Musiikkimaku on tapa erottua ja luoda identiteettiä. Omat musiikkimieltymyksensä kertomalla paljastaa jotain henkilökohtaista itsestään: tällainen minä olen ja tähän ryhmään kuulun. Spotify-listoja tutkimalla voi tehdä jopa varovaisia arvauksia siitä, mitä sosiaalista luokkaa kuuntelija edustaa.

Teksti: Roosa Rantala
Kuvat: Pinja Ylioja

Semi Purhonen työryhmineen on tutkinut suomalaisten elämäntyyliä ja kulttuurin kulutusta ja julkaissut muutama vuosi sitten tutkimuksen pohjalta kirjan Suomalainen maku: Kulttuuripääoma, kulutus ja elämäntyylien sosiaalinen eriytyminen. Teoksessa tuodaan esiin, mitä tutkimuksen perusteella on arvostettu legitiimi maku ja kulttuuripääoma 2000-luvun Suomessa. Teoksessa sovelletaan kriittisesti ranskalaissosiologi Pierre Bourdieun distinktioteoriaa, ja se kattaa kulttuurin eri osa-alueita laaja-alaisesti musiikista ja kirjallisuudesta syömiseen ja vapaa-ajan viettoon.

Purhosen työryhmän tutkimustulosten perusteella Suomessa tehdään yllättävän selviä ja yksiselitteisiä hierarkisia erotteluita esimerkiksi klassisen musiikin ja populaarimusiikin välillä. Mielenkiintoista on, että Purhonen työryhmineen havaitsi, että maku vaihteli ihmisen sosiaalisen aseman mukaan – siis siitä huolimatta, että usein puhutaan kulttuurin pirstaloitumisesta ja kulttuurisen kaikkiruokaisuuden yleistymisestä.

Merkittävimmiksi erotteleviksi tekijöiksi nousivat koulutus ja ikä, ja suurimmat erot havaittiin musiikki- ja kirjallisuusmaussa. Tutkimuksen mukaan klassinen kulttuuri kuuluu yhä akateemisiin piireihin ja ooppera tunnistetaan eliitin mauksi. Klassinen musiikki, ooppera, moderni jazz, blues ja maailmanmusiikki ovat suositumpia korkeasti koulutettujen kuin vähän koulutettujen keskuudessa.

Sosiaaliseen asemaan linkittyneet, systemaattisesti ilmenevät makuerot voidaan nähdä tutkimuksen mukaan kääntyvän sosiaalisen statuksen symbolisiksi eroiksi. Tällöin ehkä viattoman oloinen makukeskustelu saa uusia sävyjä, ja mukaan tulevat kysymykset yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta ja alistetusta asemasta, vaikka yksilöt eivät itse asemaansa sellaiseksi tunnistaisikaan. ”Yksilöiden sijainti sosiaalisessa rakenteessa yhtäältä rajoittaa heidän asemissaan mahdollisia  – – vaihtoehtoja ja toisaalta takaa tilan ja reunaehdot yksilölliselle vaihtelulle. Samalla tuo rakenne on kuitenkin tulosta yksilöiden sosiaalisista asemista ja niiden keskinäisyhteyksistä”, Purhonen kirjoittaa. Vaikka kulttuurinen eriarvoisuus ja eriytyminen ei ole Suomessa kansainvälisesti verraten jyrkkää, Suomessakin voidaan tunnistaa kulttuurisia hierarkioita ja vastakkainasetteluja, jotka liittyvät yhteiskunnalliseen eriarvoisuuteen.

Purhosen työryhmän tutkimuksen ulkopuolelle jäi sosiaalinen media, mitä voi pitää varsin merkittävänä tämän päivän (musiikki)maun määrittelijänä ja ehkäpä jonkinlaisena brändinrakennusvälineenä. Spotify-listoja voi jakaa sosiaalisessa mediassa samalla tavalla kuin ilmoittaa kiinnostuksensa tai osallistumisensa tiettyihin konsertteihin tai festareihin. Suosittua on myös jakaa kuva- ja videomateriaalia konserteista tai vaikkapa selfie oopperan tai musiikkitalon lämpiöstä. Tätä minä kuuntelen, tällainen ihminen minä olen. Tai kärjistetymmin, tähän ryhmään kuulun tai haluan kuulua.

