Neljän vuoden odotus päättyy kesällä, kun koittaa jälleen jalkapallon maailmanmestaruuskilpailujen aika. Tällä kertaa kisoja isännöi Venäjä, joka on viime vuosina ollut erittäin keskeinen osa kansainvälistä politiikkaa. Kuinka tämä näkyy tulevissa kisoissa, ja mitä muita poliittisia ilmiöitä niihin liittyy?

Teksti: Leo Taanila

Jalkapallon MM-kilpailut ovat maailman suurin urheilutapahtuma, ja se näkyy kaikessa kisoihin liittyvässä. Valtavat stadionit, kymmentuhatpäiset ihmismassat, miljardit tv-katsojat. Kesäkuun 14. päivästä lähtien maailman parhaat pelaajat ottavat mittaa toisistaan jo 21. kerran, tällä kertaa Venäjällä.

Vaikka suurin huomio keskittyy luonnollisesti itse peleihin, riittää aktiiviselle kisaseuraajalle muutakin tarkkailtavaa. Siinä missä pelaajat ovat nappuloita vihreän veran shakissa, tulee heistä – kuten myös paikalle saapuvista kannattajista, viranomaisista ja vallankäyttäjistä – samalla näyttelijöitä poliittiseen teatteriin. Koko planeetan huomio kiinnittyy kuukaudeksi samaan paikkaan. Mikäli haluaa saada näkyvyyttä poliittiselle agendalleen, on vaikeaa löytää sille parempaa paikkaa kuin jalkapallon maailmanmestaruuskilpailut.

Politiikka ja urheilu ovat kulkeneet pitkän aikaa käsi kädessä, vaikka niitä silloin tällöin yritetään toisistaan erottaa. Tutkaimessa on aiemmin kirjoitettu politiikan ja olympialaisten vahvasta siteestä. Jalkapallon MM-kilpailut eivät jää tässä suhteessa kakkoseksi, ainakaan vuonna 2018.

”Jokaiset kisat ovat myös osa senhetkistä poliittista kontekstia.”

Urheilun ja politiikan ongelmallinen avioliitto

Kisaisännyys on merkittävä asia niin ulko- kuin sisäpoliittisesti. Suurten urheilutapahtumien järjestäminen nostaa isäntämaan ainakin hetkeksi maailmankartalle ja tikunnokkaan. Valtiojohtajat ympäri maailmaa vierailevat kisapaikoilla, eikä media muusta kuin kisoista kirjoitakaan. Jotta kisat onnistuvat, tulee myös maan sisäisten asioiden olla kunnossa. Olympialaisten tai jalkapallon MM-kilpailujen järjestäminen motivoi ongelmakohtien ratkaisuun, jotta kisojen aikana yleisö keskittyisi urheiluun, ei yhteiskunnallisiin ongelmiin. Valtion vakaus ikään kuin legitimoi kisaisännyyden.

Etelä-Afrikka 2010, Brasilia 2014, Venäjä 2018. Ei ole sattumaa, että 2010-luvun jokaiset jalkapallon MM-kisat pelataan kehittyvien talouksien BRICS-maissa. Lisäksi Kiina isännöi sekä kesäolympialaisia 2008 että seuraavia talviolympialaisia vuonna 2022. Urheilu on kiistatta parhaita keinoja valtion imagon parantamiseen ja näkyvyyteen. Isäntämaat myös satsaavat valtavasti urheilunsa kehittämiseen, jotta positiivinen huomio saadaan maksimoitua.

 

Kisaisännyyksien valintaprosesseissa on nähty lukuisia kyseenalaisia keinoja ja päätöksiä. Kansainvälisen jalkapalloliiton FIFA:n ja kansallisten liittojen korruption sekä epämääräisen toiminnan lista on niin pitkä, ettei sitä ole järkevää tässä alkaa avata. Taloudelliset intressit ovat ajaneet objektiivisen tarkastelun ohi niin FIFA:n kuin kansallisten lajiliittojenkin kohdalla. Syytöksiä lahjonnasta ja korruptiosta on esitetty niin Saksan (2006) kuin Etelä-Afrikan (2010) MM-kisojen kohdalla, puhumattakaan vuonna 2022 koittavista Qatarin kisoista. Öljyvaltiolla on olematon jalkapallohistoria, sitä on epäilty terrorismin rahoittamisesta ja maassa ihmisoikeudet ovat retuperällä. Kisojen infrastruktuuria rakentavat siirtolaistyöläiset, jotka elävät paikoin lähes orjuudessa. Muun muassa Human Rights Watch ja Amnesty ovat raportoineet työläisten sorretusta asemasta.

