Populismin loputon lumo

Italian maaliskuisten parlamenttivaalien voittajiksi julistettiin populistiset puolueet. Vaalituloksessa ei kuitenkaan ollut mitään uutta tai ihmeellistä, sillä populismilla on maassa pitkät perinteet. Italian poliittiselle areenalle on kerta toisensa jälkeen asteltu populistisin elkein.

Teksti: Katja Mäkkylä

Italiassa maaliskuun 4. päivänä järjestetyissä parlamenttivaaleissa ylivoimaisiksi voittajiksi kipusivat populistisiksi luonnehditut Viiden tähden liike (Movimento cinque stelle) sekä Pohjoisen liitto (Lega Nord). Ne kahmivat yhteensä noin puolet kaikista äänistä.

Vaaleja seurattiin ympäri Eurooppaa jännittyneenä ja tuloksen selvittyä oltiin jälleen hieman järkyttyneitä populistien menestyksestä. Italian nähtiin hypänneen samaan kelkkaan kuin monet muut Euroopan maat, joissa kansalaiset ovat antaneet äänensä Euroopan unionia ja maahanmuuttoa vastustaville populisteille.

Kuten populismin tutkija Cas Mudde osuvasti kirjoitti The Guardianissa ennen vaaleja, populististen puolueiden menestys Italiassa ei ole uusi ilmiö: populismi on uhannut italialaista demokratiaa jo 25 vuoden ajan.

Populismille ei löydy yhtä yksinkertaista määritelmää. Aihetta tutkineet ovat kuitenkin hahmotelleet piirteitä, jotka yhdistävät populistisia liikkeitä. Ensinnäkin keskeistä on kansan korostaminen ja sen asettaminen vastakkain korruptoituneen eliitin tai muun julkeaksi koetun tahon kanssa. Yhtenevä piirre on myös se, että lähes kaikkia populistisia liikkeitä luotsaa karismaattinen johtaja. Provokaatio, moralisointi ja asioiden yksinkertaistaminen löytyvät nekin usein populistien tyylivalikoimasta.

Uudet keulakuvat mainetta muuttamassa

Maaliskuun vaaleissa suurimman potin keräsi Viiden tähden liike. Se on suoraa verkkodemokratiaa, vihreämpiä valintoja ja kansalaispalkkaa kannattava puolue. Liike on tullut tunnetuksi ennen kaikkea johtajastaan, Beppe Grillosta, rääväsuisesta ex-koomikosta, joka jo vuosia ennen liikkeensä perustamista oli kritisoinut italialaista politiikkaa. Viiden tähden liike perustettiin vuonna 2009 ja jo kevään 2013 parlamenttivaaleissa sai se valtavan äänivyöryn. Liike ei tuolloin suostunut muodostamaan hallitusta muiden puolueiden kanssa ja jäi oppositioon.

Itsevaltaiseksi syytetyn Grillon siirryttyä takavasemmalle puolueen johtotähdeksi on astunut 31-vuotias Luigi Di Maio. Hän on pyrkinyt silottelemaan Viiden tähden liikkeen mainetta myös eurooppalaisten kumppanien silmissä. Enää liike ei väläyttele uhkakuvia eurosta eroamisesta, ja ehdottomuus olla muodostamatta hallitusta vanhojen puolueiden kanssa on sekin hellittänyt.

Pohjoisen liitto, joka näissä vaaleissa on käyttänyt nimeä Liitto häivyttääkseen taustaansa Pohjois-Italian esitaistelijana, on perustettu jo 1990-luvun alkupuolella. Puolueen perustaja Umberto Bossi tuli tunnetuksi kiivaana populistina, joka näki Rooman korruptoituneen hallintoeliitin kaiken pahan alkuna ja juurena ja koko Etelä-Italian raskaana riesana, josta olisi parempi hankkiutua eroon. Pilkka osui kuitenkin omaan nilkkaan: myöhemmin Bossi itse ryvettyi korruptioskandaaleissa ja moni uskoi Pohjoisen Liiton tarinan olleen loppuun luettu.

Mutta kuvaan astui nuori Matteo Salvini, joka loihti puolueelle uuden ilmeen: suurin uhka ei tullutkaan enää maan eteläosista vaan rajojen ulkopuolelta. Vaikka Bossin luotsaama puolue oli sekin käyttänyt vahvoja äänenpainoja puhuessaan maahanmuuttajista, vei Salvini maahanmuuttovastaisuuden aivan uudelle tasolle ja teki siitä yhdessä EU-vastaisuuden kanssa puolueen keskeisimmän sanoman.