”Makuun kiinnittyvän luokkakeskustelun voi nähdä taipuvan myös poliittiseksi välineeksi ja sen avulla voi pyrkiä pois elitistisestä asemasta – siitä huolimatta, että valta- ja palkkaeliittiin itse vahvasti kuuluisikin.”

Purhosen työryhmän tutkimuksen teoreettinen tausta pohjautuu juuri tälle ajatukselle. Tutkimuksen mukaan ”musiikkia käytetään – – identiteettien rakentamiseen; luomaan ja tuottamaan merkityksiä siitä, keitä yksilöt ja ryhmät ovat ja mikä on heidän suhteensa ympäröivään maailmaan”. Myös ryhmät käyttävät musiikkia erotteluun. ”Tiettyä musiikkia ja siitä pitämistä voidaan pitää merkkinä ryhmään kuulumisesta, ja vastaavasti ryhmään kuulumista voidaan tehdä näkyväksi ja vahvistaa musiikin avulla”, Purhosen kirjassa todetaan.

Makuun kiinnittyvän luokkakeskustelun voi nähdä taipuvan myös poliittiseksi välineeksi ja sen avulla voi pyrkiä pois elitistisestä asemasta – siitä huolimatta, että valta- ja palkkaeliittiin itse vahvasti kuuluisikin. Nykyinen ulkoministeri Timo Soini kiteytti ajatuksen haastattelussa (Image 8/2010) kahdeksan vuotta sitten juuri ennen ensimmäistä jytkyä: ”Ennen eliittiin kuuluttiin syntyperän perusteella. Nykyisin eliittiin kuuluakseen täytyy osata sen pöytätavat –. Se on sellaista muka-suvaitsevaisuutta, pitää omaksua tietty diskurssi ja olla muka-kiinnostunut esimerkiksi korkeakulttuurista, vaikka oikeasti ei olisikaan.”

Maisterisjätkän populistisessa näkemyksessä tehdään pesäeroa eliitin ja ”tavallisen kansan” välille, mutta nämä erot eivät välttämättä liity tuloihin tai omaisuuteen tai edes todelliseen valta-asemaan. Poliittista kulttuurilinjavetoa tehtiin myös keskustelua herättäneellä ja vaalitaktiseksi kikaksi myöhemmin nimetyllä perussuomalaisten kulttuuriohjelmalla vuonna 2011, jossa varsin suoraviivaisesti määriteltiin, millainen taide on hyvää ja millainen huonoa.

Poliittinen, kulttuuriin kiinnittyvä vallankäyttö, jossa kevyessä muodossa leimataan jokin huonoksi ja raskaassa muodossa jaetaan tai ollaan jakamatta rahaa, vaikuttaa jo merkittävästi siihen, miten eri kulttuurin muotoja asetellaan hierarkiseen järjestykseen. Purhosen tutkimuksessa peräänkuulutetaan arvioimaan kriittisesti kulttuuripoliittista keskustelua sekä siihen osallistuvien tahojen motiiveja ja pyrkimyksiä, oli sitten kysymys julkisen rahoituksen jakoperiaatteista erilaisten kulttuurin alojen ja kulttuurilaitosten kesken tai kulttuurihankkeisiin liittyvistä kiistoista.

Mutta on vaikutusvaltaa muillakin. Kulttuuritoimittajan käsittelyssä kategorisointi voi olla armotonta mielipidevaikuttamista, jolla on mahdollista vahvistaa jo tiettyä leimaa, uusintaa hierarkista järjestystä. ”Avantgarde on nostettu Tuiskun yhteydessä esiin, mutta kyllä tämä on silkkaa junttia, ysärifestaria, hikistä tuuletusta lavalla ja lavan edessä. Pumppausta ja jumppausta”, kirjoitti Ville Kinnunen Helsingin Sanomien arvostelussa (HS 9.12.2017) Antti Tuiskun Tavastia-keikasta. Kinnunen viittaa hiihtokeskustamppaukseen, nolousarvoihin ja Matti Nykäseen, ja luonnehtii ”Party-papiidipaadi”-kappaletta täysin älyvapaaksi renkutukseksi. Toisella hetkellä Kinnunen kehuu Swägiä ja Hanuria loistaviksi ja tunnustaa konsertin osittain sisältäneen poikkeuksellisen onnistunutta ja omaleimaista popmusiikkia. ”Tää on Suomen parhaan perseen viimeinen visiitti Tavastialle”, Tuisku itse oli kiteyttänyt keikalla Kinnusen mukaan.