Yksinkertaistettuna valintaprosesseissa kyse ei ole niiden paikkojen etsimisestä, joissa olisi parhaat olosuhteet maailman isoimman urheilutapahtuman järjestämiseen. Jos esimerkiksi jalkapallon MM-kisat annettaisiin järjestettäväksi vain niille maille, joissa on jo ennalta vaadittavat puitteet, jäisi mahdollisten kisaisäntien määrä melko vähäiseksi.

Intressejä kisojen järjestämiseen uusissa maissa löytyy niin itse maista kuin liittotasoltakin. Jalkapallo on maailman suosituin laji, mutta sen päättäjät haluavat lajista vieläkin globaalimman. Kisojen järjestäminen ympäri maailmaa vankistaa jalkapallon asemaa johtavana urheilulajina. Tämä taas johtaa suurempiin tulovirtoihin muun muassa lajiliitto FIFA:lle. Samaan aikaan kehittyvät valtiot ovat halukkaita järjestämään isoja urheilutapahtumia.

Kansainvälinen näkyvyys nostaa valtiota maailmankartalle, ja turistivirrat tuovat mukanaan tuloja, joiden avulla yhteiskuntaa voidaan rakentaa yhä nopeammin. Muitakin taloudellisia vaikutuksia on; urheilijoiden sekä kannattajien majoittamiseen ja kisapaikkojen luomiseen tai kunnostamiseen tarvittavat suuret rakennusprojektit työllistävät ihmisiä. Ne saattavat kuitenkin herättää kritiikkiä kansassa, sillä nykyisin yhä useammin saadaan kuulla upouusien stadionien jäävän vaille käyttöä kisojen jälkeen.

Jokaiset kisat ovat myös osa senhetkistä poliittista kontekstia. Minkälaisia ilmiöitä liittyy kesäkuussa käynnistyviin kisoihin, joita muun muassa brittiläinen The Independent on nimittänyt jo ennalta kaikkien aikojen poliittisimmiksi?

Isäntämaa suurennuslasin alla

Maailmanmestaruudesta kamppaillaan siis Venäjällä, jolle kisaisännyys myönnettiin vuonna 2010. Sen jälkeen moni asia on muuttunut. Tuli Vladimir Putinin uudelleenvalinta presidentiksi. Tuli Krimin kriisi. Seksuaalivähemmistöjen tiukentunut asema. Talouspakotteet. Trollitehdas. Dopingskandaali. Viimeisimpänä Isossa-Britanniassa tapahtunut Skripalien myrkytys.

Kiteytettynä: MM-kisaisännyys osuu Venäjälle hyvin erikoiseen ajankohtaan. Jos kisat järjestävä maa joutuu yleensäkin erityistarkkailun kohteeksi, kasvaa tämä Venäjän kohdalla toiseen potenssiin. Kisoilla on täydet mahdollisuudet sujua mainiosti ja ongelmitta, mutta nykyisessä maailmanpoliittisessa tilanteessa skeptisyyttä riittää.

 

Viime vuosina vastakkainasettelu venäläisen urheilun ja muun maailman välillä on syventynyt. Venäjän valtiojohtoinen dopingjärjestelmä paljastui vaiheittain, kun ensin saksalainen ARD raportoi epäilyttävistä toimista ja myöhemmin, vuonna 2015, maailman antidopingtoimisto Wada julkaisi raportin dopingjärjestelmästä ja ehdotti Venäjän sulkemista kansainvälisestä yleisurheilutoiminnasta.