Populismiveteraani ja dynaaminen uudistaja

Eikä näitäkään vaaleja järjestetty ilman Silvio Berlusconia ja hänen luotsaamaansa Forza Italia -puoluetta. Veropetostuomio esti Berlusconia asettumasta ehdolle vaaleissa, mutta se ei pitänyt häntä pois kampanjakentiltä, joilla hän on valovoimainen tähtipelaaja aina yllättävine ja innovatiivisine vaalilupauksineen. Jatkuvasti mielipidekyselyjä tehtaileva ja niiden tuloksien mukaan politiikkaansa ohjaileva Berlusconi on usein onnistunut surffaamaan uusimpien virtauksien aallonharjalla. Näissä vaaleissa hän ei kuitenkaan vakuuttanut äänestäjiä entiseen tapaan. Nyt vastassa olivat uuden polven populistit

Tyylipuhtaana populistina Berlusconikin astui ensimmäisen kerran valtaan vuonna 1994. Hän hyödynsi taitavasti omistamiaan televisiokanavia, joiden kautta hän lähestyi äänestäjiään. Berlusconi puhui korostetun kansanomaisella kielellä ja loi itsestään ja puolueestaan kuvan Italian pelastajana, joka ratkaisisi tavallisten kansalaisten huolet: työttömyyden ja raskaan verotaakkaan. Berlusconin uskottavuutta lisäsi se, että hän ei ollut ryvettynyt politiikan likaisessa pelissä vaan tuli sen ulkopuolelta, yritysmaailmasta, jossa oli niittänyt mainetta ja menestystä.

Firenzen nuori pormestari Matteo Renzi astui hänkin valtakunnan politiikkaan populistisin elkein osallistuessaan demokraattisen puolueen (Partito Democratico) esivaaleihin joulukuussa 2012. Renzi lupasi tuolloin äänestäjille lähettävänsä politiikan vanhat pamput romuttamolle ja ryhtyvänsä pikavauhdilla uudistamaan Italiaa. Hän lupasi purkaa poliitikkojen etuoikeuksia ja tehdä hallinnosta yksinkertaisempaa ja läpinäkyvämpää. Renzin dynaamisuus ja ikuinen positiivisuus ei kuitenkaan ole vakuuttanut kaikkia, siitäkin huolimatta, että hän onnistui pääministerikaudellaan (2014–2016) viemään läpi lupaamiaan uudistuksia. Oikeastaan Renzi on onnistunut vakuuttamaan vain hyvässä asemassa olevia, vauraita italialaisia.

Ensimmäisen tasavallan raunioilla

Kukin yllä kuvatuista puolueista, ja henkilönä Matteo Renzi, on astunut italialaisen politiikan areenalle vastustaen korruptoitunutta valtaeliittiä ja luvaten tuoda politiikkaan puhtoisen tuulahduksen rehellisyyttä ja uudistusmieltä. Ne ovat luvanneet antaa äänen tavallisille kansalaisille ja ajaa näille merkityksellisiä asioita. Niitä yhdistää myös se, että ne ovat luvanneet ratkaista maan taloudelliset ongelmat ja nostaa Italian tahmean kasvun tieltä. Ne ovat vannoneet ratkaisevansa erityisesti nuorisoa piinaavan työttömyyden ja osa puolueista on myös luvannut kuroa umpeen kuilun etelän ja pohjoisen välillä. Keinot ovat saattaneet vaihdella, mutta päämäärät ovat kerta toisensa jälkeen olleet samoja.

Italialainen politiikan tutkija Roberto Biorcio on tutkinut italialaisia populistisia liikkeitä 90-luvun alusta aina näihin päiviin saakka. Hän näkee näiden hyvin erilaisten puolueiden ja liikkeiden versoneen samasta maaperästä. 90-luvun alkupuolella Italiaa ravisutti Tangentopoliksi nimetty lahjusskandaali, joka paljasti maan poliittisen järjestelmän laajamittaisen korruption. Vuosikymmeniä valtaa pitäneet kristillisdemokraatit ja sosialistit menettivät tuolloin valta-asemansa.

Biorcion mukaan tämän niin kutsutun ensimmäisen tasavallan (1947–1992) murenemisen seuraus oli puolueiden etääntyminen kansalaisista sekä kansalaisten syvä epäluottamus poliittisia päättäjiä ja edustuksellisia instituutioita kohtaan. Nämä seuraukset ovat muodostaneet hedelmällisen maaperän erilaisille populistisille liikkeille ja puolueille. Kohtalokasta on kuitenkin se, että italialaisten luottamus valtaapitäviä kohtaan ei ole kasvanut 90-luvulta tähän päivään tullessa, oikeastaan päinvastoin.

Cas Mudde kirjoittaa The Guardianissa, että Italian vaalit ovat ennen kaikkea kansalliset vaalit, joita määrittävät maan historialliset perinteet ja sen nykyiset ongelmat ja vain osittain muualla Euroopassa vallalla olevat virtaukset. Mudde myös arvostelee sitä, että ennen vaaleja EU-johtajat asettivat toivonsa Silvio Berlusconiin ja uskoivat tämän voivan pelastaa Italian populismilta.

Populismi on mediassa usein esitetty yhtenäisenä Euroopan yli hyökyvänä aaltona. Sen on myös kuvailtu olevan jollakin tapaa uusi ja ennennäkemätön ilmiö. Populismilla on kuitenkin jokaisessa maassa hieman erilaiset perinteet, vaikka samoja piirteitä voidaan löytää. Eikä populismi ole tuore ilmiö – ei Italiassa eikä muualla maailmassa.

Vielä Italiassa ei ole muodostettu uutta hallitusta eikä ole tiedossa, ketkä hallitusneuvotteluja tulevat käymään. Varmaa on kuitenkin se, että uudessa hallituksessa tulee olemaan mukana populisti jos toinenkin.