet valmiita integroimaan osaksi kulttuuriaan.”

Yksilöiden kannalta tilanne on vaikea, sillä teekkariyhteisössäkin on opiskelijoita, jotka haluaisivat päästä osaksi hyväksyttyä yliopistoyhteisöä.

”Jostain kumman syystä yksilöt, jotka preferoisivat korkeakoulukulttuuria, kääntyvät syvemmälle omaan kulttuuriinsa, jos koko kulttuuria ei hyväksytä sellaisenaan. Laajemmin ajateltuna tämä vain syventää jakolinjoja: kun irtiottoa perinnekulttuurista kaihoavat yksilöt kaivautuvat perinnekulttuurin pauloihin, ei kulttuuri muutu lähemmäksi, koska perinnekulttuuri itsessään on yliopistolaisuudesta eristäytymisen syy. Asiaa ei luonnollisestikaan helpota, että teekkarit ovat usein ghettoutuneet omille asuinalueilleen Otaniemeen, josta on nähty niin sanottua ’smart flight’ -ilmiötä – oikeustieteilijät ja lääkärit muuttavat pois, koska kokevat teekkarikulttuurin näkyvän katukuvassa liian vahvasti”, kertoo Nasaali viitaten Opiskelijuusinstituutin Pimeät sielut -tutkimukseen.

”Teekkarit kuitenkin ovat valmiita nauttimaan yliopistolaisten kulttuurin tuotoksista osallistumatta kulttuurin pelisääntöihin samalla pieteetillä kuin muut yliopistolaiset. Esimerkiksi Senaatintorilla järjestetyille Suursitseille teekkarit olivat kärkkymässä vapaita paikkoja pöydistä ja nauttimassa tunnelmasta Tuomiokirkon portailla, vaikka he eivät itse tapahtuman rakentamiseen osallistuneetkaan”, kertoo Haaga, joka oli mukana Suursitseillä itsekin.

Haagan antama esimerkki luo toivonpilkahduksen Helmen mieleen.

”Mikäli teekkarit ovat valmiita tunnustamaan, että heidän barbaarinen, patriarkaalinen ja menneisyyteen jämähtänyt kulttuurinsa ei olekaan sivistyksen ehdoton huippu, vaan he alkavat nähdä mahdollisuuksia myös yliopistolaisten valtakulttuurissa, pystytään heidätkin hyväksymään osaksi yliopistoyhteisöä. Selkeää kuitenkin on, että korkeaan kulttuuriin tottuneet yliopistolaiset eivät hyväksy teekkareita korkeakoulutetuiksi, jos hyväksyntä vaatii oman kulttuurin saavutusten mitätöimistä.”

20-vuotiaana Herttoniemestä Otaniemeen muuttanut Olli-Taneli Niemi halusi teologiksi, mutta päätyi ”konealfaksi” – keskiarvon alittaessa 1,5 mitta täyttyi

Olli-Taneli Niemi ei koskaan ajatellut päätyvänsä Espooseen opiskelemaan. Hän eli tavallista helsinkiläisen elämää, kävi koulua ja vietti aikaa seurakunnan kerhossa, joka oli hänelle kuin toinen koti. Käänne tapahtui lukiossa, kun Niemi huomasi pärjäävänsä luonnontieteissä keskivertoa paremmin ja opinto-ohjaaja alkoi painostaa teknilliselle alalle. Lukion jälkeen hän kävi niin teologisen tiedekunnan kuin teknillisen korkeakoulun pääsykokeissa, mutta pääsi sisään vain jälkimmäiseen.

”Minusta tuli teekkari, ja päädyin opiskelemaan Aalto-yliopistoon. En tiedä odottiko kukaan sitä minulta, mutta aloin miettiä, näkevätkö ihmiset minussa kaikki teekkarit”, Niemi sanoo.

”Olin aina pitänyt itseäni teologina. Puhun ja ajattelen kuin uskontotieteilijä. Ymmärrän teologiaa tuhat kertaa paremmin kuin tekniikkaa, ja yhtäkkiä tajusin, etten olekaan teologi. Se oli sellainen hengellinen herätys.”

”Jos teekkarit haluavat olla yliopistolaisia muiden korkeakoulutettujen silmissä, heidän tulee päästää irti junttimaisesta käytöksestä.”

Teologihaaveet jäivät, kun Olli-Tanelilla ei lopulta ollut aavistustakaan, miten teologisen tiedekunnan ovet olisivat auenneet. Tekniikan opinnot Niemi lopulta aloitti, mutta se ei helpottanut identiteettiristiriitaa.

”En jaksanut selittää olevani teologi, joten päätin sitten olla kunnon konealfa.”

Niemi kävi kurssit ja selvisi lähes kaikista rimaa hipoen. Vappua vietettiin puolitoista kuukautta putkeen, Julkkua ja Äpyä myytiin kymmeniä kappaleita joka vuosi. Haalarit alkoivat täyttyä merkeistä. Teekkarihymni laulettiin protestinomaisesti alkuperäisillä sanoilla ja Niemi osallistui jopa Luolamiesten toimintaan ja tunsi ylpeyttä siitä, että naiset eivät saaneet toimintaan osallistua.

Kun keskiarvo putosi alle 1,5:n, mitta tuli täyteen. Niemi lopetti opinnot kesken, koska ei enää kokenut teekkariuden olevan riittävän antoisaa; hän olisi kaivannut yliopistolaiseksi, arvostetuksi korkeakoulutetuksi. Perinteinen teekkarikulttuuri ei vastannut sitä, mitä hän olisi yliopistotasoiselta laitokselta odottanut, eikä teekkareilla tuntunut olevan halua sopeutua osaksi oikeaa yliopistoyhteisöä. Niemi muutti takaisin Herttoniemeen ja ensi töikseen marssi paikalliseen seurakuntaan kysymään töitä.

”Halusin työskennellä edes etäisesti uskonnon parissa, enkä tiennyt, mitä muutakaan tehdä. Kirkkoherra kertoi, että heillä ei ole paikkoja auki puolet DI-tutkinnosta suorittaneelle konealfalle. Moni olisi siinä kohtaa luovuttanut ja palannut Otaonnelaan.”

Niemi ei antanut periksi. Lopulta hän sai töitä Myllypuron seurakunnan nuoriso-ohjaajana ja päätyi jopa kirkkovaltuustoon. Hän löysi kuin löysikin oman paikkansa yhteiskunnasta. Syksyllä Niemen kummipoika aloittaa lukion. Hänelle Niemi toivoo rohkeutta seurata omaa kutsumustaan loppuun asti, jotta hänen ei tarvitse tuhlata elämäänsä vanhoja oletuksia noudattaen.

Teekkarikulttuurista Niemelle on jäänyt kaksijakoiset tunnelmat.

”Varmasti kulttuuri on ollut olennainen osa teekkariuden historiaa, mutta kulttuurin tulee kehittyä. Yliopistolaisuus on nykyään muutakin kuin miesten herrakerhoja ja jatkuvaa Vergin kittaamista – jos teekkarit haluavat olla yliopistolaisia muiden korkeakoulutettujen silmissä, heidän tulee päästää irti junttimaisesta käytöksestä. Muuten heitä ei tulla ikinä hyväksymään oikeiksi korkeakoulutetuiksi.”

 

Punakynä on kesän 2018 aikana Tutkaimessa julkaistava blogi, joka keskittyy etsimään virheitä maailmasta. Koska yhden ihmisen voimin ei maailmaa muuteta eikä ongelmia ratkaista, tyydytään virheet merkkaamaan punakynällä, jotta muutkin ne huomaavat.