Toukokuussa 2016 Moskovan antidopinglaboratorion entinen johtaja Grigori Rodtšenkov kertoi yksityiskohtaisesti New York Timesille, miten valtiojohtoinen dopingjärjestelmä on toiminut muun muassa Sotshin olympialaisten aikana. Skandaalin valkenemista seurattiin vuonna 2018 parhaan dokumentin Oscar-palkinnon saaneessa Käryssä hyvin läheltä Rodtšenkovia. Paljastusten seurauksena venäläisiä urheilijoita suljettiin pois vuoden 2016 kesäolympialaisista, ja talviolympialaisissa 2018 joukko venäläisiä sai kisata olympialipun alla Venäjän ollessa joukkueena suljettuna ulos kisoista. Nykyinen Venäjän jalkapalloliiton puheenjohtaja, entinen varapääministeri ja urheiluministeri Vitali Mutko sai dopingskandaalin seurauksena elinikäisen osallistumiskiellon olympialaisiin.

Täysin uudenlaisen jännitteen kisoihin tuo maaliskuinen Ison-Britannian Salisburyssa tapahtunut entisen vakoojan Sergei Skripalin sekä hänen tyttärensä Julia Skripalin myrkyttäminen, josta on perustellusti epäilty Venäjän valtiollisia toimijoita. Venäjän ja Ison-Britannian välit ovat tapahtuman jälkeen viilentyneet entisestään. Iskun seurauksena useat maat lähettivät venäläiset diplomaatit takaisin kotimaahansa.

Mediassa on puhuttu myös valtiojohtajien mahdollisista boikoteista kisoja kohtaan, ja Ison-Britannian ulkoministeri Boris Johnson jopa vertasi tulevia MM-kisoja Hitlerin olympialaisiin vuonna 1936. Venäjä luonnollisesti tuomitsi Johnsonin lausunnon jyrkästi. Pääministeri Theresa May on tiedottanut, ettei brittiläisiä poliitikkoja tai kuningasperheen jäseniä lähde kesän kisoihin. Myös Islanti ilmoitti boikotoivansa diplomaattisesti kilpailuja.

Jalkapallon ystävien skeptisyyttä saattavat lisätä myös muistot parin vuoden takaisista tapahtumista. Vuoden 2016 Ranskan EM-kisojen aikana nähtiin surullisia hetkiä, kun useiden maiden kannattajat ottivat yhteen väkivaltaisesti ja poliisi joutui käyttämään muun muassa kyynelkaasua hajottaakseen väkijoukot. Erityisesti juuri englantilaisten ja venäläisten välillä kiistat kärjistyivät johtaen siihen, että molempien maiden joukkueita uhattiin kisoista sulkemisella, mikäli väkivalta jatkuisi. Lisäksi Venäjän jalkapalloliitto sai 150 000 euron sakot ja viisikymmentä venäläistä huligaania karkotettiin kotimaahansa. Venäläisten poliitikkojen reaktiot tapahtumiin olivat vaihtelevia. Ulkoministeri Sergei Lavrov kritisoi ranskalaisviranomaisten toimintaa ja vetosi jopa Wienin diplomaattisuhteita koskevaan yleissopimukseen. Eräät yksittäiset poliitikot reagoivat jopa kannustavasti venäläishuligaanien toimintaa, mutta valtiojohto Putinia myöten tuomitsi ehdottomasti väkivallan.

Kesän 2016 väkivaltaisuuksien jälkeen nousi esiin huoli siitä, millainen väkivallan uhka leijuu vuoden 2018 kisojen yllä. FIFA on kuitenkin ilmoittanut, että se luottaa täysin MM-kisojen turvallisuusjärjestelyihin. Yhtenä rauhan takaajana on pidetty myös sitä, etteivät ainakaan venäläiset huligaanit uskalla lietsoa väkivaltaa paikallisen poliisilaitoksen pelossa.

 

Presidentti Putinille tulevien MM-kisojen sekä vuoden 2014 Sotšin talviolympialaisten järjestäminen on keino kiillottaa omaa kuvaansa, mutta länsimaiden ja Venäjän kiristyneet välit saattavat vesittää positiivisen julkisuuden. Kisojen sujuessa ongelmitta saatetaan ajatella, että ne onnistuivat Venäjästä huolimatta, ei sen ansiosta. Lähes välittömästi Sotšin olympialaisten jälkeen Venäjä irrotti Krimin Ukrainasta ja liitti sen itseensä.