Muutama päivä myöhemmin toinen Helsingin Sanomien toimittaja, Jussi Lehmusvirta, julisti Antti Tuiskun Hiihdän-kappaleen vuoden parhaimmaksi ja alkuvuodesta 2018 Tuisku voitti kahdessa ja oli ehdolla useassa Emma-palkintokategoriassa. Kinnunenkin oli tunnustanut kritiikissään, että Tuiskun suosio on heittämällä suurempaa kuin Tavastian neliöt antavat myöten. Herääkin kysymys, mihin hierarkian portaalle viihdyttävä popmusiikki lopulta sijoittuu?

”Voikin kysyä, tekeekö tietyn maun ’sisällöntuottaja’ valintoja samankaltaisesti omasta asemasta käsin kuin musiikin kuluttaja?”

Vallankäyttöä voi nähdä olevan myös näkyvyyden ja soittoajan jakaminen tai vaikkapa Spotify-soittolistaukset. Monia näistä voi yksilökin tehdä nykyään erityisesti sosiaalisen median kautta. Samalla kun luo itselleen identiteettiä eli määrittää omaa musiikkikulttuurista lokerikkoaan omista lähtökohdistaan käsin, voi vahvistaa hierarkiaa myös toiselta kantilta: myös tietyt artistit voidaan nähdä tiukasti tietyn genren edustajina jolloin irtiotot ja tyylimuutokset voivat olla vaikeita tai ainakin niistä voi syntyä suurta uutisarvoa. Esimerkiksi Tähdet, tähdet -sarjan viihdyttävyyden voi katsoa syntyvän osittain siitä, kuinka yllättävältä ja välillä koomiselta epätodennäköiseen genreen heittäytyminen näyttäytyy – kyse kun ei ole välttämättä siitä etteikö artisti teknisesti hallitsisi myös tuntemattomamman musiikkilajin.

Laura Gustafssonin käsikirjoittamassa Kikka Fan Club -näytelmässä tuotiin esille, kuinka ympäristö saneli artistin lokeron sekä rajoitti ja suoranaisesti esti murtautumisen pois viihdyttämästä ja kiihdyttämästä. Voikin kysyä, tekeekö tietyn maun ”sisällöntuottaja” valintoja samankaltaisesti omasta asemasta käsin kuin musiikin kuluttaja? Voiko artisti liikkua vapaasti hierarkisen portaikon eri askelmilla ja millä edellytyksillä? Ja ennen kaikkea, edustaako artisti esittämänsä musiikin kautta samalla myös tiettyä luokkaa, jolloin erilaiseen tyylilajiin vaihtaminen tarkoittaisi jonkinlaista luokkahyppyä suuntaan tai toiseen?

Maun asemaa luokkaeroja ylläpitävänä ja rakentavana tekijänä voisi haastaa ainakin luomalla aktiivisesti mahdollisuuksia kaikenlaisten (musiikki)kulttuuristen elämysten kokemiseen lapsuudesta saakka. Myös vastakkainasetteluja välttävä kulttuuripoliittinen keskustelu voi olla askel kohti demokraattisempaa makumaailmaa. Hierarkiat tiedostamalla myös yksilötasolla olisi mahdollista paremmin tunnistaa, mistä lähtökohdista omia (musiikki)kulttuurisia valintojaan tekee ja pohtia, miten hierarkia omassa makumaailmassa ilmenee – toisin sanoen, minkälaisia hierarkialeimoja eri musiikkilajeille tiedostamatta tai tiedostaen jakaa.

 

Lähteet:

Semi Purhonen (& työryhmä: Jukka Gronow, Riie Heikkilä, Nina Kahma, Keijo Rahkonen ja Arho Toikka): Suomalainen maku: Kulttuuripääoma, kulutus ja elämäntyylien sosiaalinen eriytyminen. Helsinki: Gaudeamus, 2014.
https://blogs.helsinki.fi/kulttuuripaaoma/kirja/
https://heikkilaurinolli.wordpress.com/2015/04/30/kulttuurierot-karjistyivat-suomessa/
Kimmo Korhonen: Suomalaisen maun sosiaalinen eriytyminen. Tieteessä tapahtuu 2/2015.
Pekka Wahlstedt: Suomalainen maku. Yhteiskuntapolitiikka 79 (2014):6.
https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005484157.html
https://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000002759113.html
https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005488166.html
Image 8/2010