Jälkikäteen on spekuloitu, että Putin uskalsi toimia näin kisoista saamansa myönteisen näkyvyyden suojelemana. Tuntuu kuitenkin epätodennäköiseltä, että MM-kisojen jälkeen – onnistumisesta riippumatta – Venäjä lähtisi samanlaisiin operaatioihin.

Urheilullisesti Venäjän menestys kotikisoissaan jäänee laihaksi, sillä maajoukkue on esiintynyt heikosti harjoitusotteluissaan eikä se satsauksista huolimatta kuulu kisojen suosikkeihin. Alkulohkosta jatkoon pääsy saattaa nostattaa Venäjällä hurmosta, mutta todennäköisimmin pelit päättyvät viimeistään ensimmäisellä pudotuspelikierroksella. Toisaalta, urheilussa kaikki on mahdollista!

Espanja ja Katalonia – yksi vai kaksi joukkuetta?

Päähuomio kisoissa kiinnittyy ehdottomasti Venäjään, mutta poliittisesti mielenkiintoiset asiat eivät MM-kisoissa rajoitu vain isäntämaahan. Kuluneen vuoden aikana on seurattu Katalonian kamppailua itsenäisyytensä puolesta. Taannoinen kansanäänestys itsenäisyydestä aiheutti suuria mielenosoituksia sekä väkivaltaisia yhteenottoja äänestäjien ja Espanjan poliisin välillä. Katalonian kysymys on näkynyt myös Espanjan miesten jalkapallomaajoukkueessa.

Katalonia on silloin tällöin pelannut ystävyysotteluita, mutta maan oman joukkueen osallistuminen virallisiin kilpailuihin on vielä kaukainen haave. Viime syksynä unelma omasta valtiosta ja maajoukkueesta vahvistui hetkeksi, mutta vielä toistaseksi katalaanit – kuten baskitkin – edustavat Espanjan maajoukkuetta.

Lokakuisen, Espanjan viranomaisten laittomaksi toteaman itsenäisyysäänestyksen yhteydessä maajoukkuetoppari Gerard Piqué ilmaisi Twitterissä voimakkaasti tukensa äänestyksen järjestämisen puolesta. Seuraaviin maajoukkueharjoituksiin saapuneet kannattajat buuasivat Piquélle, ja tämä tarjoutui myös lopettamaan maajoukkueuransa, mikäli joukkueenjohto näkisi sen tarpeellisena. Piqué kuitenkin nähtäneen Espanjan lopullisessa kisajoukkueessa.

 

Espanjan maajoukkueen kultavuosina 2008–2012 joukkueen runko oli vahvasti katalaanipelaajista koostuva. Nyt katalonialaisten osuus kisajoukkueesta on todennäköisesti pienempi, mutta poliittinen kysymys sen sijaan enemmän tapetilla. Katalonian kysymyksen Suomessa asiakseen ottanut kansanedustaja Mikko Kärnä (kesk.) lähetti huhtikuussa FIFA:lle vetoomuksen, jossa vaadittiin Espanjan sulkemista kisoista ihmisoikeusrikkomusten vuoksi. Näin radikaaleihin toimiin tuskin ryhdytään, mutta jännittynyt tilanne tullee näkymään MM-kisojen aikana. Vuonna 2010 Piqué juhli maailmanmestaruutta kääriytyneenä Katalonian lippuun. Moista kannanottoa tuskin nähdään nykyisissä olosuhteissa.

Osa poliittisista pelureista vaihtopenkin puolella

Kaikki maailman maat eivät kuitenkaan luonnollisesti mahdu mukaan MM-kisoihin. Valtaosa kisojen ulkopuolella jääneistä maista on poliittisesti pieniä tekijöitä, mutta joukossa on myös pari suurvaltaa.

Yhdysvaltain joukkue jäi rannalle MM-kisoista ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1986. Vaikka valtio ei kuulu jalkapallomaailman jättiläisiin, on sen puuttuminen kisoista silti merkittävä asia. Kisoista karsiutuminen on Yhdysvalloille jonkinasteinen imagotappio: maailman isoin urheilutapahtuma, johon maailman kenties merkittävin valtio ei osallistu. Jalkapallo elää Yhdysvalloissa vahvassa nosteessa, joten kisapaikan meneminen ohi suun sattui lajin kannalta huonoon paikkaan. Miten presidentti Donald Trump huomioi kuukauden mittaisen suurtapahtuman, vai huomioiko mitenkään? Kun maailman katse on kiinnittynyt Venäjälle, voiko maailman mahtavin mies vain seurata sivusta?

Yhdysvallat hakee vuoden 2026 kisaisännyyttä yhteistyössä Kanadan ja Meksikon kanssa. Trump twiittasi aiheesta huhtikuun lopulla ja toivoi, ettei yksikään Yhdysvaltain poliittisesti tukema maa asettuisi heidän kisaisännyyttään vastaan. Trump liikkuu vaarallisilla vesillä. FIFA:lla on tiukat säännöt koskien politiikan ja jalkapallon viranomaistasolla tapahtuvaa sekoittumista.

Muun muassa Mali, Pakistan ja Kamerun ovat viime vuosina hetkellisesti joutuneet suljetuiksi ulos FIFA:n toiminnasta maiden hallitusten puututtua kansallisten jalkapalloliittojen toimintaan. Mikäli tulevan kisan kesät onnistuvat, saattaa Trump innostua ajamaan hakuprosessia aktiivisemmin, mitä FIFA ei välttämättä katso hyvällä.

 

Toinen kisojen ulkopuolelle jäänyt valtio, Turkki, on puolestaan selkeä jalkapallomaa, mutta MM-kisoissa sen miesten maajoukkue on vieraillut harvakseltaan, vuosina 1954 ja 2002. Maa on presidentti Recep Tayyip Erdoğanin kaudella lipsunut kohti autoritaarisuutta ja tavoitellut merkittävämpää roolia kansainvälisessä järjestelmässä. Venäjän kisoihin selviytyessään Turkin viimeaikaiset sotatoimet Syyriassa olisivat saattaneet herättää protesteja. Syyrian sodan jännitteet näkyvät toki Venäjän ja länsivaltojen väleissä, mikä osaltaan vahvistaa kisojen lataunutta ilmapiiriä.

Presidentti Erdoğan on tunnettu Turkissa jalkapallon ystävänä, jota kisoista karsiutuminen on mitä luultavimmin kismittänyt. MM-kisoissa mitä todennäköisimmin Saksan paidassa nähtävät turkkilaistaustaiset Mesut Özil sekä İlkay Gündoğan poseerasivat toukokuun puolivälissä Erdoğanin kanssa, mikä tulkittiin tueksi Erdoğanille sekä hänen Oikeus ja kehitys -puolueelleen. Kun oma joukkue ei pääse kirkkaimpiin valoihin, täytyy myönteistä huomiota hakea sieltä mistä sitä on saatavilla. Saksan jalkapalloliitto DFB ei puolestaan katsonut tapausta hyvällä, vaan kommentoi, ettei se jaa samanlaisia arvoja presidentti Erdoğanin kanssa.

Lopuksi

Politiikan kiemurat heijastuvat jalkapallon maailmaan – ja toisinpäin. Vaikka urheilijat itse eivät usein poliittisia lausuntoja anna, voi heidän pelisuorituksillaan olla mullistavia vaikutuksia. Maajoukkueen menestys kasvattaa usein kansallista itsetuntoa, ja epäonnistuminen puolestaan voi herättää kuohuntaa kansalaisissa.

Kannattajalaumojen pakkautuminen yhteen paikkaan ja kilpailu maiden välillä nostaa esille nationalistisia tunteita, ja poliittisia kannanottoja saatetaan nähdä kesän kisojen aikana suuntaan tai toiseen. Kannattajilla saattaa olla banderolleja ja pelaajilla teksteillä varustettuja aluspaitoja. Osa vallanpitäjistä jättänee kisat välistä. Tunteiden purkautuessa voidaan nähdä väkivaltaisia yhteenottojakin. Lienee kuitenkin yleinen toive, että kisat sujuvat rauhanomaisesti, jotta niin joukkueet kuin katsojatkin pääsevät keskittymään siihen kauneimpaan – jalkapalloon.